Aamutuulessa.
Päivyt saumoissa pilvien,
Joissa on sadetta taakka,
Kyllin lounaista purjeesen
Jatkoks iltahan saakka.
Aamutuulahdus nuorena näin
Ulapoille mun johti,
Pilvi vihmoili raskain säin,
-- Laskin aavoja kohti.
Tuuli kirkasti taivaan niin,
Purtta kellisti vievään,
Sain jo vauhtia riittämiin
Purjehdustemppuhun sievään.
Tullos pois nyt, jos halaat sä, --
Pois, ken aavoille tohti!
Taistoni kestä ja näin, kuin mä,
Katsele mailmaa kohti.
Myrsky jos pilviä kokoon laas,
Leikki huimalta näyttää;
Vesiin päivä jo paistaa taas,
Pursi parhaansa täyttää.
Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo,
Matkalla myös moni tapaus, --
Eessä tummina aavat nuo:
Mailma -- elämä -- vapaus.
Hääaamu.
Tuoll' lämmin auer leijuu
Päin kukkalavaa,
Ja helmiaarteitansa
Jo kukat avaa.
Mut valkoseinän lämpö
Jo paahteelt' tuntuu,
Myös suihkulähde vilpas
Kun vielä untuu.
Tuoll' aamun helle paistaa
Jo hiekkatiellä,
Mut mikään kevyt askel
Ei helky siellä.
Miks vanhaan tapaan jalka
Ei santaan paina
Taas sievää jälkeänsä,
Kuin ennen aina?
Miks kukkia ei hoida
Käsi tavan mukaan?
-- Ei, hiljaa, vait on kaikki,
Ei saavu kukaan.
Vait vuotta ummut ruusuin
Nyt tuhantenki;
Puun latvaan univalvein
Käy tuulenhenki.
Se nostaa raskaan verhon
Damastikaistaa,
Ja huoneeseen jo päivä
Kuin ihmein paistaa.
Yli mattoin hiljaa valuu
Nuo sädejuovat,
Mut leyhkät kukastoista
Jo viestit tuovat.
Alkoovin luona liitäin
Ja pitäin pilaa,
Ei kärpäsparvi huomaa
Ees asiain tilaa.
Mut vankeuttaan paarma
Tuoss' yrmii ääneen,
Sen vaisto näkyy vallan
Jo metsään jääneen.
Päin toista akkunasta
Käy hurjan tavoin, --
Ei huomaa vanki, että
On toinen avoin.
Mut muita rohkeammin
Nyt sisään vainen
Saa huimapäinen leyhkä
Ja huumaavainen.
Kautt' uudinten ja verhoin
Ja pitsienki
Yli kahden otsan leijuin
Käy tuulenhenki.
Se viestit kukkasjoukkoin,
Jotk' yksin janoo,
Tuo hoitajattarelleen
Ja hoivaa anoo.
Mut tuoksuaan se turhaan
Luo pielukselle;
Hän toisen kukkatarhan
Sai sydämelle.
Nuo nuoret, raikkaat huulet
Vain hehkuu, hymyy,
Ja sulosuukot vielä
Niiss' salaa lymyy.
Oi, armaan syleilyssä
Jää unhoon aika,
Ja hääyön runoudessa
On vanha taika.
Vait, täynnä hartautta
Jo päättää retken
Tuo luonnon nuori airut
Ja aamuhetken.
Vain pois se kukkain luokse
Taas ulos palaa
Ja niille nähdyt ihmeet
Nyt kertoo salaa.
Käy silloin kuni kuiske
Jo kukastoista,
Ja kaste hiljaa valuu
Nyt umpuloista,
Ja odotus jo kätkee
Ja kaikki herää,
Ja päivä sädeverkot
Taas lehtoon kerää,
Ja suihkulähde yhtyy
Jo riemuun tähän,
Ja kukkalavaa kerttu
Käy kitkemähän.
Mut raskaan verhon kaistaa
Vait kiskoin kiinni,
Nyt seijain silmin hymyy
Pien' amoriini.
Rakennustaiteellinen luonnos.
Katedraalista päivän puolla
Kujapuistohon kätkeytyy
Sen mahtava porttaali tuolla,
Jota katsella sun on syy.
Mut kastanjipuistikon tiellä
Ei pyhän ilmettä näy;
Kera lasten ja eukkojen siellä
Nuor arkkitehtikin käy.
Elon hyöky se tulvii rankka,
Niin raittiina, nuorena vaan
Luo templin, min muuri vankka
Jäi aikoja uhmimaan.
