Pitou lähti talosta tuiki hämmentyneenä. Catherinen viimeksi lausumat
sanat olivat lopultakin luoneet valaistusta kaikkeen, mikä siihen
hetkeen saakka oli ollut hänelle hämärää, mutta se valaistus oli
sokaissut hänet.
Pitou tiesi nyt, mitä oli halunnutkin tietää, ja enemmänkin.
Hän tiesi, että varakreivi Isidor de Charny oli aamulla saapunut
Boursonnesiin ja että jos Isidor uskaltaisi tulla maatilan lähettyville
tapaamaan Catherinea, voisi hän saada ruumiiseensa pyssynkuulan.
Sitä ei käynyt enää epäileminen. Billotin ensi kuulemalta
arvoitukselliset lauseet saivat selityksen parista Catherinen sanasta:
susi, jonka edellisenä talvena oli nähty hiiviskelevän lammastarhan
lähettyvillä ja jonka jo luultiin poistuneen ikiajoiksi, mutta joka
oli jälleen nähty tänä aamuna Ivors-metsän tienoilla, Pariisin ja
Boursonnesin välisellä tiellä, se susi oli varakreivi Isidor de Charny.
Hänen takiaan oli luodikko puhdistettu, hänen takiaan oli kuulat
valettu.
Kuten näkyy, juttu alkoi olla vakava.
Pitou, joka tilaisuuden vaatiessa saattoi olla urhea kuin leijona,
oli miltei aina viekas kuin käärme. Siitä päivästä alkaen, jolloin
hän oli kypsynyt järkevästi ajattelemaan, ja jouduttuaan alituiseen
taisteluun voutien kanssa, joiden nenän edestä hän tyhjensi aidatut
puutarhat ja avopaikoilla kasvavat hedelmäpuut, sekä metsänvartijain
kanssa, joiden kantapäille hän viritti paulansa ja satimensa, hän oli
tottunut harkitsemaan perusteellisesti ja tekemään nopeasti päätöksen,
mikä ominaisuus oli sallinut hänen selviytyä kaikista vaarallisista
tilanteista niin onnellisesti kuin mahdollista. Tälläkin kerralla hän
ensi töikseen turvautui nopeaan päättäväisyyteensä ja päätti heti
kätkeytyä metsään, joka alkoi noin kahdeksankymmenen askelen päässä
maatilasta.
Metsä on sankka ja tässä sankkuudessa on helppoa pysyä näkymättömänä ja
punnita tilannetta oman mielensä mukaan.
Kuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta
järjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.
Mutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja
kiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.
Hän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen
päässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan
kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Mutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui
muka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä
ympärilleen.
Näköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään
taholta.
Sen todettuaan Pitou nousi pystyasentoon ja loikkasi metsään.
Metsä oli Pitoun aluetta.
Siellä hän oli kotonaan, siellä hän oli vapaa, siellä hän oli kuningas.
Kuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin
kettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin
näkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.
Mutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta
eikä suden yötarkkoja silmiä.
Pitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival,
johon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka
ulottui maatilan pituussuuntaan.
Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki
mitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella
alalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen
tarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.
On sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa,
sillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä
poluilla, joille Pitou veisi hänet.
Metsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta,
millä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.
Pitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden
puuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.
Hän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään
olevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa
kostonhankettaan.
Ensimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi
Boursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi
häntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.
Mutta miltei heti hän tuli ajatelleeksi kahta seikkaa.
Edellinen oli se, ettei Catherine ollut valtuuttanut häntä tekemään
sitä.
Jälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria
uskaltamasta.
Ja mikä takasi Pitoulle, että varakreivi, joka tietenkin pyrkisi
mahdollisuuden mukaan piileskelemään, tulisi juuri ajotietä eikä niitä
oikopolkuja, joita puunhakkaajat ja metsänavaajat matkoillaan käyttävät?
Lähtiessään tavoittamaan Isidoria Pitou joutuisi jättämään
Catherinen oman onnensa nojaan, ja kun Pitou tulisi murheelliseksi,
jos varakreiville tapahtuisi jotakin ikävää, joutuisi hän vallan
epätoivoon, jos Catherinelle tapahtuisi jokin onnettomuus.
Hänen mielestään oli siis viisainta jäädä sinne missä oli ja toimia
olosuhteitten mukaan.
