Nyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten
liittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat,
oli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin
Pariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.
Näissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat,
jotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.
Se osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina,
lokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun
suuren liittojuhlan päivä koittaisi.
Mutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen
säännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä
maalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.
Puhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää,
että maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo
ja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta,
siitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan
maatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas
alpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten
mereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä
rannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei
olisi tummia ja aurinkoisia kohtia.
Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme
Tuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,
Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.
Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello
viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa
metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona —
talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan
sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä
matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi
ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena
hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat —
kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän.
Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan
normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko
tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.
Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja
olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä,
noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan
ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin
metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään
kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt
vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden,
että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet
lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit
järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain
Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.
Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään,
olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa
vakavampaa.
Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku
tuntematon kuljeksija.
Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen
huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan
raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon
metsästä.
Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka
keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.
Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun
verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki
ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä,
ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi
toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän
pysyisi kaukana näiltä tienoilta.
Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään
piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen
tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta
näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen
oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären
sydämessä ahdistavaa pelkoa.
Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään
suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut
tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen
alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben
puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin
takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine
ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä
muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani
hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin
murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä
hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja
koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli
riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää
käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai
miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.
Mutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton
kirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut
sokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli
hänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten
postileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin
pääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikin _Torinon_
tilalla _Lyon_ ja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli
kirje, jonka postileimassa oli _Lyonin_ tilalla _Pariisi_.
Pitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen,
että varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut
Ranskaan.
Koska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti,
ennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.
Pitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei
hänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa
mielenliikutusta.
Päivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka
jäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle,
missä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti
varhaisemmassa kuvauksessamme.
Pisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä
metsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.
Ei siis tarvinnut ihmetellä, että Pitou poikkesi maatilalle.
Hän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen
jälkeen käväisi pelloillaan.
Tapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa
maantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta
tieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta
Pisseleun maatilalle.
Sitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset
ja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat
asuinrakennukset.
Vielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.
Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot
olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.
Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili
mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu
Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.
Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön
näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.
Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai
oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.
Pitou oli hänen uskottunsa.
»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy,
kun sinä tulet meille?»
Pitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.
»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia,
neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä
runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin
liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»
Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan
hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:
»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun
olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta
jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»
»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte
ihan terve.»
Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin
ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin
muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi
kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään
nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka
päivä olikin vuoden kylmimpiä.
Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt
huomaamatta.
»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.
»Minulla? Ei... ei mitään... sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori
tyttö hämmentyneenä.
»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te
tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».
Catherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:
»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä
olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»
Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään
en saa kirjeitä.»
Pitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta
malttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren
tytön luottamus menisi.
Nuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen,
jonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat
aamukävelyt.
Mutta Pitoulle tämä huomautus merkitsi enempääkin.
Isidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut
Pariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän
aikoi pian tavata Catherinen.
Kukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna
oli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen
rakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse,
joka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten
suuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka
ilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?
Pitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko
hänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi
itsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:
»Neiti Catherine, oletteko huomannut herra Billotissa tapahtunutta
muutosta?»
Nuori tyttö säpsähti ja vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:
»Oletko sinä siis huomannut jotakin?»
»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa
vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut
tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen
sanoneen teille.»
Catherine kalpeni.
Sitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:
»Miksi sanotte _se mies_ ettekä _se nainen_? Sillä luultavastikin joku
nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta...»
»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä
pelätä jotakin?»
»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä,
mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa
ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».
»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän
asemassanne...»
Hän vaikeni.
»Sinusta tuntuu, että minun asemassani...?» toisti Catherine.
»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne... Mutta ei», lisäsi
hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos
teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä
halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja
surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa,
jossa olitte Pleuxin tiellä... Voi, neiti Catherine, tämä on kovin
ikävä juttu!»
»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme
puhelko ollenkaan. Isä tulee.»
Pitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki
tosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.
Huomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta
sitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.
Pitou astui jonkun askelen häntä vastaan, hymyillen ja hattu kädessä.
»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan
päivälliselle, poikaseni?»
»En, herra Billot», vastasi Pitou, »en sellaista uskaltaisikaan.
Mutta...»
Tällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä
jäämään.
»Mutta mitä?» kysyi Billot.
»Mutta... jos te kutsutte, niin mielelläni suostun.»
»Olkoon menneeksi, minä kutsun sinut», sanoi tilanhoitaja.
»No, sitten minäkin jään», vastasi Pitou.
Tilanhoitaja kannusti hevostaan ja ratsasti tallipihaan.
Pitou kääntyi puhuttelemaan Catherinea.
»Tahdotteko tosiaankin minun jäävän tänne?»
»Kyllä... Isä on tänään tavallista synkempi.»
Sitten hän kuiskasi:
»Oh, hyvä jumala, aavistaako hän jotakin?»
»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren
tytön kuiskauksen.
»Ei mitään», vastasi Catherine, vetäytyi huoneeseensa ja sulki ikkunan.