Hän piirtävi luonnoksen tapaan
Hätähätää porttaalin tään,
Sen goottisen kaaren vapaan
Ja sen suikon katkenneen pään,
Apostolit pitkät vielä
Sekä keskehen Mestarin
Ja pääskyn, mi sirkutti siellä,
Olall' istuen Luciferin.
Olit aika saatana säysy,
Kun korsia kuljettaa
Sai rauhassa linturäysy
Ja pesiä selkäs taa.
Mut kiire on touhuissa kevään,
Ei auta häikäilyt nuo,
Ja jos mieli ei vain jää levään,
Piru itse se suojaa suo.
Vaikk' kastanji päätään puistaa,
Vuos vuodelta nostaa se sen,
Ja messuissa latina luistaa,
Kunis niitä ei ymmärrä ken.
Canovan Pariksen edessä.
Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!
Kas rintaa, kuinka on miehekäs,
-- Ois siinä uinua kerta!
Ois siinä riemua auvoineen,
Kun jo voima marmorijäntäreen
Voi saattaa kiihkohan verta!
Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!
Vai suotta taivaiset -- mietipäs --
Soi tuomiovallan hälle?
Vai suotta Helena lähti, vai,
Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt sai
Hän untua rinnalle tälle?
Sa painat sievästi pienen pääs
Ja näytät ynsänä ikävääs,
Kun voimaa ylistää halaan;
Mut teräsliivien kahleisiin
Jää olo oudoks ja ahtaaks niin,
Miten kätkenet aatostas salaan.
Tanssiaiset.
Sadat lamput himmeät väriloimuin
Läpi lasein hiottuin valoa luo,
Tuoll' uljas kiehkura kiertyy poimuin,
Jo Sèvres'in vaassit tuoksuja tuo.
Ja lehväin keskeltä, estraadilta
Sua kukkaispuheet on hivelleet;
On hieno, hurmaava juhla-ilta
Ja ihmeen loistavat koristeet.
Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi,
Jalohelmet hohti ja kaulatkin,
Ja mailmanviisaus kylmään hymyi
Vain Straussin sävelten sointuihin.
Vaikk' katsees hoitavi viehkeilyitä,
Ja on elees kiihkeät, innokkaat,
Niin tunnet hyytävän sydänsyitä
Ja hajamieliseks äkkiä saat.
Mut lymypaikassa salin ylvään
Näät välihetkenä nuoret nuo:
He on puoleks kätkössä jaluspylvään,
Min varjoon taittuvi valovuo.
Se vielä tanssista hehkui poski,
Ja povi aaltosi ihanin;
Vait impi herkästi päätään koski,
Ja he samaa tunsivat kumpikin.
On ilmass' ahdistus kummanlainen,
Mi nuorukaista nyt painostaa,
Tuo illan tunnelma, kylmä vainen,
Se kevään syksyksi kolkoks saa.
Ja armas lause, mi aikoi ilmiin,
Jäi siinä mykkänä huulillen,
Ja toisiaan kun he katsoi silmiin,
Tuli vaiva äänetön katseesen.
Heit' turhuus kiusas, mi salin täytti,
Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi,
Siks vaillinaisesti silmä näytti,
Kuink' kevät rinnassa ilakoi.
Siks käsi viipyä kädess' empi,
Jota painoi hellästi ennen ain,
Siks hiljaa huoaten haastoi lempi,
Jota katse ilmaisi arkaan vain.
Mut yli lattian rohkein riennoin
Taas turhuus pilaan ja leikkiin läks,
Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoin
Näit salin humusta häipyväks.
Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi,
Povet paljaat hohti ja kaulatkin,
Ja mailmanviisaus kylmään hymyi
Vain Straussin sävelten sointuihin.
Imatralla.
Kesäöisessä varjossa ihmein
Vait astumme rantahan,
Miss' Imatra heittyy vihmein
Yli könkään halkeaman.
Me kuulemme, kuinka haastaa
Nuo Saimaan syöksyvät veet
Ja riehuvin kertomin raastaa
Voi uineista veltostuneet.
Nuo kertomat järähyttää
Kraniittia jykevää,
Ja jo ladyä itketyttää,
Mut itseltäs painuu pää.
Ikikuohuista vaahtivan vuoksen
Ään' outo se huminoi,
Se viehtää ja vetää luokseen
Ja se kaikkein rinnassa soi.
Soi valtava ääni, irnuin
Joka pikkurientoa maan,
Se pauhusta hiidenkirnuin
Soi intohimoa vaan;
Miten särkyvät paadet, se pauhaa,
Miten kiehua hornat voi, --
Kun kesän vienointa rauhaa
Yli seudun jo ilta loi.
