Mirabeau lähti kansalliskokouksesta ylpein katsein ja pystypäin. Niin
kauan kuin mahtava taistelija uhmasi vaaraa, ajatteli hän vain tuota
vaaraa eikä voimiaan.
Hän oli kuin Saksin marsalkka Fontenayn taistelussa: uupuneena ja
sairaana hän istui satulassa koko päivän lujempana kuin armeijansa
urhein soturi, mutta kun Englannin armeija oli saatu hajalle, kun
viimeisen tykinlaukauksen savupilvi hyvästeli englantilaisten pakoa,
lyyhistyi hän hervottomana taistotanterelle, jonka hän oli vallannut.
Samoin oli laita Mirabeaun.
Kotiuduttuaan hän heittäytyi pielusten sekaan, kukkien pariin.
Mirabeaulla oli kaksi intohimoa: naiset ja kukat.
Istuntokauden aikana hänen terveytensä oli muuten huomattavasti
huonontunut. Vaikka hänellä olikin voimakas ruumiinrakenne ja luja
tahto, oli vaino ja vankeus jäytänyt hänen henkistä ja ruumiillista
vointiaan niin ankarasti, ettei hän ollut milloinkaan ollut ihan terve.
Niin kauan kuin ihminen on nuori, tottelee elimistö tahtoa, se on
valmis noudattamaan ensimmäistä aivojen antamaa käskyä, toimii miltei
yhtaikaa ja vastaan inttämättä sitä ohjaavan tahdon mukaan. Mutta
mitä iäkkäämmäksi ihminen tulee, sitä mukaa elimetkin palvelijan
lailla, joka kyllä vielä tottelee, mutta jota pitkä palvelusaika on
hemmoitellut, elimetkin niin sanoaksemme tekevät omia huomautuksiaan ja
usein vasta rasittavan kiistan jälkeen saa ne taipumaan.
Mirabeau oli juuri siinä iässä. Saadakseen elimensä toimimaan yhtä
ripeästi kuin ennenkin täytyi hänen vihastua ja vain tiukka kiukku pani
nämä väsyneet, kolottavat palvelijat liikkeelle.
Tällä kerralla hän tunsi itsensä tavallista sairaammaksi ja hän
vastusteli vain heikosti, kun palvelija puhui lähtevänsä hakemaan
lääkäriä. Tällöin kuului ovikello soivan ja tohtori Gilbert opastettiin
hänen luoksensa.
Mirabeau ojensi tohtorille kätensä ja veti hänet viereensä pieluksille
lehtien ja kukkien sekaan.
»No niin, hyvä kreivi», virkkoi Gilbert, »en halunnut mennä kotiin
poikkeamatta onnittelemaan teitä. Olitte luvannut voiton, olette
saavuttanut enemmän, olette kilvoitellut riemuvoiton.»
»Niinpä kyllä, mutta kuten huomaatte, se on ollut Pyrrhoksen voitto.
Toinen sellainen voitto, hyvä tohtori, ja minä olen hukassa!»
Gilbert silmäili Mirabeauta.
»Tosiaankin, näytätte sairaalta», sanoi hän.
Mirabeau kohautti olkapäitään.
»Se merkitsee, että minun työmaallani olisi joku toinen kuollut jo sata
kertaa», virkkoi hän. »Minulla on kaksi yksityissihteeriä ja molemmat
ovat nääntymäisillään, etenkin Pellinc, jonka tehtävänä on kirjoittaa
puhtaaksi töherrystäni ja jota ilman en tule toimeen, koska vain hän
pystyy lukemaan kirjoitustani ja ymmärtämään minua. Pellinc on ollut
kolme päivää vuoteenomana. Tohtori, määrätkää siis minulle lääkettä,
jonka ei tarvitse pidentää elämää, mutta joka antaa minulle voimaa niin
kauan kun vielä elän.»
»Mitä tässä voi tehdä?» vastasi Gilbert koeteltuaan sairaan valtimoa.
»Mitä voi neuvoa sellaiselle ruumiinrakenteelle kuin teidän on? Voiko
määrätä lepoa miehelle, joka saa pääasiallisimman voimansa juuri
liikunnosta? Kohtuutta nerolle, joka kasvaa hurjistelujen pyörteessä!
