Sillaikaa kun Pitou joi, sulatteli ruokaansa ja tuumiskeli, oli muori
Colombe päässyt edelle ja mennyt postitaloon.
Mutta Pitou ei huolestunut. Postitalo oli vastapäätä niinsanottua
Uuttakatua, eräänlaista kujannetta, josta pääsi siihen puiston osaan,
missä on Huokausten lehtokuja, kaihomielisten muistojen tyyssija.
Viidellätoista harppauksella hän tavoittaisi muori Colomben.
Hän harppasi nämä viisitoista askelta ja saapui postitalon kynnykselle
juuri kun muori Colombe astui ulos kädessä kirjepinkka.
Näiden kirjeitten joukossa oli muuan huolellisesti kokoontaitettu,
upeaan kuoreen pantu ja keikarimaisesti vahalla sinetöity kirje.
Tämä kirje oli osoitettu Catherine Billotille.
Sitä kirjettä Catherine ilmeisesti odottikin.
Sopimuksen mukaan postinjakaja luovutti tämän kirjeen rintasokerin
ostajalle, joka lähti heti Pisselauhun, iloisena ja murheellisena:
iloisena kun sai tehdä Catherinen onnelliseksi, murheellisena kun
tämä onni tuli nuorelle tytölle lähteestä, jonka vesi maistui hänen
huulillaan karvaalta.
Mutta tämän mielenkarvauden uhallakin lähettimme oli niin suurenmoinen
luonne, että toimittaakseen nopeammin perille tämän kirotun kirjeen hän
pian muutti kävelyn pikku hölkäksi ja hölkän täydeksi juoksuksi.
Viidenkymmen askelen päässä talosta hän pysähtyi äkkiä, sillä hän
tuli ajatelleeksi — ja vallan oikein — että jos hän saapuisi perille
huohottaen ja lopen hikisenä, voisi hän herättää epäluuloja ukko
Billotissa, joka jo muutenkin näytti horjahtaneen epäluulon kaidalle,
ohdakkeiselle tielle.
Hän päätti siis, silläkin uhalla, että myöhästyisi minuutin, pari,
taivaltaa loppumatkan verkkaisemmin. Siinä mielessä hän asteli vakaasti
kuin joku murhenäytelmän uskottu lähetti, jonka kaltaiseksi Catherinen
luottamus oli hänet tehnytkin. Sivuuttaessaan nuoren potilaan huoneen
hän huomasi, että sairaanhoitajatar oli pannut ikkunan raolleen,
varmaankin tuulettaakseen hieman huonetta.
Pitou sovitti ensin nenänsä sitten toisen silmänsä tähän rakoon.
Ikkunasalvan vuoksi hän ei voinut enempää tehdäkään.
Mutta sekin jo riitti. Hän näki Catherinen olevan hereillä ja
odottelevan häntä; Se riitti myöskin Catherinelle. Hän huomasi Pitoun,
joka salaperäisen näköisenä teki hänelle merkkejä.
»Kirje», sopersi nuori tyttö, »kirje!»
»Vaiti!» kehoitti Pitou.
Ja pälyten ympärilleen kuin salametsästäjä, joka haluaa johtaa jäljiltä
kaikki jahtivoudin metsänvartijat, ja huomaten olevansa paikalla ihan
yksin hän heitti kirjeensä raosta ja tähtäsi heittonsa niin hyvin, että
kirje putosi suoraan siihen ilmatyhjiön tapaiseen syvennykseen, jonka
kirjettä odottava oli tehnyt pielukseensa.
Jäämättä odottamaan kiitostulvaa, joka ei voinut olla tulematta, hän
heittäytyi taaksepäin ja jatkoi matkaansa talon ovelle. Kynnyksellä hän
tapasi Billotin.
Ellei seinämutkaa olisi ollut tiellä, olisi tilanhoitaja nähnyt,
mitä ikkunan kohdalla oli tapahtunut, ja Jumala tietää, mitä nyt
olisi tapahtunut, kun siinä mielentilassa, missä ukko Billot oli,
yksinkertainen epäluulo olisi muuttunut selväksi varmuudeksi.
