Pitou ihmetteli tavattomasti, mitä hyötyä hänestä olisi tohtori
Raynalille, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos tämä olisi
maininnut, että hän odotti Pitoulta potilaalle pikemminkin moraalista
kuin ruumiillista apua.
Tohtori oli näet huomannut, että houraillessaan Catherine oli miltei
alati yhdistänyt Pitoun nimen Isidorin nimeen.
Kuten muistamme, olivat näiden kahden kasvot viimeiseksi painuneet
nuoren tytön tajuntaan, Isidorin, kun hän ummisti silmänsä, ja Pitoun,
kun hän ne jälleen avasi.
Mutta koska potilas ei lausunut näitä kahta nimeä samalla lailla
korostaen ja koska tohtori Raynal — yhtä tarkka havaitsija kuin
hänen maineikas kaimansa, jolta meillä on teos »Molempien Intioitten
filosofinen historia» — oli heti päätellyt, että näistä kahdesta
nimestä, Isidor de Charnyn ja Ange Pitoun, jotka oli lausuttu eri
tavalla korostaen, mutta silti merkitsevästi, Ange Pitoun nimi
tarkoitti ystävää ja Isidor de Charnyn rakastajaa, oli hän pitänyt ei
ainoastaan sopivana, vaan lisäksi edullisena tuoda potilaan lähelle
ystävän, jonka kanssa tyttö voisi puhella mielitietystään.
Sillä tohtori Raynalille — ja vaikka emme halua hitustakaan himmentää
hänen havaintokykynsä terävyyttä, riennämme lisäämään, ettei mikään
ollut helpompaa — sillä tohtori Raynalille oli koko juttu valjennut
päivänselväksi, ja hänen oli tarvinnut, kuten niissä tapauksissa,
joissa lääkärit sovelluttavat laillista lääkärinammattia, vain yhdistää
tunnetut seikat, ja koko totuus paljastui hänelle kirkkaaksi selviöksi.
Villers-Cotteretsissa tiesivät kaikki, että lokakuun 5 ja 6 päivän
välisenä yönä Georges de Charny oli saanut surmansa Versaillesissa ja
että hänen veljensä Isidor oli kreivi de Charnyn kutsusta seuraavana
iltana matkustanut Pariisiin.
Pitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin
vievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän
tapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä
aivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut
pidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää
henkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.
Huomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden
salaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.
Näissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:
Aivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.
Mikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen
mielitiettynsä laita.
Keneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä
jotakin tiesi.
Entä kuka niistä voi jotakin tietää? Pitou, joka tuli Pariisista.
Tämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin
ollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.
Mutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän
olisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut
iskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista
entisen haavan.
Tohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti
haavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten
veri pääsi juoksemaan.
Nähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut
omansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.
Hän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:
»Voi neiti Catherine-rukkaa, poloinen neiti Catherine!»
Näiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee
pohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:
— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä
rakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen
milloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska
hänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita,
jotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!
Vuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal,
joka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että
oli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.
Kuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto
kuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka
oli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni
sadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat
ennustivat Catherinelle rauhallista yötä.
Tohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille
tarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua
pari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan
Pitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.
Pitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen
suojassa.
Vaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle
sanoi.
Ne olivat kuitenkin hyviä sanoja äidin sydämelle.
»Kas niin, rohkeutta, emäntä Billot!» sanoi tohtori. »Kaikki sujuu niin
hyvin kuin voikin sujua.»
Tuo kelpo vaimo näytti palaavan toisesta maailmasta.
»Ah, rakas tohtori Raynal, onko ihan totta, mitä nyt sanotte?»
»Kyllä on, ensi yöstä ei tule huono yö. 'Älkää olko huolissanne, ja
vaikka kuulisittekin tyttärenne huoneesta huutoa, älkää millään muotoa
menkö sinne.»
»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi emäntä Billot äänessä syvän tuskan
sävy. »On surkeaa, ettei äiti saa mennä tyttärensä huoneeseen.»
»Minkä sille voi», vastasi tohtori. »Se on minun ehdoton varokeinoni.
Ette te eikä herra Billot.»
»Kuka siis hoivaa lapsi-rukkaani?»
»Olkaa rauhassa. Teillä on sitä varten matami Clément ja Pitou.»
»Mitä! Pitou?»
»Pitou juuri. Huomasin hänessä vastikään ihmeteltäviä taipumuksia
lääkärintoimeen. Otan hänet mukaani Villers-Cotteretsiin, missä annan
apteekkarin valmistaa jotakin lääkettä. Pitou tuo lääkkeen tänne.
Matami Clément antakoon sitä potilaalle lusikallisen kerrallaan, ja jos
yöllä sattuu jotakin erikoista, pankoon Pitou, joka vaalii Catherinea
matami Clémentin kanssa, jalat allensa ja juoskoon minua hakemaan. Se
on kymmenen minuutin asia — vai kuinka, Pitou?»
»Viiden minuutin, herra Raynal», vastasi Pitou itsetietoisesti, mikä ei
jättänyt epäilyksen tilaa kuulijoitten mieleen.
»Siinä kuulette, rouva Billot!» sanoi tohtori Raynal.
»No hyvä, olkoon niin», myöntyi emäntä Billot. »Mutta lausukaa pari
lohdun sanaa isärukallekin.»
»Missä hän on?» kysyi tohtori.
»Täällä viereisessä huoneessa.»
»Ei tarvitse», sanoi muuan ääni kynnykseltä, »olen kuullut kaikki».