Jos minä määrään karkoitettavaksi huoneestanne nämä kukat ja kasvit,
jotka päivällä kehittävät happea ja yöllä hiilihappoa, niin te
kärsisitte vieläkin enemmän niiden poissaolosta kuin nyt kärsitte
niiden läheisyydestä, sillä hermostonne kaipaa kukkia. Jos kehoittaisin
teitä tekemään naisille samaa mitä kukillekin, karkoittamaan ne
luotanne etenkin öiksi, niin te vastaisitte, että mieluummin
kuolette... Eläkää siis, hyvä kreivi, vanhojen tottumustenne mukaan,
mutta valitkaa itsellenne tuoksuttomat kukat ja naiset, joita ette
rakasta intohimoisesti.»
»Ah, hyvä tohtori, jälkimäisessä tapauksessa olen täydellisesti teidän
kannallanne. Intohimoinen rakkaus on maksanut minulle liian paljon
aloittaakseni uudelleen. Kolmivuotinen vankeus, kuolemantuomio,
rakastamani naisen itsemurha ‒ hän surmasi itsensä toisen takia eikä
minun — ovat parantaneet minut senluontoisesta rakkaudesta. Kuten
taannoin teille sanoin, olen hetken aikaa uneksinut jostakin suuresta,
Elisabetin ja Essexin kreivin, Itävallan Annan ja Mazarinin, Katarina
toisen ja Potemkinin välisistä suhteista, mutta se oli vain haavetta.
Mitä arvelette? En ole nähnyt häntä toistamiseen, sitä naista, jonka
hyväksi taistelen, enkä nähne häntä enää milloinkaan... Tiedättekö,
Gilbert, ei ole viiltävämpää kidutusta kuin on tunne siitä, että osaisi
luoda valtavia suunnitelmia, pitää pystyssä kuninkuutta, hankkia
jääville voiton ja tuhota viholliset ja tuntea itsessään, että ilkeä
sattuma, kohtalonoikku riistää kaiken tämän käsistä! Voi, kuinka
saankaan sovittaa nuoruuteni hullutuksia ja kuinka ne saavatkaan
sovittaa itsensä! Mutta miksi he oikeastaan epäilevät minua? Puhumatta
parista kolmesta tapauksesta, jolloin he pakottivat minut äärimmäisiin
tekoihin ja jolloin minun täytyi iskeä, jotta he tuntisivat iskuni
voiman, enkö ole ollut täydellisesti heidän puolellaan, alusta loppuun
saakka? Enkö puoltanut rajatonta veto-oikeutta Neckern kannattaessa
rajoitettua? Enkö ollut elokuun neljännen päivän päätöstä vastaan,
jota en edes ollut tekemässä ja joka riisti aatelistolta kaikki
etuoikeudet? Enkö vastustanut kansalaisoikeuksien julistusta, en siksi,
että olisin halunnut tehdä niihin muutoksia, vaan koska mielestäni
ei vielä ollut aika niitä julkaista? Enkö tänäänkin edistänyt heidän
asiaansa paremmin kuin he olivat toivoneetkaan? Enkö taistellut,
kunniani, kansansuosion, henkeni uhalla heille parempia tuloksia kuin
mihin joku toinen, olipa hän ministeri tai prinssi, olisi pystynyt?
Ja kun ajattelen — harkitkaa tarkoin mitä nyt sanon teille, te suuri
filosofi, sillä kuninkuuden tuho ehkä sisältyy siihen seikkaan — kun
ajattelen, että minun täytyy pitää suurena suosionosoituksena, jos
pääsen tapaamaan kuningatarta, niin suurena, että olen nähnyt hänet
vain yhden ainoan kerran, kun ajattelen, että jos isäni ei olisi
kuollut Bastiljin valtauspäivän aattona ja jos olosuhteet eivät olisi
estäneet minua esiintymästä julkisesti paria päivää myöhemmin eli
päivänä, jolloin Lafayette nimitettiin kansalliskaartin päälliköksi
ja Bailly Pariisin pormestariksi, olisi minut nimitetty pormestariksi
Baillyn asemasta! Ah, tilanne olisi silloin muuttunut vallan toiseksi!
