Inhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas
peittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin
myllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen
tuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan
pelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto
tyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat,
puut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia
ja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien
kynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.
Näin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut
sen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa
koston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta
hänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten
rukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista
vastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi
jokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa
oli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut
herpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet
ulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi
verijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun
aika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja,
oli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken
lyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla
saranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan,
ken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan.
Päivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka
olivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka
muuten kuin ohimennen:
»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa
kuului kaksi laukausta...»
Siinä kaikki.
Mutta ei sentään kaikki, erehdyimme.
Kun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön
murkinalle, kysyi hänen vaimonsa:
»Sano toki, ukko kulta, missä on Catherine. Tiedätkö?
»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei
ollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»
»Ah!» huudahti emäntä Billot. »Viipyykö hän kauankin tätinsä luona?»
»Kunnes paranee», vastasi tilanhoitaja.
Emäntä Billot huoahti ja työnsi kahvikupin luotaan.
Tilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella
suupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon,
tyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:
»Toivottavasti ei hevostani ole vielä riisuttu?»
»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin
tuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.
»Hyvä on.»
Tilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa
selkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään
pari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.
Paitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka
nuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen
seinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin
kuin eilenkin.
Pitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne,
jotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen
työskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli
pitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta
louisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin
kansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen
hän aikoi lähettää tohtorille.
Muuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa
kantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja
laskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta
se väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä
hänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin
tiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén
puolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme
sivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!»
Tähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan
hänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei
Maniquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.
Mutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla
Clouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa
raskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi
aamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos
Maniquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai
puoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi
näimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla
kadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi
kulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän
kilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista
kilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt
täältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen
turvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja
palattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello
yhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi
tai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta
niiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan
väitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei
paljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet
arvostella Pitoun liikkumiskykyä.
Mutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta,
jolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa,
johtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään
yöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät
olisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun
itsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion
lähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.
Kuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi
hevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou
jalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari
Dulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä
antamat todisteet.
Mutta muuan toinenkin tuttavistamme oli tänä yönä nukkunut huonosti.
Tohtori Raynal näet.
Kellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi de
Charnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.
Tohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin
yökelloa soitettiin.
Varakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä
kohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.
Hän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta
tohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui
käden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan
ratsastaessa edellä oppaana.
Mikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli
kehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.
Tapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa
olkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan
tekemiä.
Tapahtuman yksityisseikoista varakreivi ei halunnut kertoa mitään.
Toinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään
hengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia
elimiä.
Toinen haava oli vallan mitätön.
Kun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta
louisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.
»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori,
»on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi
pistoli.»
Ja hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin
varakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.
Se oli mahdotonta.
Tohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi
ja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden
päivän kuluttua.
Toisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside
oli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo
seuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi
tapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt
tapaturmasta mitään.
Kolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän
oli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen
vain puoli pistolia.
Tohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat
salonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun: _Hippokrates kieltäytyy
ottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja_.