Kelpo Pitou ei odottanut joutuvansa suoraan tilanhoitajan eteen ja hän
tunsi vastoin tahtoaan punehtuvansa korviin saakka.
»Ah, herra Billot», sanoi hän, »totisesti, te ihan pelästytitte
minut...!»
»Sinäkö pelästyit, Pitou... kansalliskaartin kapteeni... Bastiljin
valloittajako pelästyisi!»
»Minkä sille voi», vastasi Pitou. »On hetkiä sellaisia kuin esimerkiksi
tämä. Hitossa, kun ei ole valmistunut...»
»Niin, niin», keskeytti Billot, »kun odottaa tapaavansa tyttären ja
tapaakin isän, sitäkö tarkoitat?»
»Oh, herra Billot, ei se sitä!» vastasi Pitou. »Minä en odottanut
tapaavani neiti Catherinea, en suinkaan. Vaikka hän toivoakseni
voimistuukin hetki hetkeltä yhä enemmän, on hän vielä liian sairas
nousemaan jalkeille.»
»Eikö sinulla siis ole hänelle mitään sanottavaa?» tiedusti Billot.
»Kenelle?»
»Catherinelle.»
»On kyllä. Minulla on ilmoitettavana tohtori Raynalin sanoneen, että
kaikki oli hyvin ja että hän tulisi päivemmällä katsomaan potilasta,
mutta sen voi hänelle ilmoittaa joku toinen yhtä hyvin kuin minäkin.»
»Sinun on tietysti nälkäkin vai mitä?»
»Nälkä?» tokaisi Pitou. »Eikös mitä!»
»Mitä mä kuulen! Eikö sinun muka ole nälkä?» huudahti tilanhoitaja.
Pitou huomasi sanoneensa tyhmyyden. Kun Pitoun kello kahdeksalta
aamulla ei ollut nälkä, merkitsi se luonnon tasapainon järkkymistä.
»Tietysti minun on nälkä», oikaisi hän äskeisen väitteensä.
»Sitä minäkin. Mene syömään. Palvelijat ovat paraikaa murkinalla. He
ovat varmaankin varanneet sinulle tilan.»
Pitou meni sisälle. Billot silmäili hänen jälkeensä, vaikka nuoren
miehen huolettomuus oli miltei hälventänyt hänen epäluulonsa. Hän
näki Pitoun istuutuvan pöydän yläpäähän ja käyvän käsiksi leipään ja
silava-annokseen ikäänkuin hänen vatsassaan ei olisikaan kahta jykevää
piparkakkua, neljää rintasokeripytkyä ja kannullista vettä.
Kaiken todennäköisyyden mukaan Pitoun vatsa oli jälleen
vastaanottavassa kunnossa.
Pitou ei osannut tehdä monta asiaa yhtaikaa, mutta minkä hän teki, sen
hän teki perusteellisesti. Catherinen asian hän oli suorittanut hyvin.
Billotin aamiaiskutsuun hän vastasi syömällä hyvin.
Billot tarkkaili häntä yhä. Mutta huomatessaan, ettei Pitou
kertaakaan kohottanut katsetta lautaseltaan, huomatessaan, että hänen
harrastuksensa kohdistui yksinomaan hänen edessään olevaan omena
viinipulloon, ja havaitessaan, ettei hänen katseensa kertaakaan
kääntynyt Catherinen huoneen ovelle päin, hänen täytyi lopulta uskoa,
että Pitoun käväisy Villers-Cotteretsissa oli johtunut juuri siitä
syystä kuin hän oli sanonut.
Pitoun lopetellessa aamiaistaan aukeni Catherinen huoneen ovi ja matami
Clément astui keittiöön huulilla sairaanhoitajattaren nöyrä hymy. Hän
tuli nyt hakemaan kupillisen kahvia.
