Pitou lausui nämä sanat äänellä, jossa Catherine sai huomata syvän
tuskan ilmauksen ja hyvän ystävyyden todistuksen. Nämä kaksi tunnetta,
jotka hersyivät tuon kelpo nuorukaisen sydämestä ja kuvastuivat hänen
alakuloisessa katseessaan, liikuttivat syvästi potilaan mieltä.
Niin kauan kun Isidor oli asunut Boursonnessa, niin kauan kun hän oli
tiennyt rakastajansa olevan puolenviidettä kilometrin päässä, niin
kauan kun hän oli ollut onnellinen, oli Catherine, ottamatta lukuun
niitä pikku ikävyyksiä, jotka Pitou oli aiheuttanut seuraamalla häntä
itsepintaisesti hänen lemmenkävelyillään, ja sitä lievää levottomuutta,
joka oli vallannut hänet, kun hän luki eräät kohdat isänsä kirjeistä,
Catherine oli, kuten sanottu, haudannut rakkautensa sydämeensä ja
tallettanut sitä kuin aarretta, josta hän ei päästänyt hitustakaan
tipahtamaan muualle kuin omaan sydämeensä. Mutta kun Isidor oli
lähtenyt, kun Catherine oli jäänyt yksikseen ja epätoivo astunut onnen
tilalle, kadotti tyttöparka rohkeutensa tyystin ja hän ymmärsi, että
tuottaisi tavatonta huojennusta jos tapaisi henkilön, jolle voisi
puhella hänet hylänneestä, kauniista aatelismiehestä, joka ei ollut
voinut sanoa mitään tarkkaa, milloin hän palaisi.
Mutta hän ei voinut puhella Isidorista matami Clémentille, ei
tohtori Raynalille eikä äidilleen ja hän kärsi äärettömästi tästä
äänettömyydestä, kun sitten äkkiä, hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein
vähimmin odotti, kaitselmus toi hänen eteensä hänen silmiensä jälleen
auetessa elämään ja tajuntaan ystävän, jota hän oli epäillyt niin
kauan kuin tämä oli pysynyt vaiti, mutta jota hän ei voinut hetkeäkään
epäillä kuultuaan hänen äskeiset sanansa.
Näihin säälinsanoihin, jotka niin vastahakoisesti olivat lähteneet täti
Angéliquen veljenpojan sydämestä, Catherine vastasi yrittämättä millään
lailla salata tunteitaan:
»Ah, herra Pitou, olen kovin onneton, kuuletteko!»
Nämä sanat sulkivat yhtäältä padon ja päästivät toisaalta virran
kulkemaan.
»Kuinka tahansa, neiti Catherine», sanoi Pitou, »ja vaikkei minua
suurin huvitakaan puhua herra Isidorista, voin kuitenkin, jos se teitä
miellyttää, kertoa hänen vaiheistaan jotakin».
»Sinäkö?» kummasteli Catherine.
»Niin, minä juuri», vastasi Pitou.
»Oletko siis tavannut hänet?»
»En, neiti Catherine, mutta minä tiedän hänen saapuneen onnellisesti
Pariisiin.»
»Mistä sen tiedät?» uteli tyttö silmät rakkautta säteillen.
»Kuulin asiasta nuorelta ystävältäni, Sebastien Gilbertiltä, jonka
herra Isidor tapasi yöllä Fontaine-Eau-Clairen tienoilla ja vei
tarakassaan Pariisiin.»
Catherine ponnistautui kyynärpäittensä varaan ja katsoi Pitouhun.
»Hän on nyt siis Pariisissa?» kysyi hän nopeasti.
»Tällä haavaa hän ei kuulu siellä olevan», oikaisi Pitou.
»Entä missä hän on nykyisin?» kysyi tyttö verkkaisesti.
»En tiedä. Sen vain tiedän, että hänet kuuluu lähetetyn jollekin
asialle Espanjaan tai Italiaan.»
Kuullessaan sanan »lähetetyn» Catherine antoi päänsä painua
pielukselle, huoahti raskaasti ja sitten alkoivat kyynelet vuotaa
valtoimenaan.
»Neiti Catherine», sanoi Pitou, jonka sydämen nuoren tytön tuska mursi,
»jos ehdottomasti haluatte tietää, missä hän on, voin ottaa siitä
selon».