Idyllit aallokko hyrskyin
Pois mielestämme jo laas,
Ja muistot entisten myrskyin
Jo riemuiten saapuvat taas.
Pois äyräiltä silloin kannat!
Ota turva, min tarjoksi vien!
Kuin käsi, min mulle annat,
Niin värjyvi jalkas pien'.
Ei vuosia siitä lie nyt,
Kun ruhtinaspari nyt näin,
Min nimet jo unho on vienyt,
Täss' seisoili haavepäin.
Venezian lapset turhat
Näki Pohjolan ankaran
Ja lisäsi ruhtinasmurhat
Tragediiassa Imatran.
Miss' aallot valkoiset väikkyi
Ja pärskyili kuohupäin,
Jo hyökylaine se läikkyi,
Elonlangat katkaisten näin.
Ja koskaan ei pyörteet huimat
Tuo takaisin saalistaan,
Näet himojen despootit tuimat
Ei kylläänny milloinkaan.
Perintöosa.
Kaks vuosikymmentä kiitänyt
Oli tapaansa tunnettuun,
Nuo, jotka mun kasvatti jockeyks
Elon hauskahan urheiluun.
Isän, äidin muistolle siunaus,
He tarkoitti kaunista niin,
He valmiiks raivatun tieni
Koki verhoa kukkasiin.
Ma kaikkea hyvää tekisin,
Jot'ei tehdä he voineetkaan,
Ma löytäisin onnen, jot'eivät
Isät löynnehet konsanaan.
Mut niin tuli aika ja mietteitä toi,
Ja jo himmeni maailmain,
Myös mun kävi matkani hautaan
Elon vanhaa vauhtia vain.
Mun itsellein tuli raivata tie,
Mitä lie he jo tehneetkin,
Ja mun tuli kysellä samaa,
Jota kysyi he aiemmin.
Ma saisin myös samat vastaukset,
Kuin vanhemmat eläissään,
Ja ma neuvoisin nuoria noita,
Mitä löynnyt en, löytämään.
He kaikkea hyvää tekee niin,
Jot'en tehdä mä voinutkaan,
He löytää onnen, jot'eivät
Isät löynnehet konsanaan!
Hämyä templissä.
Murhe hiljaa ääntyy,
Hiljaa vainen ääntyy,
Ja sen vakavuuteen
Harvoin katse kääntyy.
Ken sen templiin kulki,
Liian pyhään kulki,
Jotta siks sen risti
Merkitsisi julki.
Templiss' yö on vuoroin,
Raskas kaiho vuoroin;
Varjot synkät heittyy
Komeroihin kuoroin.
Hämy siell' on musta,
Hämy liian musta,
Jotta mitkään muistot
Antais valaistusta.
Silmäs siellä kaihtuu,
Ja kun noin se kaihtuu,
Kaikki kuvat, mielteet
Sulta tyhjiin haihtuu.
Ilma raskas ain on,
Henkes ahdas vain on;
Kun sa ulos pääset,
Luot kuin päältäs painon.
Turha rukous oisi!
Mitäs uhrit voisi?
Ken siis alttarille
Kynttilöitä toisi!
Halutonna mieli.
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,
Kaukaa, vienoiset, jo hiljaa rusovuollen
Purtta liidättäin;
Airoin lepään, viihdän venhon juoksun,
Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,
Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, kun tälleen
Nostan airoja ja kiinnän katseen jälleen
Kohti rantamaa!
Tiesi, liekö maiden menetettyin
Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin
Tähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,
Olkoon vanhan imettäjän turha juttu,
Kun ma saanen vain
Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun,
Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,
Niinkuin lassa sain!
Kärpässurinaa.
Kuin kärpäset hyökkäämme ruutuhun päämme,
Näet siivet on meillä, ja lentäviks jäämme!
Me hyrräämme, ryömimme -- koitos ja tulos --
Ja hyrräämme taas, -- ei muuta kuin ulos!
On toivomme mailma puutarhan puolla,
Tuoll' leyhkivät tuulet, ja luonto on tuolla.
Niin hyökkäämme jälleen ruutuhun päämme,
Kai estekin särkyy, -- jahkapa näämme!
Mut ääressä pöydän salissa siellä
Muut kärpäset juhlii -- ja useimmat vielä.
Ne herkkuja ahmii, tahrivat liinaa,
Ne rotua jatkaa ja hukkuvat viinaan.
Ne kylläinä viehtyvät lepohon rentoon,
Me ruutuhun syöksymme, laihtuen lentoon.
