Tämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi
eräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa
syvällä, virtasi pieni puro.
Maantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen
samanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan,
toisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon
kääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.
Tällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana
ontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen
kirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt
isänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.
Pitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista
varovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä
sattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen
oli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä
salainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän
kuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori
Raynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin
tämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen
tyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan
häpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea,
oli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.
Siitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka
sivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja
sitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan
kammottavan kantavuuden.
Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt
ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli
keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin
asemasta tavannutkin isänsä.
Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua
rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman
puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi
pitänyt saada vaimennetuksi.
Ennen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.
Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa,
jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka
hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor
on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan:
»Ikiajoiksi!»
Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin.
Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa
varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet
ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla
tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle
tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.
Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä
puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen
ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja
kuullakseen heikoimmankin äänen.
Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun
ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui
hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän
hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi
kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.
Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen
tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän
arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli
uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli
varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön
luo.
Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen
saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.
Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta
kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä,
katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien
alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.
Onneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi
kuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.
Mutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että
hän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä,
että tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.
Jos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä
nuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?
Että Pitou oli kavaltanut hänet.
Pitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi
pitää häntä kavaltajana.
Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen
kaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut
hänet.
Neljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun
viimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin
myöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan
ja menisi kotiinsa.
Mutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan
kavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.
Pian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien
kuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon
kavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen,
välähti kipunoita.
Pitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan
erottaa jotakin pimeästä.
Mutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä
erottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi
rakennuksen nurkan taa.
Pitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi,
että varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan
kautta.
Billot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun
tapaista.
Sitten syntyi kymmenisen minuuttia kestänyt peloittava hiljaisuus.
Näiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti
ihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.
Ratsastaja oli sitonut hevosensa puuhun ja lähestyi nyt jalan.
Pimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä
varjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.
Hän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi
kuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään
vireeseen.
Muurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta
metsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti
katseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.
Tämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan
kaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma
osaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa,
pyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.
Varjo alkoi jälleen liikkua ja liukui edelleen seinäviertä.
Se lähestyi nopeasti Catherinen ikkunaa.
Tällä kerralla Pitou kuuli Billotin sydämen sykinnän.
Pitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle
nuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.
Mutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja
epätoivoisena hän raastoi tukkaansa.
Hän näki pyssynpiipun kohoavan toistamiseen, mutta vielä kerran se
laski.
Uhri oli vielä liian kaukana.
Näin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne
askelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.
Päästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin
väliajoin.
Nyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja
tuli tapaamaan Catherinea.
Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi
tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.
Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin;
limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava
valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.
Sankkiruuti vain oli syttynyt.
Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin
lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet
lähelleen.
»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki... tule!»
Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja
sulki luukut.
Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret
olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän
olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.
»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä
tavoitan hänet!»
Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia
sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää
pelastumisestaan.
Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja
tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.
Äkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.
Billot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.
»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat
haukkuvat häntä!»
Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle
partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana
miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.
Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin
Isidorkin.
Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän
kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan
luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön,
jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle
käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena,
heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen
ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.
Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies
taakseen ja sanoi:
»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»
»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»
»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»
Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen
hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa
laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt
juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.
Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää
Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän
huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.
Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä
nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan
laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:
»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä
eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai
metsäsikaa ampuessaan.»
Hän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.
Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja
tarttui Pitoun käteen.
»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.
»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne
tietysti».
»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»
»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt
tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»
»No, vie minut sinne?»
»Mutta entä kotinne?»
»Toivon viiden minuutin perästä voivani lähteä täältä ikiajoiksi.»
»Entä isänne?»
»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata
rakastettuni.»
»Mutta miettikää sentään, neiti...» uskalsi Pitou huomauttaa.
»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja
päästi nuoren miehen käden.
»En, neiti Catherine, jumala varjelkoon!»
»No, seuraa siis minua.»
Ja edellä kulkien Catherine meni puutarhasta vihannesmaalle.
Vihannestarhan toisessa päässä oli portti, josta pääsi Nouen kentälle.
Catherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani
portin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä
olevaan kaivoon.
Lujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen
nojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun
Nouen maatilasta.
Kukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistä
Catherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.