»Keneltä?» kysyi Catherine.
»Herra tohtori Gilbertiltä, joka erosi hänestä Tuileries-palatsissa...
tai jos teistä on mieluisempaa», lisäsi Pitou huomatessaan Catherinen
ravistavan päätänsä epäävän kiitoksen merkiksi, »voin mennä Pariisiin
ja hankkia tiedot sieltä... Oh. taivas, se on pian tehty, se on
neljänkolmatta tunnin asia!»
Catherine ojensi kuumeisen kätensä Pitoulle, joka tajuamatta hänelle
osoitettua suosiota, ei tohtinut kajota siihen.
»No, herra Pitou», kehoitti Catherine hymyillen, »pelkäätkö saavasi
minusta kuumeen?»
»Oh, suokaa anteeksi, neiti Catherine», sanoi Pitou ja puristi isoilla
kourillaan nuoren tytön kosteaa kättä, »en nähkääs ymmärtänyt! Te siis
suostutte ehdotukseeni?»
»En, Pitou, mutta minä kiitän sinua. Se on tarpeetonta, sillä ihan
varmasti saan häneltä huomenna kirjeen.»
»Häneltä kirjeen!» huudahti Pitou.
Sitten hän vaikeni ja katseli huolestuneena ympärilleen.
»Niin, niin, häneltä kirjeen», toisti Catherine pälyten hänkin
ympärilleen kuin etsiäkseen syytä, joka oli noin hämmentänyt hänen
puhekumppaninsa vakaisen mielen.
»Häneltä kirjeen! Hitossa!» kertasi Pitou ja pureskeli kynsiään kuin
pahasti hämilleen joutunut henkilö.
»Tietysti, häneltä kirjeen. Onko sitten niin suuri ihme, jos
hän kirjoittaisi minulle?» kysyi Catherine. »Pidätkö sitä niin
merkillisenä, sinä, joka tiedät kaikki tai», lisäsi hän kuiskaten »joka
tiedät melkein kaikki?»
»En minä ihmettele, että hän kirjoittaa teille... Jos minun
sallittaisiin kirjoittaa teille, niin, jumala nähköön, minä
kirjoittaisin teille hyvin usein, ja pitkiä kirjeitä kyhäisinkin. Mutta
minä pelkään...»
»Mitä sinä pelkäät, hyvä ystävä?»
»Että herra Isidorin kirje joutuu isänne käsiin.»
»Isäni?»
Pitou nyökäytti kolmasti päätänsä yhtä moneksi myöntymisen merkiksi,
»Mitä, isäni käsiin?» kysyi Catherine yhä pahemmin kummissaan. »Eikö
isäni ole Pariisissa?»
»Isänne on Pisseleussa, neiti Catherine, maatilalla, täällä,
viereisessä huoneessa. Mutta tohtori Raynal on kieltänyt häntä
tulemasta teidän huoneeseenne vetoamalla teidän hourailevaan tilaanne,
sanoi hän, ja minä luulen hänen menetelleen siinä oikein.»
»Miksi arvelet hänen menetelleen oikein?»
»Koska herra Billot ei minusta näytä katselevan herra Isidoria suopein
silmin ja koska hän kuullessaan teidän kerran lausuvan hänen nimensä
väänsi naamansa rumaan irvistykseen, se on varma asia.»
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» sopersi Catherine koko ruumis
vapisten, »mitä sinä puhut, herra Pitou?»
»Totta... Kuulin hänen kaiken lisäksi mutisevan hampaittensa raosta:
'Hyvä juttu, tästä ei puhuta mitään niin kauan kun tyttö on sairaana,
mutta sitten saadaan nähdä!'»
»Herra Pitou!» huudahti Catherine ja tarttui nuorukaisen käteen niin
kiihkein ottein, että tuo kelpo poika alkoi vuorostaan vapista.
»Neiti Catherine!» vastasi hän.
»Olet oikeassa, hänen kirjeensä eivät saa joutua isäni käsiin... Isä
tappaisi minut!»
»Niin, niin», myönsi Pitou. »Isäntä Billotin kanssa ei ole
leikittelemistä.»
»Mutta mitä nyt teemme?»
»Hitossa, sanokaapa se, neiti!»
»Yksi keino kyllä on.»