Kello kuudelta, toisin sanoin neljännestuntia sen jälkeen kun Pitou oli
lähtenyt, hän oli tullut ensimmäisen kerran keittiöön noutamaan pikku
lasillisen konjakkia, sitä ainoaa lääkettä, joka — kuten hän sanoi —
vahvisti häntä, kun hän oli valvonut koko yön...
Nähdessään hänet emäntä Billot meni häntä vastaan ja isäntäkin tuli
sisälle.
Molemmat tiedustelivat Catherinen vointia.
»Hänen laitansa on edelleenkin hyvin», vastasi matami Clément, »mutta
minä luulen, että neiti Catherine tällä hetkellä hourii hieman».
»Mitä? Hourii?» huudahti ukko Billot. »Joko taas?»
»Voi, hyvä jumala! Lapsi-parkaa!»» mutisi emäntä.
Pitou kohotti päätänsä ja kuunteli.
»Niin», jatkoi matami Clément, »hän puhuu Torino nimisestä kaupungista
ja Sardinia nimisestä maasta ja kutsuu luoksensa herra Pitouta, joka
selittäisi hänelle, mikä maa ja mikä kaupunki se on».
»Tässä olen», virkkoi Pitou, tyhjensi viinilasinsa ja pyyhki suunsa
hihaansa.
Ukko Billotin katse pysäytti hänet.
»Tarkoitan», jatkoi Pitou, »jos herra Billot suvaitsee minun antaa
neiti Catherinelle hänen haluamansa tiedot...»
»Miksei?» sanoi emäntä Billot. »Koska tyttäremme, se lapsipoloinen,
kysyy sinua, niin mene, poikaseni, semminkin kun herra Raynal on
sanonut sinua taitavaksi lääkärinapulaiseksi.»
»Hyväinen aika!» huudahti. Pitou viattomasti. »Kysykää rouva
Clémentilta, kuinka me olemme hoitaneet neiti Catherinea viime yönä.
Rouva Clément ei ole nukkunut hetkeäkään, kelpo nainen, en minä liioin.»
Oli verrattoman ovelaa Pitoun kajota tähän sairaanhoitajatarta
koskevaan arkaan kohtaan. Koska matami Clément oli nukkunut
suurenmoisesti sydänyöstä kello kuuteen aamulla, sai Pitou,
selittämällä, ettei hän ollut nukkunut tuntiakaan, hänestä ystävän,
enemmänkin kuin ystävän, sai liittolaisen.
»Hyvä on», sanoi ukko Billot. »Koska Catherine on kysynyt sinua, niin
mene hänen luoksensa. Tulee kenties vielä hetki, jolloin hän kysyy
myöskin meitä, äitiään ja minua.»
Pitou tunsi vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta, ja kuten paimen
niityllä niin hänkin oli valmis uhmaamaan myrskyä, mutta siitä
huolimatta hän suunnitteli ennakolta tyyssijaa, minne peittäisi päänsä.
Tämä tyyssija oli Haramont.
Haramontissa hän oli kuningas. Sanoimmeko kuningas? Hän oli enemmän
kuin kuningas. Hän oli kansalliskaartin päällikkö! Hän oli Lafayette!
Velvollisuudet kutsuivat häntä Haramontiin.
Niinpä hän päättikin Catherinen asiat hoidettuaan palata suoraa päätä
Haramontiin.
Tätä suunnitelmaa pohtien ja saatuaan herra Billotilta muodollisen
turvan ja rouva Billotilta äänettömän suostumuksen, hän astui potilaan
huoneeseen.
Catherine odotti häntä kärsimättömänä. Silmien kiilto ja poskien hehku
panivat olettamaan, kuten matami Clément oli sanonutkin, että nuori
tyttö oli jälleen kuumeessa.
Tuskin Pitou oli ehtinyt sulkea oven, kun Catherine, joka tunsi hänen
askelensa ja joka oli odottanut häntä lähes puolitoista tuntia, kääntyi
nopeasti ja ojensi häntä kohden molemmat kätensä.
»Ah, sinäkö se olet, Pitou?» sanoi nuori tyttö. »Tulet kovin myöhään.»
