Marie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja
unohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta,
Mirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella
yksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan
uhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta
väsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja
raikkaampaan ilmapiiriin.
Olemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa
tämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset
olivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin
isää tyttärensä luokse. [Kts. _Kreivitär de Charny_, 15. luku.]
Nämä aavistetut eivät olleetkaan liioiteltuja.
Paluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli
sattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor
de Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja
Pisseleun välisellä tiellä.
Eräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou
toimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten
ja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli
johtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän
tunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja
rientänyt heti Pariisiin.
Pariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä ja
Sebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoa
Billotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.
Vasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään
hänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli
kuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut
varakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin
hän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut
Billotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen
pyörtymisestä.
Olemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut
Billotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli
hänelle suonutkin.
Koko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän
pyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti
kyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta
yli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.
Ja kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton
käsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä
taipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.
Pitou vastaili hänen kysymyksiinsä.
Hän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi.
Epätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet
polvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli
juoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin
avulla oli pannut hänet sänkyyn.
Emännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettä
Catherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä.
Nähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut,
ettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.
Lopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo
kerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.
Siitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti
kaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin
syihin.
Tämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihin
Pitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».
Pitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten
muistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle
kaikki, joten Pitou siis kyllä _tiesi_.
Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen
sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli
hänet löytänyt.
Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä
maanviljelijälle.
Vertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.
Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme
varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja
etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa
sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.
Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa
kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan
saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria
tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet
milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.
Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen
kysymyksen kolmeen osaan:
»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että
pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria
syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen
luotansa lähtiessäni.»
Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän
rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän
kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»
Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen,
sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui
lähtökohtaansa:
»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en
pyörry.»
Se puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita
koskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys
taas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä
huolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä
ruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista
vuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä
hevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät
maatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän
tulonsa.
Tuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja
kiiruhti taloon.
Mutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan
kynnyksellä.
Se este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo
mainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että
Catherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei
vain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se
tyrmistytti Billotin.
Hän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä
hetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan
silmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa,
vain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.
Ja nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja
seurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.
Tänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli
puhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi
sairaustapaukseksi.
Tohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla
niillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat
tällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.
Mutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se
toistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja
lääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen
oli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.
Ja houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista
asioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava
mielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta
äidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.
Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää
käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään
tapahtui.
Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua
eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan
isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.
Hän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:
»Kas, ukkoseni on tullut!»
Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden
ja heittäytyi tämän rinnoille.
Isäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.
»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.
»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että
tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun
ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä
ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».
»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori
Raynal? Kuoleeko siihen?»
»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä
Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei
kuole.»
»Ihanko totta, tohtori?»
»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä,
ettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa
saa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»
Billot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän
yritti vielä viimeisen kerran.
»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo
viimeistä armonosoitusta.
»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi
päiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»
»Vannon sen, tohtori.»
»No niin, tulkaa.»
Hän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä
tyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre
ja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui
kuumeinen puna.
Hän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat
huulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista
sanoista eroittavinaan Isidorin nimen.
Kynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou,
joka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän
olan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan
halusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.
Kuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt
tytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja
itsekseen jupisten:
»Niin, niin, oli tosiaankin jo aika minun palata kotiin.»
Ja hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä
ja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt
häntä nutunhihasta ja sanonut:
»Älä lähde talosta, minulla on sanottavaa sinulle jotakin.»
Pitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta,
mihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti
vaitiolon merkiksi sormen huulilleen.
Pitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti
tavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin
ajan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten
rajapyykeiksi.
Viiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja
sisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.
»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon
hän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»
»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä
isken hänestä suonta kolmannen kerran.»
»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä
tyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»
»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos
olisit paremmin vartioinut lastasi».
Ja hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme
kuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen
arvoon, astui Catherinen makuusuojaan.