Catherine ei ollut erehtynyt. Vaikka hänen isänsä olikin osoittanut
suopeaa ystävällisyyttä Pitoulle, näytti hän synkemmältä kuin
milloinkaan ennen. Hän puristi Pitoun kättä, ja Pitou tunsi hänen
kouransa kylmäksi ja nihkeäksi. Tapansa mukaan Catherine tarjosi isälle
valjut, värähtelevät poskensa suudeltaviksi, mutta ukko Billot tyytyi
vain koskettamaan huulillaan hänen otsaansa. Emäntä Billot puolestaan
nousi, kuten hän teki aina nähdessään miehensä astuvan sisälle, mikä
liike selvästi osoitti alemmuuden ja kunnioituksen tunnetta. Mutta
tilanhoitaja ei ollut huomaavinansakaan häntä.
»Onko päivällinen valmis?» kysyi hän.
»On, ukko kulta», vastasi emäntä Billot.
»Pöytään siis», kehoitti toinen, »minulla on vielä paljon puuhaa ennen
iltaa».
Siirryttiin talon pieneen ruokasaliin. Tämä ruokasali oli pihan
puolella. Kukaan ei voinut tulla ulkoa keittiöön sivuuttamatta ikkunaa,
josta tämä pikku huone sai päivänvalon. Pitoulle tuotiin lautanen ja
hänet sijoitettiin molempien naisten väliin selin ikkunaan.
Vaikka Pitoulla olikin paljon mietittävää, oli hänessä kuitenkin
muuan elin, johon minkäänlainen mietiskely ei ollenkaan vaikuttanut.
Se elin oli hänen vatsansa. Siitä johtui, ettei ukko Billot
teräväkatseisuudestaan huolimatta huomannut pöytävieraassaan,
ensimmäistä ruokalajia tarjottaessa muuta kuin syvää tyydytystä, jonka
synnytti mainio kaalikeitto ja sitä seurannut häränliha ja silava.
Kaikesta kuitenkin näki, että ukko Billot halusi saada selville, oliko
Pitou tullut maatilalle sattumalta vai ennakolta tehdyn suunnitelman
vuoksi.
Kun häränliha ja silava vietiin pois ja niiden tilalle tuotiin
neljännes paistettua lammasta — ruokalaji, jonka ilmestymistä pöytään
Pitou katseli silminnähtävän iloisena — laukaisi tilanhoitaja
patterinsa ja kysyi Pitoulta muitta mutkitta:
»No, hyvä Pitou, nyt kun näet, että olet alati tervetullut maatilalle,
sanopa, mikä on tänään tuonut sinut meidän tienoillemme?»
Pitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen,
ettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa,
kohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti
pariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi
hänen ranteensa ympäri.
»Tuossa näette syyn, isäntä Billot», vastasi hän.
»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt
riistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet
niillä main?»
»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo
pitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut
tekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä.
Olenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen
kaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi
herkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»
»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi
herkkusuuksi, mestari Pitou!»
»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou,
»vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut
sairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa...»
»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat,
ei hänellä ole vielä ruokahalua».
Ja hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli
maistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan
häränlihaan eikä silavaan.
»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin
puhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta
ennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet
puheilleni».
»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua»,
sanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».
Sitten hän silmäili ikkunasta pihalle, nousi pöydästä ja sanoi:
»Tuolta tulee joku minua tapaamaan.»
Pitou tunsi jalallaan Catherinen jalan kosketuksen. Hän kääntyi ja näki
tytön kuolonkalpeana viittaavan silmillään ikkunalle päin.
Pitoun katse seurasi Catherinen katseen suuntaa ja hän tunsi vanhan
ystävänsä ukko Clouisin, joka paraikaa meni ikkunan ohi olalla Billotin
kaksipiippuinen pyssy.
Tilanhoitajan kaksipiippuinen erosi muista siinä, että sen
liipasinkaaret ja helat olivat hopeasta.
»Kas vain», sanoi Pitou, joka tässä kaikessa ei huomannut mitään
peloittavaa, »ukko Clouis on tuomassa pyssyänne, herra Billot».
»Niin on», sanoi Billot istuutuessaan, »ja hän syö kanssamme, ellei
ole vielä haukannut päivällistään. Vaimo», lisäsi hän, »avaa ovi ukko
Clouisille». „
Emäntä Billot nousi ja lähti avaamaan ovea. Pitou tuijotti Catherineen
ja ihmetteli itsekseen, mitä hirveää tässä nyt oli sellaista, joka oli
aiheuttanut nuoren tytön kalpeuden.
Ukko Clouis astui sisälle. Samassa kädessä, jolla hän kannatteli
tilanhoitajan pyssyä olallaan, oli hänellä myöskin jänis, jonka hän
ilmeisesti oli juuri tällä pyssyllä ampunut.