»Se ei ole minun vikani, neiti Catherine», vastasi Pitou. »Isänne on
pidätellyt minua.»
»Isäni?»
»Hän juuri. Oh, hän epäilee varmasti jotakin. Enkä minä» lisäsi Pitou
huoahtaen, »pitänyt kiirettä. Minä tiesin, että olitte saanut mitä
halusitte saada.»
»Niin, Pitou... niin», sanoi nuori tyttö ja loi katseensa alas.
»Olen saanut, ja minä kiitän sinua.»
Sitten hän kuiskasi:
»Sinä olet oikein ystävällinen, Pitou, ja minä pidän sinusta paljon!»
»Olette itse kovin ystävällinen, neiti Catherine», vastasi Pitou itku
kurkussa, sillä hän tunsi, että Catherinen ystävällisyys oli vain
heijastusta siitä rakkaudesta, jota nuori tyttö tunsi toista miestä
kohtaan, ja niin vaatimaton kuin nuorukaisemme pohjaltaan olikin,
nöyryytti häntä aika lailla tieto, että hän oli vain Charnyn kuu.
Niinpä hän sitten jatkoihin kerkeästi:
»Tulin häiritsemään teitä, neiti Catherine, koska minulle sanottiin,
että halusitte kysellä minulta jotakin.»
Catherine laski käden sydämelleen. Hän tapaili siltä kohdalta Isidorin
kirjettä ikäänkuin ammentaakseen siitä rohkeutta kysymyksiinsä.
Sitten hän sai ponnistellen sanotuksi:
»Pitou, sinä joka olet niin oppinut, voitko sanoa, mikä paikka on
Sardinia?»
Pitou elvytteli maantieteellisiä muistojaan.
»Malttakaa hetki... malttakaa, neiti Catherine», sanoi hän.
»Minun pitäisi se tietää. Niiden aineitten joukossa, joita herra
apotti Fortier väitti meille opettaneensa, oli myöskin maantieto.
Malttakaahan... Sardinia... saan sen kyllä selville... Ah, kunpa vain
löytäisin ensimmäisen sanan, osaisin heti kaikki!»
»Voi, etsi, etsi, Pitou!» kehoitti Catherine kädet ristissä.
»Hitossa, sitä juuri teenkin! Sardinia... Sardinia... ah, nyt valkeni!»
Catherine hengitti jälleen keveästi.
»Sardinia on yksi Välimeren kolmesta isosta saaresta, etelään
Korsikasta, josta sen eroittaa Bonifacion salmi. Se on osa sardilaisten
valtioista, jotka ovat saaneet siitä nimensä ja joita sanotaan
Sardinian kuningaskunnaksi. Sen pituus pohjoisesta etelään on
kolmesataakuusikymmentä kilometriä ja leveys yhdeksänkymmentäkuusi
kilometriä. Asukkaita on viisikymmentäneljätuhatta. Pääkaupunki on
Cagliari... Siinä kaikki, mitä tiedän Sardiniasta, neiti Catherine.»
»Oh hyvä jumala», huudahti nuori tyttö, »kuinka onnellinen te
olettekaan, kun tiedätte noin paljon, herra Pitou.»
»Niin no», myönsi Pitou, jonka omahyväisyyttä oli maiteltu vaikka
rakkautta olikin loukattu, »minulla onkin aika hyvä muisti, siinä
kaikki.»
»Ja nyt», uskalsi Catherine sanoa rohkeammin, »nyt kun olet selittänyt
minulle, mikä maa Sardinia on, sanohan, mikä on Torino?»
»Torino?» kertasi Pitou. »Tietysti, neiti Catherine, en parempaa
pyydäkään kuin saada selittää senkin asian... jos vain muistan.»
»Voi, koeta muistaa. Se on mitä tärkeintä, herra Pitou.»
»Hyväinen aika, jos se on niin tärkeätä, täytyy se saada selville.
Ellen sattuisi muistamaan, menen tiedustelemaan muualta...»