Odotellessaan hän tähysteli maatilaa silmät terävinä ja kirkkaina kuin
saalistaan vaanivalla tiikerillä.
Ensimmäinen maatilalla tapahtunut liike oli ukko Clouisin lähtö talosta.
Pitou näki hänen sanovan hyvästi Billotille ajoportilla, sitten mennä
lönkyttävän aitoviertä ja katoavan Villers-Cotteretsin suunnalle,
jonka kautta tai taitse hänen oli kuljettava päästäkseen noin yhdeksän
kilometrin päässä Pisseleusta olevaan mökkiinsä.
Hänen lähtiessään alkoi päivä hämärtyä.
Koska ukko Clouis oli vain toisarvoinen henkilö, eräänlainen täyte
esiteltäväksi tulleessa näytelmässä, kohdisti Pitou häneen vain
ohimenevää huomiota ja kun hän omaatuntoaan rauhoittaakseen oli
silmäillyt häntä, kunnes hän katosi nurkan taa, suuntasi hän katseensa
rakennuksen keskikohdalle, toisin sanoin sille taholle, missä olivat
ajoportti ja ikkunat.
Tuokion kuluttua muuan ikkuna tuli valoisaksi. Se oli Billotin huoneen
ikkuna.
Paikaltaan Pitou saattoi mainiosti nähdä huoneeseen. Hän näki siis,
että Billot ensi töikseen rupesi panostamaan kivääriään ukko Clouisin
antamien tarkkojen ohjeitten mukaan.
Sillä välin hämärä muuttui yöksi.
Panostettuaan pyssyn Billot sammutti valon ja sulki ikkunaluukut,
mutta ei pannut niitä ihan kiinni voidakseen niiden raosta tarkastella
ympäristöä.
Muistaaksemme olemme varemmin maininneet, ettei seinämutkan takia
Billotin huoneesta, joka oli yläkerroksessa, voinut nähdä Catherinen
ikkunaan, joka oli pohjakerroksessa. Mutta siitä näki kyllä
Boursonnesin tien ja koko sen metsäaukean, joka puoliympyränä ulottui
Ferte-Milon-kunnaalta Ivors-metsikköön saakka.
Vaikkei Billot siis nähnytkään Catherinen ikkunaa, voi hän — olettaen,
että Catherine pujahtaisi ikkunasta ulos ja yrittäisi mennä metsään —
huomata tytön heti kun tämä ilmestyisi alueelle, jota hänen katseensa
vallitsi. Mutta koska pimeä muuttui yhä sakeammaksi, ei Billot voisi,
jos hän näkisikin jonkun naisen, varmasti sanoa, olisiko se nainen
juuri Catherine.
Esitämme ennakolta nämä huomautukset, koska Pitou oli juurikään tehnyt
itsekseen samat huomautukset.
Pitou ei näet epäillyt, ettei Catherine yön tullen yrittäisi lähteä
Isidoria vastaan.
Herkeämättä kokonaan tähystelemättä Billotin ikkunaa hän tarkasteli
erikoisen huolellisesti Catherinen ikkunaa.
Pitou ei erehtynytkään. Kun yö oli käynyt niin pimeäksi, että se riitti
nuoren tytön arkeille, näki Pitou, jolle, kuten tiedämme, pimeys ei
merkinnyt mitään, Catherinen ikkunaluukkujen verkalleen avautuvan.
Sitten tyttö solahti maahan, työnsi luukut jälleen kiinni ja hiipi
eteenpäin seinän kuvetta.
Nuorta tyttöä ei uhannut mikään vaara niin kauan kun hän kulki tätä
suuntaa. Ja jos hän aikoi Villers-Cotteretsiin, pääsisi hän sinne
kenenkään huomaamatta, mutta jos hänellä oli asiaa Boursonnesin
suunnalle, täytyisi hänen ehdottomasti mennä alueelle, jota hänen
isänsä katse vallitsi.
Ehdittyään muurin päähän Catherine epäröi hetken, ja Pitou toivoikin
jo, että tyttö aikoi Villers-Cotteretsiin eikä Boursonnesiin. Mutta
äkkiä tämä epäröinti lakkasi; tyttö kumartui suojatakseen itseään niin
hyvin kuin voi, juoksi yli tien ja poikkesi jalkapolulle, joka kaarena
kiersi metsään ja puolentoista kilometrin päässä yhtyi Boursonnesin
tiehen.