Lukija muistanee, että ukko Clouis oli Orleansin herttualta saanut
luvan tappaa yhtenä päivänä kaniinin ja toisena jäniksen. [_Ange
Pitou_, 37. luku. — Suom.]
Kaikesta päättäen oli tänään ollut jäniksen päivä.
Vapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti
alati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä,
niin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä
ukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias
villisikakaan.
»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä
teitä».
»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne
mittainen mies, se on kiittäen mainittava.»
»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla
ja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu
ampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni,
niin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin:
'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana,
ehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne
ovat!»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Billot. »Istutte kai kanssamme pöytään?»
»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa
mitään.»
Ukko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle
tarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään
pyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.
Billot tunsi tämän seikan.
»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja
syötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»
Sillaikaa emäntä Billot oli täsmällisesti ja miltei yhtä äänettömästi
kuin joku automaatti tuonut pöydälle lautasen, syöntivehkeet ja
lautasliinan.
Sitten hän siirsi pöydän ääreen uuden tuolin.
»Hyväinen aika, koska sitä niin välttämättä haluatte, niin olkoon
menneeksi!» myöntyi ukko Clouis.
Hän vei pyssyn nurkkaan, pani jäniksen ruokakaapin laudalle ja istui
pöytään.
Hän joutui tällöin vastapäätä Catherinea, joka katseli häntä
kauhistuneena.
Tämän vanhan metsänvartijan ystävälliset, tyynet kasvot näyttivät niin
vähän kauhua herättäviltä, ettei Pitou voinut mitenkään käsittää sitä
mielenliikutusta, jota ilmaisivat, eivät vain Catherinen kasvot, vaan
koko hänen ruumiinsa hermostunut vapiseminen.
Sillaikaa Billot oli täyttänyt uuden ruokavieraan lasin ja lautasen.
Vaikka Clouis oli selittänyt, ettei kaivannut mitään, kävi hän silti
reimasti molempien kimppuun.
»Ah, tämäpä on hyvää viiniä ja mureaa karitsaa, herra Billot!» sanoi
hän kuin puolustaakseen tekoaan. »Te näytte olevan samaa mieltä kuin
sananlasku, joka sanoo: 'Karitsa on syötävä hyvin nuorena, viini
juotava hyvin vanhana...'»
Kukaan ei vastannut ukko Clouisin leikinlaskuun ja kun hän huomasi
keskustelun tyrehtyneen siihen ja arveli vieraana olevansa velvollinen
pitämään sitä vireillä, jatkoi hän:
»Nähkääs, minä päättelin itsekseni näin: — Tänään on jänisten päivä; on
yhdentekevää, ammunko jänikseni metsän siltä tai tältä laidalta. Minä
menen siis ampumaan jänikseni ukko Lajeunessen alueelta. Samalla näen,
kuinka teidän hopeasilainen pyssynne käy. — Minä valoin kolmetoista
kuulaa kahdentoista asemasta. Ja totisesti, teidän pyssynne käy hyvin!»
»Niin, tiedän sen», vastasi Billot, »se on hyvä ase».
»Mitä, kaksitoista kuulaa?» huomautti Pitou. »Onko siis tulossa
ampumakilpailut, herra Billot?»
»Ei», vastasi Billot.
»Oh, minä tunnen sen hopeasilaisen, kuten pyssyänne näillä main
sanotaan», jatkoi Pitou, »olen nähnyt sen herättävän ansaittua huomiota
eräissä Boursonnesin juhlissa pari vuotta sitten. Nähkääs, silloin se
voitti sen hopeaveitsen, jota te nyt käyttelette, rouva Billot, ja sen
hopeamaljan, josta te maistelette, neiti Catherine... Mutta», huudahti
Pitou kauhistuneena, »mikä teitä vaivaa, neiti?»
»Minua? Ei mikään», vastasi Catherine avaten puoleksi ummistuneet
silmänsä ja kohottautuen suoraksi tuolillaan, jonka selkää vasten hän
oli miltei pyörtyneenä nojautunut.
»Mikäpä sinun mielestäsi voisi Catherinea vaivata?» sanoi Billot ja
kohautti olkapäitään.
»Minäpä kerron teille», jatkoi ukko Clouis, »että aseseppä
Montagnonin vanhasta rautaromukasasta löysin kuulamuotin... ja teidän
pyssyänne varten onkin vaikea löytää sopivaa! Leclerc-mallisilla
ahdaspiippuisilla pyssy-pahuksilla on melkein kaikilla neljänkolmatta
linjan kaliberi, mikä ei silti estä niillä osaamasta jumala ties kuinka
kauas. Minä löysin siis teidän pyssynne kaliberiin sopivan muotin,
ehkä hiukan pienemmänkin, muttei se haittaa, kiedotte kuulan ympärille
pikkuisen rasvattua nahkaa. Aiotteko ampua liikkuvaan vai kiinteään
maaliin?»
