Lukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle,
kun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä
suudeltavaksi:
»Tämä suudelma, madame, pelastaa kuninkuuden!»
Tämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa
menettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.
Mirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta,
että niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun
salahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.
Mirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun
ajan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen
kun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki
hän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.
Hän lähestyi väkijoukkoa ja tiedusteli hälinän syytä.
Joukolle jaeltiin lentokirjasia.
Ja tuon tuostakin kuului huuto:
»Kreivi de Mirabeaun suuri petos! Kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin
koskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle
kaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa
vasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko
maksaa _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?»
Kaupustelija katsoi Mirabeauta suoraan kasvoihin.
»Herra kreivi», vastasi hän, »annan sen teille ilmaiseksi».
Sitten hän lisäsi kuiskaten:
»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui
mietteissään.
Tämä lentokirjanen annettiin hänelle ilmaiseksi!
Ja kaupustelija tunsi hänet!
Mutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä
julkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.
Äärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki
vaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.
Hän silmäili ensimmäisiä rivejä ja kalpeni.
Ensimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä
ihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!
Kaksisataakahdeksantuhatta frangia!
Tämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges,
kuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun
velkojille.
Sitten oli merkitty summa, jonka hovi maksoi hänelle kuukausittain:
Kuusituhatta frangia.
Ja lopuksi oli kuvaus hänen käynnistään kuningattaren luona.
Se oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt
ainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut
erehtynyt ainoassa sanassakaan.
Mikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään
paljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi
hänessä kuninkuutta?
Tuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja
puhutellut häntä _herra kreiviksi_, ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.
Hän pyörsi takaisin.
Aasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä,
mutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen
tilalleen.
Tämä oli Mirabeaulle vallan tuntematon.
Mutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen
edeltäjänsä.
Sattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi
kansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys
oli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli
sijoittunut.
Omia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi
pysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella
eloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen
käteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.
Tämä teki Gilbertille samaa mitä muillekin, kurkotti kätensä ja sanoi:
»Kansalainen, kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
Mutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä
kuin halvaantuneina.
Gilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen
ja poistui sanoen:
»Olettepa te ryhtynyt rumaan puuhaan, herra Beausire!»
Sitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa
kansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää
arkkipiispan talossa.
»Tunnetteko siis tuon miehen?» kysyi Mirabeau Gilbertiltä.
»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän
on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta
tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»
»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen
oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä
lompakko, »jos hän häväisisi'...»
Ja synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.
»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen
masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.
»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah,
ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain
sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna
hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on
keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä
minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta?
Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain
antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on
käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen
tavannut kuningattaren... hän tuntui luottavan minuun täydellisesti...
hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen
nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan
ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren
ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä
vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar?
Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän
todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra
Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan
hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta
ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»
»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.
»Varmasti, ehdottoman varmasti... Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä
kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»
»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän
sodan syistä.»
»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen!
Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää
yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha
vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se
edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja
filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan
päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen,
ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin
ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan
on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut
sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä
tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen
vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke,
Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies,
on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt
on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa
Ranskalle... ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian
keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen
riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti
eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa
taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri
keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys.
Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo
menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä
hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori,
asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on
epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen —
ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain
siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta,
joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu.
No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle
jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin
ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka
tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas
tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista
vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen
päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen
kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä
onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa
eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri
siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että
jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella,
koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys
hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä
tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja
tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa
istunnossa, sen takaan!»
Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa
rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi
näytti nuoraa, toinen pistoolia.
Mirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä
tieltä pois pahimmat tungettelijat.
Huudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän
uuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet
huusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»
Barnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau
silmäili häntä kiinteästi.
»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun
nyt sinua vastaan».
»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennä
Tuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»
Ja pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan
joukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.
Suunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori
naishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli
kerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.
Hänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja
meni istumaan hänen viereensä.
Puolet ympärillä olevista naisista nousivat ja poistuivat.
Suu hymyssä Mirabeau katseli heidän poistumistaan.
Nuori nainen ojensi hänelle kätensä.
»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton
tartuntaa?»
»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän
kallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».
Mirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren
naisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de
Stael.
Kolmen neljännestunnin kuluttua hän otti esille kellonsa ja sanoi:
»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan.
Hän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta.
Minulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia.
Vastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa on
varmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»
»Menkää», kehoitti paroonitar, »vastatkaa ja olkaa rohkea!»
»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau.
»Se olisi onnea tuottava taikakalu.»
»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten
juomauhrien kasvi».
»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu
arenalle.»
»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin
kuin kansalliskokous eilen».
»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»
Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä
lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta
sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän
portaille ja palasi kansalliskokoukseen.
Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta
hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka
miellyttää kaikkia puolueita.
Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta
jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.
Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen
hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja
väkijoukon hälistessä, hän huusi:
»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian
kallioille!»
Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi
yltiöpäisimmätkin.
Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi
taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta
sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista
myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen
muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen
valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi
puhujalavalle.
Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä
kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:
Kuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja
mielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin
hän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta,
ennenkuin kuningas hyväksyisi sen.
Mitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku
lentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten
herra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten
muistamme, _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?
Poistuessaan istuntosalista Mirabeau oli tulla revityksi palasiksi.
Barnavea sitä vastoin kannettiin riemukulussa.
Barnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat
kuulla huudettavan:
»Barnaven suuri petos!»