Kuninkaan olisi täytynyt heti asettua yhteyteen kanssani. Minä olisin
innoittanut hänet omaksumaan toiset aatteet kuin ovat ne, joiden mukaan
hän yrittää hallita kaupunkia, jonka kohdussa vallankumous sikiää. Minä
olisin saanut hänen luottamuksensa. Minä olisin, ennenkuin paha olisi
liian syvälle juurtunut, pannut hänet ryhtymään toimenpiteihin, jotka
olisivat turvanneet aseman. Nyt sen sijaan olen vain yksinkertainen
kansanedustaja, epäilty, kadehdittu, pelätty, vihattu, loitolla
kuninkaasta ja kuningattaren silmissä häväisty mies! Uskotteko,
tohtori, että nähdessään minut Saint-Cloudissa hän kalpeni? No, se
onkin luonnollista, sillä eikö hänelle ole uskoteltu minun järjestäneen
lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumat? No niin, viime
vuonna olisin tehnyt kaikki, mitä minua on estetty tekemästä, mutta
nyt, ah, nyt!... minä pelkään, että on myöhäistä koettaa pelastaa
kuninkuutta ja omaa henkeäni!»
Ja kasvoilla syvän tuskan ilme Mirabeau raastoi molemmin käsin
rintaansa.
»Onko teillä tuskia, kreivi?» kysyi Gilbert.
»Tuskat kuin kadotetulla! Kunniani kautta, joinakin päivinä uskon, että
arsenikilla, tehdään ruumiilleni samaa mitä panettelulla moraliselle
olemukselleni... Uskotteko te Borgian myrkkyyn, Pérousen _aqua
tofanaan_ ja Lavoisinin jauheeseen, tohtori?» kysyi Mirabeau hymyillen.
»En, mutta minä uskon tähän palavaan säilään, joka polttaa oman
huotransa, ja tähän lamppuun, jonka laajennut liekki särkee lasin.»
Gilbert otti taskustaan pienen kristallipullon, jossa oli parin
sormustimen verta vihertävää nestettä.
»Kuulkaas, kreivi, nyt teemme pienen kokeen.»
»Minkälaisen sitten?» kysäisi Mirabeau ja silmäili uteliaana pulloa.
»Muuan ystävä, jonka toivoisin olevan teidänkin ystävänne ja joka on
syvästi perehtynyt luonnontieteisiin, vieläpä omien väitteittensä
mukaan myöskin salaoppeihin, neuvoi minulle tämän lääkkeen tehokkaana
vastamyrkkynä, yleislääkkeenä, jonkunlaisena elämäneliksiirinä. Usein
kun minut valtaa se synkkä mieliala, joka naapurimme englantilaiset
vie ärtyisyyteen, sappitautiin, joskus kuolemaankin, olen nauttinut
muutaman pisaran tätä nestettä, ja minun täytyy sanoa, että vaikutus on
alati ollut nopea ja elähdyttävä. Haluatteko maistaa sitä?»
»Teidän kädestänne, kunnon tohtori, otan vaikka myrkkymaljan, saati
elämäneliksiirin. Tarvitseeko sitä miedontaa vai voiko sen juoda
puhtaana?»
»Ei voi, sillä tämä on kovin väkevää. Pyytäkää palvelijaa tuomaan tänne
lusikassa hiukan viinaa tai spriitä.»
»Hitossa! Spriitä tai viinaa miedontamaan lääkettänne? Mutta sehän
on siis oikeaa tulilientä. En ole tiennyt kenenkään juoneen sitä sen
jälkeen kun Prometheus vuodatti sitä ihmissuvun kantaisän suuhun.
Pelkään, ettei kamaripalvelijani löydä talosta pisaraakaan viinaa,
sillä minä en ole Pitt, en hae kaunopuheisuutta siitä.»
Mutta jonkun torin perästä palvelija toi kun toikin lusikalla viisi
kuusi pisaraa viinaa.
Gilbert tiputti tähän viinaan yhtä monta pisaraa pullonestettä. Siinä
silmänräpäyksessä yhtyneet nesteet saivat absintin värin. Mirabeau otti
lusikan ja joi sen sisällyksen.
»Totisesti, tohtori», sanoi hän Gilbertille, »teitte oikein, kun
puhuitte lääkkeenne väkevyydestä. Tuntuu tarkalleen siltä kuin olisin
niellyt salaman.»
Gilbert hymyili ja odotti tyynesti.