»En osaa vielä tarkoin sanoa», vastasi Billot, »mutta sen voin sanoa,
että aion asettua väijyksiin».
»Ahaa, nyt käsitän», tokaisi ukko Clouis. »Orleansin herttuan villisiat
ovat käyneet perunamaallanne ja te olette päätellyt itseksenne: 'Mitä
enemmän villisikoja liha-aitassa, sitä vähemmän ne syövät perunoita.'»
Syntyi äänettömyys, jota häiritsi vain Catherinen läähättävä hengitys.
Pitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen
tyttäreensä.
Hän koetti ymmärtää, muttei päässyt tilanteesta selville.
Emäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei
käsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi,
mitä sanojen taa kätkeytyi.
»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos
kuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian
pieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan
siitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja,
joiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja
lisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja
silti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»
»Minä en aiokaan ampua villisikoja», sanoi Billot.
Pitou ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi:
»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä
ampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»
»Aion ampua suden», vastasi Billot.
»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen
mainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa
ja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat.
»Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa... Ah, en tiedä, kuinka
pyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»
Jos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö
oli pyörtymäisillään.
Mutta hän oli niin kiintynyt ukko Clouisin sanoihin, ettei joutanut
silmäilemään nuorta tyttöä.
Ja kuullessaan vanhan metsänvartijan sanovan, että kolmastoista kuula
oli jäniksen vatsassa, ei hän voinut pidättäytyä, vaan nousi pöydästä
ja meni toteamaan, oliko väitteessä perää.
»Herra nähköön, se on totta!» huudahti hän ja työnsi pikkusormensa
kuulan tekemään reikään. »Teillä on tarkka silmä ja vakava käsi, ukko
Clouis. Hyvä ampuja tekin olette, herra Billot, mutta ette te ammu
jäniksiä tällä tavoin, yhdellä kuulalla.»
»Soo!» virkkoi Billot. »Välipä sillä, mutta koska otus, jonka aion
nitistää, on parikymmentä kertaa jänistä kookkaampi, en toivoakseni
ammu harhaan».
»Vallan oikein, sudestahan onkin kysymys», myönsi Pitou.
»Mutta onko näillä main susia? Se on harvinaista ennen lumen tuloa...»
»Niin, onhan se harvinaista, mutta kyllä niitä vain on.»
»Oletteko varma, herra Billot?»
»Ihan varma», vastasi tilanhoitaja silmäten yhtaikaa Pitouta ja
Catherinea, mikä olikin helppoa, koska nuoret nyt istuivat vierekkäin.
»Paimen on tänä aamuna nähnyt yhden.»
»Missä?» tutkaisi Pitou viattomasti.
»Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, lähellä Ivorsin metsää.»
»Ah!» huudahti Pitou ja silmäili vuorostaan Billotia ja Catherinea.
»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime
vuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten
luultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta...»
»Mutta...?» kysyi Pitou.
»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme
lähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan
luodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»
Catherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän
nousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.
Rehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen
horjuvan kiiruhti häntä tukemaan.
Billot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset
kasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot
voinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.
Pitousta ja tyttärestään enempää piittaamatta tilanhoitaja jatkoi:
»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi
kiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»
Pitou kuuli vielä tämän kysymyksen, muttei vastausta, sillä hän oli jo
ehtinyt keittiöön, missä hän tavoitti Catherinen. Nuori tyttö vaipui
voimatonna hänen käsivarsilleen.
»Mutta mikä teitä vaivaa? Hyvä jumala, mikä teidän on?» kyseli Pitou
pelästyneenä.
»Voi, etkö siis ymmärrä? Hän tietää Isidorin tänä aamuna saapuneen
Boursonnesiin ja tahtoo surmata hänet, jos Isidor tulee maatilan
lähelle.»
Tällöin aukeni ruokasalin ovi ja Billot ilmestyi kynnykselle.
»Kuules nyt, hyvä Pitou», sanoi hän niin ankaralla äänellä, ettei se
sietänyt vastusteluja, »jos tosiaankin olet tullut ukko Lajeunessen
kaniineja pyydystämään, niin luulen, että nyt on aika sinun mennä
virittämään paulasi. Ymmärräthän, ettet myöhemmin näe sitä tehdä.»
»Kyllä, herra Billot», sanoi Pitou nöyrästi ja loi kaksinkertaisen
katseen Catherineen ja Billotiin, »tulin tänne juuri sitä enkä mitään
muuta varten, vannon sen teille».
»No niin?»
»No niin, minä lähden, herra Billot.»
Ja hän poistui pihaportista. Catherine meni itkien huoneeseensa, jonka
oven hän perässään työnsi salpaan.
— Niin, niin, — mutisi Billot, — sulkeudu vain huoneeseesi, onneton
lapsi! Ei se mitään, sillä en minä asetu sille puolelle väijyksiin.