Vain auringonpaisteessa onnea näämme
Ja lennämme ruutuhun, -- ruutuhun päämme!
Itsepuolustusta.
Ma idealisti vakaa
Muka myös olin aikoinain,
Sain aiheeni Kuopion takaa
Ja värejä Liimasta hain.
Näet tunteet ne kysyi pihkaa
Maantiedettä järkevää,
Ja kaikkea turhaa rihkaa
Vain vapaasti tuotti nää.
Sai kauppayhtiön laittaa
Miel'kuvitus ympäri maan,
Ja se viinejä ilman haittaa
Toi tropiikkimailmoistaan.
Nyt tullimiehiä noita
Tuli muodossa kritiikin, --
Olen ilman kilpailijoita,
Ja poissa on yleisökin!
Mut aiheet Kuopion takaa
Ja värit Liiman ei lain
Nyt luokseni saamasta lakkaa,
Vaikk' kiusoja tullista sain.
Ja jo kuvausvoiman ma huomaan
Vain käyttävän oikeuttaan,
Kun se vapaakaupalla tuomaan
Käy tuotteita siirtomaan.
Ma tavaroitani jakaa
Koen niin nyt priimana vain,
Vaikk' aiheet on Kuopion takaa,
Ja värit ma Liimasta sain.
Aamukylpy.
Läpi heinän, mi kasteessa hohti
Ja jäljiltä verkkahan nous,
Me riensimme niemeä kohti,
Miss' aalloten mainingit sous.
Vain hyppäys poikemmas rantaa, --
Vain haipuvat kuplaset taa, --
Ja jo välkkyvä laine sun kantaa
Yli Ahtolan kartanon saa.
Niin hiljahan maininki silloin
Vie kelluvan uimarin tuon,
Kuni laine, mi vaahtia illoin
Vie tyynehen tyrskyistä vuon.
Sua syleilen, ankara aava,
Meri väikkyvä uinuvakin,
Miten oot minut raittihiks saava,
Sen tunnen jo ytimihin.
Ja siks läpi kuulean pinnan
Haen armahan aartehes niin;
Leväriutoilta kristallilinnan
Ma sukellan terveyttä kiin.
Mua huuhtele, suolallas kasta,
Nuor rintani voimista vain,
Niin yltyvin harmin ma vasta
Luon taakkoja luotani ain.
Meri, mailmassa ainoa raikas,
Valehienous haihduta, oi,
Näet aaltojes lauluhan kaikas,
Ett' Afrodiiten ne loi.
Myrsky laulaa.
Kun ruutuhun pilvet rankat
Maan kurjuutta itkee vain,
Ja viuhuvat puuskat vankat
Käy kimppuhun kulkijain,
Syyslehviä puut kun viuhtoo,
Muka armoa anoin noin,
Mut myrsky ne kanssaan riuhtoo,
Ja on laivuri neuvotoin,
Niin suommepa pelkureille
Nyt uutimet ikkunaan,
Me lähdemme rantateille, --
Oli tyyni jo vaivaks vaan!
Se oman rintamme puhkaa,
Tuon ahtahan, kiusauneen,
On tuuli, mi riehuen uhkaa
Kivikattoja räystäineen.
Se kiertävi kadut soukat,
Sorapilviä lakaisten,
Ja märkinä kaikki houkat
Jo rientävät huoneesen;
Mut rannassa hyrsky höyryy
Ja riemuiten pärskyää,
Se ukkosen lailla möyryy
Sen tasaista möyrinää.
Vain niskaan hattu, ja tuulen
Suo päätäsi tuivertaa:
Rypyt otsan jo häipyy, luulen,
Ja jo ruusuja poski saa!
Suo kostean ilman täyttää
Sun keuhkojas suolallaan,
Ja murhe, mi raskaalta näyttää,
Jätä myrskyjen pauhinaan!
Kaikk' kalvavat, sairaat vaivat
Vie myrsky jo horteillaan,
Ja huoliis, jotk' kertyä saivat,
Se ylväsnä henkii vaan.
Se yrmii raukkojen paulaa
Ja kaikkea kehnoas,
Ja se ilkkuvin äänin laulaa,
Miten lemmit sä kahleitas!
"Tule pois! saat oppia multa,
Miten kahleita katkotaan!
Taas pääsköhön äitis-kulta,
Emo luonto, jo kunniaan.
Ma puhdistan saastan ja kuonan
Ja raitistan sairaan maan,
On terveyden ahjo luonan'
Meri ääretön, vapaa vaan."