»Mutta... mutta», intti Catherine, »minä haluan saada tietää sen heti.
Koeta siis muistaa, rakas Pitou... koeta.»
Catherine lausui nämä sanat niin hyväilevästi, että Pitou tunsi koko
ruumiinsa värähtävän.
»Ah, minä koetan, neiti», sanoi hän, »minä koetan...»
Catherine silmäili häntä mieli tuskaisena.
Pitou taivutti päänsä taaksepäin kuin aikoisi kysellä katolta.
»Torino... Torino... hyväinen aika, neiti Catherine, se onkin
vaikeampaa kuin Sardinia. Sardinia on iso Välimeren saari, eikä
Välimeressä olekaan kuin kolme isoa saarta. Sardinia, joka kuuluu
Piemontin kuningaskuntaan, Korsika, joka on Ranskan kuninkaan, ja
Sisilia, joka on Napolin kuninkaan. Mutta Torino, sehän on vain joku
pääkaupunki...»
»Mitä sinä sanoit Sardiniasta, rakas Pitou?»
»Sanoin sen kuuluvan Piemontin kuningaskuntaan enkä luule erehtyneeni,
neiti Catherine.»
»Se sopii tarkalleen, hyvä ystävä. Isidor sanoo kirjeessään, että hän
matkustaa Piemontin Torinoon...»
»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Pitou. »Hyvä, hyvä, hyvä! Kuningas on
lähettänyt herra Isidorin Torinoon, ja saadaksenne selville, minne
herra Isidor oikeastaan menee, te kysytte minulta...»
»Minkä muun ellen sen vuoksi?» tokaisi nuori tyttö. »Mitä minä muutoin
välittäisin Sardiniasta, Piemontista, Torinosta? Niin kauan kun hän ei
ollut siellä, en tiennyt, mikä oli se saari ja mikä se kaupunki, enkä
kysellyt. Mutta hän on matkustanut Torinoon... ymmärrätkö, rakas Pitou?
Nyt minä haluan tietää, mikä paikka on Torino.»
Pitou huoahti raskaasti, ravisti päätänsä, mutta pani silti parhaansa
tyydyttääkseen Catherinen tiedonhalun.
»Torino... Malttakaahan... Piemontin pääkaupunki... Torino... Torino...
nyt se vaikeni... Torino, roomalaisten _Bodincemagus, Taurasia,
Colonia Julia, Augusta Taurinorum_, nykyään Piemontin ja Sardinian
valtioitten pääkaupunki, Pon ja Dora-joen varrella, Euroopan kauneimpia
kaupunkeja, sataviisikolmattatuhatta asukasta, hallitseva kuningas
Charles-Emmanuel... Sellainen on Torino, neiti Catherine.»
»Entä kaukanako Torino on Pisseleusta, herra Pitou? Sinun, joka tiedät
kaikki, pitäisi tietää sekin.»
»Oh, hitossa, voin kyllä teille sanoa, kaukanako Torino on Pariisista,
mutta vaikeampaa on tietää, kaukanako se on Pisseleusta.»
»No sano ensin, kaukanako se on Pariisista, Pitou... ja sitten me
lisäämme siihen matkaan satakahdeksan kilometriä eli matkan Pisseleusta
Pariisiin.»
»Tottamaarin olette oikeassa!» huudahti Pitou.
Sitten hän jatkoi ulkolukuaan:
»Torinosta Pariisiin on tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi, Roomaan
kahdeksansataa neljäkymmentä, Konstantinopoliin...»
»Minä tarvitsen vain matkan Pariisista, rakas Pitou.
Tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi kilometriä... ja siihen
satakahdeksan... yhteensä tuhatkolmesataaneljäkymmentäneljä kilometriä.
Hän on siis nyt lähes sadanneljänkymmenen penikulman päässä minusta...
Kolme päivää sitten hän oli täällä... puolen penikulman päässä... minun
lähelläni... ja tänään... tänään», lisäsi Catherine itkuun pillahtaen
ja ja käsiään väännellen, »hän on sadanneljänkymmenen penikulman päässä
täältä!»