Keittiössä olevat kolme keskustelijaa säpsähtivät ja kun he kääntyivät
katsomaan, kuka tämän odottamattoman vastauksen esittäjä oli, näkivät
he maanviljelijän seisovan valjuna oviaukossa.
Ja ikäänkuin olisi kuullut ja sanonut kaikki mitä pitikin pyörsi Billot
huoneeseensa kajoamatta sanallakaan tohtori Raynalin järjestelyihin
yötä varten.
Pitou piti sanansa: neljännestunnin kuluttua hän palasi mukanaan
rauhoittavaa lääkettä sisältävä pullo, jonka kyljessä oli nimilappu ja
jonka tulpassa näkyi mestari Pacquenaudin, Villers-Cotteretsin isältä
pojalle periytyvän apteekin omistajan sinetti.
Lähetti meni keittiön kautta Catherinen huoneeseen. Siitä
puhumattakaan, että kukaan olisi estellyt häntä, ei häntä edes
puhutellut kukaan muu kuin emäntä Billot, joka hänkin vain sanoi:
»Ah, sinäkö se olet, Pitou?»
Nuorukainen vastasi lyhyesti:
»Minä, rouva Billot.»
Catherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin,
jotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään
isossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut
eräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle
yhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä
voimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja,
joilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta
palata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon
rajamailla.
Tässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti
Pitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen
viereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen
tarvittaessa.
Sitten hän jälleen oikaisihe nojatuoliinsa.
Pitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea
mielinmäärin.
Se säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin
Catherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt
kun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan
ja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen
ilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi
uhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki
hauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka
näytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.
Nämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui
mainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.
Se kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen
kaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi
ystäväksi.
Tohtori Raynal ei ollut mikään suurlääkäri, mutta hän oli eräissä
asioissa, kuten olemme maininneet, terävä havaitsija.
Suunnilleen tunti sen jälkeen kuin Pitou oli saapunut, Catherine
liikahti, huokasi ja avasi silmänsä.
Matami Clémentille on tehtävä oikeutta ja mainittava, että sairaan
liikahtaessa hän nousi heti, meni vuoteen viereen ja sopersi:
»Minä tässä, neiti Catherine. Mitä haluatte?»
»Minun on jano», mutisi potilas.
Ruumiillinen kipu ja janon tunne olivat herättäneet hänet elämään.
Matami Clément tiputti lusikkaan muutaman pisaran Pitoun tuomaa
rauhoittavaa lääkettä, tunki lusikan Catherinen kuivien huulten ja
yhteen pusertuneitten hampaitten väliin. Sairas nieli koneellisesti
tämän viihdyttävän juoman.
Catherinen pää painui takaisin pielukselle, ja matami Clément, joka
katsoi suorittaneensa tunnontarkasti tehtävänsä, heittäytyi jälleen
nojatuoliinsa.
Pitou huoahti. Hän arveli, ettei Catherine ollut edes huomannut häntä.
Pitou erehtyi. Kun hän oli auttanut matami Clémentia ja kannatellut
potilasta, oli tämä lääkepisarat nauttiessaan ja painuessaan takaisin
pielukselleen raottanut silmänsä ja hänen ripsiensä raosta liukunut
hämärä katse oli ollut eroittavinaan Pitoun hahmon.
Mutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta
syntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain
haavekuvana.
Pitoun huokaus ei siis ollut liioiteltua.
Mutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli
niin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin
aikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt,
tyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään
edessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet
ajatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.
Siitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou
todella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi
senvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.
On itsestään selvää, ettei Pitou ollut hievahtanutkaan.
Kun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli
häntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien
ilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.
»Pitou!» kuiskasi Catherine,
»Neiti Catherine!» äännähti Pitou.
»Mitä nyt?» kysyi matami Clément ja kääntyi katsomaan.
Catherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui
huokaisten takaisin pielukselleen.
Pitou arvasi, että matami Clémentin läsnäolo hämmensi Catherinea.
Hän meni sairaanhoitajattaren luokse.
»Matami Clément», kuiskasi hän tälle, »menkää nyt hetkeksi nukkumaan.
Tiedättehän, että herra Raynal on pyytänyt minua jäämään tänne ja
hoivaamaan Catherinea, jotta te saisitte sillä välin hetken levätä?»
»Ah, niin, se on totta», myönsi matami Clément.
Ja ikäänkuin olisikin odottanut vain tätä lupaa, tuo kelpo vaimo vaipui
nojatuoliinsa, huoahti vuorostaan hänkin ja lyhyen äänettömyyden
jälkeen ilmaisi aluksi arka, mutta sitten yhä voimakkaampi ja lopulta
kaiken yli kuuluva kuorsaus, että hän oli täysin purjein entänyt siihen
unen taikamaahan, jota hän oli tavallisesti vain etäältä katsellut.
Hieman kummastellen oli Catherine tarkastellut Pitoun liikkeitä ja
sairaille ominainen kuuloherkkyys sai hänet eroittamaan jokaisen sanan,
jotka Pitou oli lausunut matami Clémentille.
Pitou seisoi hetken aikaa sairaanhoitajattaren vieressä ikäänkuin
varmentuakseen, että tämän uni oli todellista. Kun ei sitä käynyt
epäileminen, lähestyi hän Catherinea päätänsä puistellen ja käsivarret
hervottomina.
»Ah, neiti Catherine», sanoi hän, »tiesin kyllä, että rakastitte häntä,
mutta en tiennyt teidän rakastavan häntä näin syvästi».