»Jos on keino», virkkoi Pitou, »on sitä käytettävä».
»Mutta minä en uskalla», huomautti Catherine.
»Mitä, ettekö uskalla?»
»En uskalla sinulle sanoa, mitä olisi tehtävä.»
»Mitä, keinon toteuttaminen riippuu minusta, ettekä te uskalla ilmaista
sitä minulle?»
»Hyväinen aika, herra Pitou...»
»Mutta», intti Pitou, »se ei ole oikein, neiti Catherine, sillä olen
luullut teidän luottavan minuun».
»Minähän luotankin sinuun, kelpo Pitou», sanoi Catherine.
»No, mikä siis on esteenä!» vastasi Pitou, jota Catherinen yhä yltyvä
tuttavallisuus suloisesti kutkutti.
»Siitä koituisi sinulle paljon vaivaa, hyvä ystävä.»
»Oh, ellei siitä koidu minulle muuta kuin vaivaa, ei teidän tarvitse
olla huolissanne, neiti Catherine.»
»Suostut siis tekemään mitä sinulta pyydän?»
»Ihan varmasti. Hyväinen aika, ellei se vain ole tuiki mahdotonta!»
»Päinvastoin se on perin helppoa.»
»No, jos se on helppoa, niin sanokaa.»
»Sinun olisi mentävä muori Colomben luo.»
»Rintasokeri-kaupustelijanko?»
»Niin, ja joka samalla hoitaa postinjakajan tointa.»
»Ah, nyt ymmärrän... minä sanon hänelle, ettei hän antaisi kirjeitä
kenellekään muulle kuin teille?»
»Sinä sanot hänelle, että hän antaisi minun kirjeeni sinulle.»
»Minulle?» ihmetteli Pitou. »Juuri niin, ensin en oikein ymmärtänyt.»
Ja hän huoahti kolmannen tai neljännen kerran.
»Se on paljoa varmempaa, eikö sinunkin mielestäsi, Pitou? Jos todella
haluat tehdä minulle sen palveluksen, niinkuin lupasit.»
»Voisinko kieltäytyä, neiti Catherine? Pois se!»
»Kiitos, kiitos!»
»Minä lähden... ihan varmasti... huomenna menen.»
»Huomenna on myöhäistä, Pitou ystävä. Täytyy mennä jo tänään.»
»Hyvä on, neiti... lähden tänään, jo aamupäivällä, heti!»
»Sinä olet kelpo poika, Pitou, ja minä pidän sinusta oikein paljon.»
»Ah, neiti Catherine», virkkoi Pitou, »älkää puhuko minulle tuolla
tavalla, te saatte minut menemään tuleen».
»Katso, paljonko kello on», huomautti Catherine.
Pitou lähestyi nuoren tytön kelloa, joka oli ripustettu
takanreunakkeelle.
»Se on puoli kuusi, neiti Catherine», vastasi hän.
»No, hyvä ystävä Pitou...»
»No, neiti Catherine?»
»On ehkä jo aika...»
»Mennä tapaamaan muori Colombea? Kuten käskette, neiti. Mutta teidän
täytyy ottaa vielä annos lääkettä. Tohtori on määrännyt lusikallisen
joka puolen tunnin perästä.»
»Ah, kelpo Pitou», sanoi Catherine tiputtaessaan lääkettä lusikkaan ja
silmäili Pitouta katsein, joka kävi läpi nuorukaisen sydämen, »mitä
sinä teet minun hyväkseni vaikuttaa paremmin kuin kaikki maailman
lääkkeet!»
»Sitä siis tohtori Raynalkin tarkoitti sanoessaan, että minulla oli
suurta taipumusta lääkärinammattiin!»
»Mutta minne sanot meneväsi, Pitou, jottei maatilalla epäiltäisi
mitään?»
»Oh, siitä saatte olla rauhassa.»
Ja Pitou tarttui hattuunsa.
»Herätänkö muori Clémentin?» kysyi hän.
»Oh, ei tarvitse, anna hänen nukkua, vaimorukan... Minä en kaipaa nyt
mitään muuta... kuin...»
»Kuin... mitä?» uteli Pitou.
Catherine hymyili.
»Ah, niin, minä käsitän», mutisi lemmenlähetti... »kuin herra Isidorin
kirjettä».