Tämä polku yhtyi valtatiehen Bourg-Fontainen tienristeyksen kohdalla,
Kun Catherine oli valinnut tämän polun, oli Pitou selvillä, minne
tyttö aikoi, niin selvillä, ettei hän enää huolinut tarkata hänen
askeliaan, vaan kohdisti kaiken huomionsa niihin raollaan oleviin
ikkunaluukkuihin, joiden välistä kuin linnoituksen ampuma-aukosta
katseella oli esteetön näköala metsän yhdestä laidasta toiseen.
Koko tämä Billotin katseen vallitsema aukea oli ihan autio, ellei
ota lukuun erästä paimenta, joka paraikaa sovitteli paikoilleen
lammastarhan aitaa.
Siitä johtuisi, että heti kun Catherine, joka tosin oli miltei
näkymätön mustan viittansa suojassa, ilmestyisi tälle alueelle, hän ei
voisi välttää tilanhoitajan terävää katsetta.
Pitou näki ikkunaluukkujen aukenevan ja Billotin pään työntyvän
raosta ulos ja pysyvän hetken aikaa siinä asennossa tarkkaavana
ja liikkumattomana ikäänkuin epäilisi tässä pimeässä silmiensä
todistuskelpoisuutta. Mutta kun paimenen koirat olivat juosseet tuota
varjoa kohden, hiukan haukahdelleet ja sitten palanneet isäntänsä
luokse, ei Billot enää epäillyt, ettei tuo varjo ollut Catherine.
Koirat olivat tunteneet hänet ja herenneet sen vuoksi haukkumasta.
On sanomattakin selvää, että Pitou käsitti tämän kaiken yhtä kirkkaasti
kuin hänelle olisi jo ennakolta selitetty tämän näytelmän kaikki
tapahtumat.
Hän odottikin nyt näkevänsä Billotin huoneen ikkunaluukkujen
sulkeutuvan ja ajoportin pian aukenevan.
Tuokion kuluttua portti tosiaan aukenikin ja samalla hetkellä kun
Catherine saavutti metsänlaidan astui Billot pyssy olalla portista ulos
ja lähti vinhasti astelemaan metsää kohden Boursonnesin tietä, johon
puolentoista kilometrin päässä yhtyisi Catherinen valitsema polku.
Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli estää, ettei nuori tyttö
joutuisi kymmenen minuutin perästä isänsä eteen.
Pitou oli tilanteesta täysin selvillä.
Hän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi
kulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle
tullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön
kiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.
Pitou pysähtyi piiloon erään tammen taa.
Kymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin
askelen päässä.
Pitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi
samalla hänen nimensä.
Hän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa
yhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.
Nuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei
ollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.
»Te, herra Pitou! Mitä minusta tahdotte?» sanoi hän.
»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasi
Pitou kädet ristissä.
»Kuinka niin?»
»Koska isänne tietää teidän lähteneen ulos, koska hän kulkee pyssy
olalla Boursonnesin tietä ja koska hän odottaa teitä Bourg-Fontainen
tienristeyksessä!»
»Entä hän... hän!» huudahti Catherine suunniltaan kauhusta. »Häntä
täytyy varoittaa...?»
Ja hän aikoi jatkaa matkaansa.
»Saako hän varoituksen, jos isänne katkaisee teiltä tien?»
»Mitä siis on tehtävä?»
»Palatkaa huoneeseenne, neiti Catherine. Minä asetun väijyksiin
ikkunanne lähettyville ja kun herra Isidor tulee, varoitan häntä.»
»Teettekö sen, herra Pitou?»
»Teidän takianne teen kaikki, neiti Catherine! Sillä minä rakastan
teitä niin!»
Catherine puristi hänen kättänsä.
Hetken tuumittuaan hän sanoi:
»Niin, olet oikeassa, opasta minut takaisin.»
Ja koska hänen jalkansa eivät oikein kannattaneet häntä, turvautui hän
Pitoun käsivarteen, ja näin he lähtivät — Pitou kävellen, Catherine
juosten — takaisin maatilalle päin.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine astui kenenkään näkemättä
huoneeseensa ja sulki ikkunan perässään. Pitou oli näyttänyt hänelle
pajupensaikkoa, jonne hän menisi odottelemaan ja väijyskelemään.