»Oh, ei vielä», huomautti Pitou arasti. »Hän lähti vasta toissapäivänä
eikä ole vielä ehtinyt matkansa puoliväliinkään... tuskinpa...»
»Missä hän siis on nyt?»
»Sitä en tiedä», vastasi Pitou. »Apotti Fortier opetti meille, mitä
ovat valtakunnat ja pääkaupungit, muttei puhunut mitään niihin
johtavista reistä.»
»Onko tässä siis kaikki, mitä tiedät, hyvä Pitou?»
»On kyllä, jumala paratkoon!» myönsi maantieteilijä pahoillaan, että
hänen tietojensa rajat oli saavutettu näin pian. »Lisäksi tiedän, että
Torino on aristokraattien turvapaikka.»
»Mitä se merkitsee?»
»Se merkitsee, neiti Catherine, sitä, että Torinoon ovat kerääntyneet
kaikki prinssit, prinsessat ja emigrantit, Artoisin kreivi, Condén
prinssi, madame de Polignac, lyhyesti, joukko roistoja, jotka
vehkeilevät kansaa vastaan ja joilta kerran vielä kaula katkaistaan,
toivottavasti tohtori Guillotihin keksimällä, hyvin nerokkaalla
koneella.»
»Oh, herra Pitou...»
»Mitä nyt, neiti Catherine?»
»Nyt te olette yhtä julma kuin palatessanne ensimmäisen kerran
Pariisista.»
»Julma... minäkö? Ah, se on totta! Niin, niin, niin herra Isidor on
noita samaisia aristokraatteja! Ja te pelkäätte hänen puolestaan...»
Ja huokaistuaan raskaasti, kuten jo monesti tämän keskustelun aikana,
hän jatkoi:
»Älkäämme puhuko siitä enempää. Puhukaamme teistä, neiti Catherine, ja
kuinka minä voisin palvella teitä.»
»Rakas Pitou», virkkoi Catherine, »tänään saamani kirje ei varmaankaan
ole ainoa, jonka saan...»
»Ja te haluatte, että minä kävisin noutamassa nekin?»
»Pitou... koska olet aloittanut niin ystävällisesti...»
»Voin jatkaakin vai kuinka?»
»Niin...»
»En parempaa pyydäkään.»
»Sinähän käsität, että isäni pitäessä minua silmällä en voi mennä
kaupunkiin...»
»Ah, mutta teidän on hyvä tietää, että hän pitää minuakin silmällä,
ukko Billot näet. Olen huomannut sen hänen katseestaan.»
»Niin kyllä, Pitou, mutta hän ei voi seurata sinua Haramontiin, ja me
voimme sopia paikasta, minne piilotat kirjeet».
»Mainiota!» vastasi Pitou. »Esimerkiksi se iso ontto raita, joka kasvaa
lähellä sitä paikkaa, mistä löysin teidät pyörtyneenä?»
»Se sopii», sanoi Catherine. »Se on tässä lähellä, mutta kuitenkin niin
kaukana, ettei talon ikkunoista näe sinne. On siis sovittu, että panet
kirjeet sinne?»
»Sovittu on, neiti Catherine.»
»Mutta pidäkin varasi, ettei sinua nähdä.»
»Kysykää Longprén, Taille-Tontainen ja Montaigun metsänvartijoilta,
ovatko he nähneet minua milloinkaan ja kumminkin olen ihan heidän
nenänsä edestä siepannut tusinoittain kaniineja... Mutta entä te, neiti
Catherine, kuinka te aiotte menetellä noutaaksenne nuo mainiot kirjeet?»
»Minäkö?... Oh, minä», sanoi Catherine ja hänen hymynsä ilmaisi toivoa
ja lujaa tahtoa, »minä koetan parantua hyvin pian!»
Pitoun rinnasta puhkesi hänen raskain huokauksensa.
Samassa aukeni ovi ja tohtori Raynal astui huoneeseen.