Lyhyen äänettömyyden perästä hän virkkoi:
»No niin, olkaa rauhassa, jos kirje on tullut, saatte sen; ellei se ole
tullut...»
»Ellei se ole tullut?» kertasi Catherine tutkivasti.
»Ellei se ole tullut, niin... teidän tarvitsee vain katsella minua
niinkuin äsken katselitte, hymyillä minulle niinkuin äsken hymyilitte,
sanoa minua vielä kerran kunnon Pitouksi ja hyväksi ystäväksenne...
niin, ellei se ole tullut, lähden noutamaan sen Pariisista.»
»Mikä hyvä, uhrautuva sydän!» mutisi Catherine saatellen katseillaan
lähtöä tekevää Pitouta.
Tämän pitkän keskustelun uuvuttamana hän vaipui sitten takaisin
pielukselleen.
Kymmenen minuutin perästä nuoren tytön olisi ollut mahdoton sanoa,
oliko äskeinen keskustelu selvästi tajuttua todellisuutta vai
hourailun synnyttämä haavekuva, mutta yksi seikka oli varma, se näet,
että elähdyttävä suloinen raikkaus virtasi hänen sydämestään hänen
kuumeisten, pakottavien jäsentensä äärimmäisiin sopukkoihin saakka.
Kun Pitou astui keittiöön, kohotti emäntä Billot päänsä.
Emäntä Billot ei ollut kolmeen päivään ollut levolla eikä nukkunut.
Kolmeen päivään hän ei ollut poistunut takan pimentoon asettamaltaan
rahilta. Sieltä hän saattoi nähdä edes tyttärensä huoneen oven, kun
häneltä oli kielletty pääsy hänen luoksensa.
»No?» kysyi hän.
»No niin, emäntä Billot, hänen laitansa on hyvin», vastasi Pitou.
»Minne olet siis nyt menossa?»
»Menen Villers-Cotteretsiin.»
»Mitä siellä?»
Pitoa empi hetken. Hän ei ollut tottunut tokaisemaan verukkeita.
»Mitäkö siellä?» kertasi hän aikaa voittaakseen.
»Niin», virkkoi ukko Billotin ääni, »eukkoni kysyy sinulta, mitä siellä
teet?»
»Menen tapaamaan tohtori Raynalia.»
»Tohtori Raynalhan sanoi, että menisit ilmoittamaan hänelle vain jos
jotakin uutta tapahtuisi.»
»No», huomautti Pitou, »koska neiti Catherinen laita on nyt parempi, on
se jotakin uutta».
Ukko Billot joko piti Pitoun vastausta tyydyttävänä tai ei halunnut
kiistellä henkilön kanssa, joka kuitenkin kaikitenkin ilmoitti hänelle
ilahduttavan uutisen, kuinka tahansa, hän ei estellyt Pitoun lähtöä.
Pitou siis lähti. Ukko Billot palasi huoneeseensa ja emäntä Billot
antoi päänsä jälleen painua rinnalle.
Pitou saapui Villers-Cotteretsiin neljännestä vailla kuusi aamulla.
Hieman arastellen hän herätti tohtori Raynalin ilmoittaakseen, että
Catherine voi paremmin, ja kysyäkseen, mitä hänen olisi nyt tehtävä.
Tohtori tiedusteli, kuinka yö oli sujunut, ja suureksi kummakseen
Pitou, joka vastaili mahdollisimman varovasti, huomasi, että
tohtori tiesi hänen ja Catherinen välisen keskustelun jotenkin yhtä
tarkasti kuin jos hän olisi kuunnellut tätä keskustelua jostakin
huoneennurkasta, ikkunaverhojen tai vuodeuutimien takaa.
Tohtori Raynal lupasi tulla päivemmällä maatilalle ja suositteli
ainoaksi lääkkeeksi, että Catherinen oli saatava _ammentaa yhä samasta
lähteestä_. Sitten hän hyvästeli Pitoun, joka kauan pohdittuaan näitä
arvoituksellisia sanoja lopulta ymmärsi, että tohtori oli kehoittanut
häntä edelleenkin puhumaan nuorelle tytölle varakreivi Isidor de
Charnysta.
Tohtorin luota hän meni tapaamaan muori Colombea, joka asui
Lormet-kadun päässä, siis kaupungin toisella laidalla.