Mirabeau oli hetken kuin näiden parin kolmen tulipisaran tainnuttuina:
pää oli painunut rinnalle, käsi oli rennosti vatsalla. Mutta sitten hän
kohotti äkkiä päänsä ja sanoi:
»Ah, tohtori, annoitte minun tosiaankin maistaa elämäneliksiiriä!»
Hän nousi, hengitti syvään; kirkkain otsin ja kädet ojennettuina hän
huudahti:
»Horjukoon vain valtaistuin, nyt tunnen itseni voimakkaaksi sitä
tukemaan!»
Gilbert hymyili.
»Voitteko nyt siis paremmin?» kysyi hän.
»Tohtori», virkkoi Mirabeau, »sanokaa, mistä tätä lääkettä saa ostaa,
ja vaikka minun pitäisi maksaa jokaisesta pisarasta sen kokoinen
timantti ja vaikka minun täytyisi luopua kaikesta muusta ylellisyydestä
tämän elämänvoiman ylellisyyden takia, niin takaan teille, että
hankin itselleni tätä tulijuomaa, ja silloin, silloin pidän itseäni
voittamattomana.»
»Kreivi», sanoi Gilbert, »luvatkaa, ettette ota tätä lääkettä useammin
kuin kahdesti viikossa ja ettette koeta hankkia sitä muualta kuin
minulta, ja tämä pullo on teidän».
»Antakaa», vastasi Mirabeau, »lupaan kaikki mitä haluatte».
»Kas tässä», sanoi Gilbert. »Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Tehän
sanoitte hankkivanne hevoset ja vaunut vai kuinka?»
»Niin on».
»No hyvä, lähtekää maaseudulle. Nämä kukat turmelevat huoneenne ilman,
mutta ne puhdistavat jonkun puutarhan ilman. Päivittäinen matka maalta
Pariisiin ja päinvastoin on teille terveellistä. Valitkaa, mikäli
mahdollista, joku paikka mäenrinteellä, metsästä tai joen varrelta,
Bellevuesta, Saint-Germainista tai Argenteuilista.»
»Argenteuilista!» huudahti Mirabeau. »Minä olenkin lähettänyt
palvelijani hakemaan sopivaa maaseutuasuntoa. Teisch, etkö ole sanonut
löytäneesi jostakin asunnon, joka sopii minulle?»
»Kyllä olen, herra kreivi», vastasi palvelija, joka oli avustanut
Gilbertiä tämän valmistaessa lääkettä. »Olen löytänyt ihanan asunnon.
Toverini Fritz suositteli sitä. Hän on kaikesta päättäen asunut siinä
isäntänsä, jonkun ulkomaalaisen pankkimiehen, kanssa. Talo on nyt
vapaa, ja herra kreivi voi mennä sinne milloin tahansa.»
»Missä päin se asunto on?»
»Lähellä Argenteuilia. Sitä sanotaan Marais-linnaksi.»
»Oh, tunnen paikan», sanoi Mirabeau, »erinomaisen hyvin, Teisch.
»Kun isäni karkoitti minut pois luotansa kirouksin ja kepiniskuin...
Tiedättehän, tohtori, että isäni asui Argenteuilissa?»
»Tiedän.»
»No niin, kun hän oli karkoittanut minut kotoa, harhailin usein sen
kauniin rakennuksen lähettyvillä ja sanoin itsekseni Horatiuksen
lailla — suokaa anteeksi, jos sitaattini on väärä — _O rus, quando te
aspiciam_?»
»No nyt, hyvä kreivi, on aika toteuttaa unelmanne. Lähtekää, menkää
Marais-linnaan, siirtäkää sinne taloutenne ja palvelijanne... mitä
pikemmin, sitä parempi.»
Mirabeau tuumi hetken ja sanoi sitten Gilbertille:
»Kuulkaa, hyvä tohtori, velvollisuutenne on vaalia sairasta, jonka
olette parantanut. Kello on vasta viisi, meillä on kaunis vuodenaika ja
iltaa pitkälle. Nouskaamme vaunuihin ja ajakaamme Argenteuiliin.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Gilbert. »Lähtekäämme Argenteuiliin. Kun
kerran on ryhtynyt hoitamaan niin kallisarvoista terveyttä kuin teidän
on, täytyy koetella kaikkia keinoja. Menkäämme siis katsomaan vastaista
maalaisasuntoanne.»