Hän saapui perille juuri kun muori avasi ovensa.
Muori Colombe oli täti Angéliquen hyvä ystävä, mutta tämä tätiin
kohdistuva ystävyys ei mitenkään estänyt häntä pitämästä myöskin
veljenpojasta.
Astuessaan muori Colomben piparikakkuja ynnä rintasokeria täynnään
olevaan myymälään Pitou oivalsi heti, että jos mieli onnistua
yrityksessään ja saada kirjeenjakaja luovuttamaan neiti Catherinen
kirjeet, oli hänen turvauduttava, ellei nyt juuri lahjuksiin, niin
ainakin houkutteluihin.
Hän osti kaksi rintasokeripytkyä ja paksun piparkakun.
Ostettuaan ja maksettuaan hän uskalsi esittää asiansa.
Se kohtasi vakavia vaikeuksia.
Kirjeitä ei saanut luovuttaa muulle kuin asianomaisille itselleen tai
niille, joilla oli esittää valtakirja.
Muori Colombe ei epäillyt Pitoun sanoja, mutta hän tiukkasi valtakirjaa.
Pitou huomasi, että hänen oli tehtävä uusi uhraus.
Hän lupasi tuoda seuraavana päivänä kuitin kirjeestä, jos joku
kirje oli tullut, sekä valtakirjan, jonka nojalla hän saisi kaikki
Catherinelle osoitetut kirjeet.
Tätä lupausta seurasi uusi ostos rintasokeria ja piparkakkua.
Eihän voinut mitään kieltää henkilöltä, joka tuhlasi ja varsinkin näin
miellyttävällä tavalla!
Muori Colombe herkesikin lopulta vastustelemasta ja kehoitti Pitouta
lähtemään hänen kanssaan postitaloon, missä hän antaisi Catherinen
kirjeen, jos hänelle olisi kirje tullut.
Pitou seurasi häntä pureskellen kahta piparkakkukimpalettaan ja
imeskellen neljää rintasokeripytkyään.
Ei kuuna kullan valkeana hän ollut suonut itselleen moista mässäilyä,
mutta kuten tiedämme, tohtori Gilbertin anteliaisuus oli tehnyt
Pitousta äveriään nuorukaisen.
Kun he olivat tulleet isolle torille, kapusi Pitou suihkukaivon
partaalle, sovitti suuhunsa yhden niistä neljästä suihkusta, jotka
siihen aikaan pärskyivät kaivosta, ja ahmi vettä viisi minuuttia
yhteen menoon pisaraakaan hukkaamatta. Suihkukaivolta poistuessaan
hän silmäili ympärilleen ja huomasi torin keskelle rakennetun jotakin
korokkeen tapaista.
Silloin hän muisti, että hänen lähtiessään oli puhuttu paljon siitä,
että kokoonnuttaisiin Villers-Cotteretsiin laatimaan ehdotusta liitoksi
piirikunnan keskuksen ja naapurikylien välille..
Ne monet yksityisluontoiset tapaukset, jotka hänen ympärillään olivat
tuhkatiheästi seuranneet toisiaan, olivat saaneet hänet unohtamaan
tämän poliittisen tapahtuman, jolla silti oli hänelle eräänlaista
merkitystä.
Hän johtui silloin ajattelemaan niitä viittäkolmatta louisdoria, jotka
tohtori Gilbert oli hänelle lähdön hetkenä antanut ja joilla Haramontin
kansalliskaarti oli pantava mahdollisimman hyvään kuntoon.
Ja hän kohotti päänsä ylpeästi pystyyn ajatellessaan sitä uljasta
näkyä, jonka näiden viidenkolmatta louisdorin avulla hänen johtamansa
kolmeneljättä-miehinen joukko saattoi tarjota.
Tämä ajatus auttoi häntä sulattamaan molemmat piparkakut ja neljä
rintasokeripytkyä, jotka yhdessä äsken nautitun vesimäärän kanssa
olisivat, hänen luonnostaan mainion ruoansulatuskykynsä uhallakin,
voineet painaa hänen vatsaansa, ellei hänellä olisi tällä hetkellä
ollut sitä suurenmoista apukeinoa, jota sanotaan tyydytetyksi
omahyväisyydeksi.