Muutamia päiviä äsken kertomamme teloituksen jälkeen — teloituksen,
jonka kaikkiin yksityisseikkoihin olemme syventyneet saadaksemme
lukijamme käsittämään, mikä tunnustus kuninkaitten ja ruhtinaitten
taholta odotti heidän hyväkseen uhrautuneita — muuan mies ratsasti
harmaatäpläisellä hevosella hidasta ravia Saint-Cloudin puistokatua
pitkin.
Tämä hidas ajo ei kaikesta päättäen johtunut ratsastajan velttoudesta
eikä hevosen väsymyksestä; kumpaakaan ei ollut matka rasittanut. Sen
huomasi helposti, sillä ratsun suupieliin pärskynyt vaahto johtui
siitä, että sitä oli — ei ylettömästi kiihotettu — vaan kiinteästi
pidätelty. Ratsastaja taas, joka oli — sen huomasi ensi silmäyksellä
— aatelismies, ja hänen loasta puhdas ulkoasunsa todistivat hänen
varonneen tahraamasta vaatteitaan maantietä peittävään lokaan.
Ratsastajan kulkua hidastutti syvä mietiskely, johon hän ilmeisesti oli
vaipunut, ehkä myöskin halu saapua perille määrätyllä hetkellä, joka ei
ollut vielä lyönyt.
Ratsastaja oli arviolta nelikymmenvuotias. Hänen valtavan rumat
piirteensä ilmaisivat suurta luonnetta. Liian iso pää, pulloposket,
rokonarpiset kasvot, helposti hehkuva hipiä, silmät aina valmiina
sinkoamaan salamoita, suu tottunut vääntämään ja kääntämään
pistosanoja, sellainen oli tämän miehen ulkomuoto, miehen, joka oli
luotu — sen tunsi jokainen hänet kerran nähtyään — suureen asemaan ja
suureen maineeseen.
Mutta hänen piirteitään näytti nyt peittävän verho. Se oli
jonkun elimellisen sairauden tuotetta, sellaisen, jota vastaan
voimakkaimmatkin luonteet saavat turhaan taistella. Himmeä, harmaa
iho, väsyneet, tulehtuneet silmät, veltot posket, epäterveeseen
suuntaan kehittynyt paksuus ja lihavuus — siinä sen miehen ulkoiset
ominaisuudet, jonka olemme nyt esitelleet lukijalle.
Ehdittyään puistokadun päähän hän poikkesi arkailematta palatsin pihaan
vievästä portista ja loi tutkivan silmäyksen pihan pimentoon.
Oikealla, kahden rakennuksen välissä, jotka muodostivat eräänlaisen
johtokäytävän, seisoi muuan mies odottelemassa.
Hän viittasi ratsastajaa tulemaan peremmäs.
Muuan portti oli auki. Odotteleva mies meni porttikäytävään. Ratsastaja
ajoi perässä ja yhä häntä seuraten joutui pian toiseen pihaan.
Siellä mies pysähtyi — hänen yllänsä oli takki, housut ja mustat liivit
— silmäili ympärilleen ja huomattuaan pihan ihan autioksi lähestyi
ratsastajaa hattu kädessä.
Ratsastaja tuli tavallaan häntä vastaan, kumartui hevosensa kaulan yli
ja virkkoi puoliääneen:
»Herra Weber?»
»Herra kreivi de Mirabeau?» vastasi mies.
»Minä itse», sanoi ratsastaja.
Ja uskomattoman ketterästi hän hypähti maahan.
»Käykää sisään», kehoitti Weber nopeasti, »ja suvaitkaa odottaa hetki,
kunnes olen vienyt hevosenne talliin».
Samalla hän aukaisi erään oven. Siitä pääsi salonkiin, jonka ikkunat ja
toinen ovi olivat puiston puolella.
Mirabeau astui salonkiin ja käytti Weberin hänelle suoman lomahetken
irroittaakseen jalastaan eräänlaiset nahkasaappaat, joiden alta tulivat
näkyviin koskemattomat silkkisukat ja moitteettomasti kiilloitetut
puolikengät.
Weber tuli, kuten oli luvannutkin, viiden minuutin kuluttua.
»Tulkaa, herra kreivi», sanoi hän. »Kuningatar odottaa teitä.»
»Kuningatar odottaa minua!» huudahti Mirabeau. »Olisinko
onnettomuudekseni antanut kuningattaren odottaa? Luulin olevani
säntillinen.»
»Kuningatar odottaa teitä kärsimättömästi! Tulkaa, herra kreivi.»
Weber avasi puutarhaan vievän oven ja suuntasi kulkunsa
käytäväsokkeloon, josta pääsi puiston yksinäisimmälle ja korkeimmalle
kohdalle.
Siellä, keskellä lehdettömiä, pitkäoksaisia puita, oli harmahtavassa,
alakuloisessa hämärässä eräänlainen huvimaja, jota yleisesti sanottiin
kioskiksi.
Tämän paviljongin ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, paitsi kahta,
jotka oli vain työnnetty toisiaan vasten, niin että niiden raosta
kuin mistäkin linnantornin ampuma-aukosta pääsi tunkeutumaan pari
valonsädettä, jotka hädin tuskin jaksoivat valaista huonetta.
Iso roihu oli sytytetty takkaan ja kaksi pitkää kynttilää paloi
takanreunakkeella.
Weber ohjasi opastettavansa ensin eräänlaiseen odotushuoneeseen.
Koputettuaan kevyesti kioskin ovelle hän aukaisi sen ja ilmoitti:
»Herra kreivi Riquetti de Mirabeau.»
Ja hän väistyi syrjään päästääkseen kreivin ohitseen.
Jos hän olisi kuunnellut tarkasti, kun kreivi sivuutti hänet, olisi hän
varmaankin kuullut, kuinka sydän löi tuossa leveässä rinnassa.
Kreivin astuessa sisälle nousi muuan nainen kioskin etäisimmästä
nurkasta ja empien, miltei kammoten astui pari askelta tulijaa vastaan.
Tämä nainen oli kuningatar.
Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun,
julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin
lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi
turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka
sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla
jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka
olivat tapailleet miltei ylevyyttä.
Edellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.
Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat
olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.
Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi
kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut
luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.
Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi
odottamaan.
Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut
estää värähtelemästä:
»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille,
että te olette valmis liittymään meihin.»
Mirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.
Kuningatar jatkoi:
»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte
ministeriösuunnitelmalla.»
Mirabeau kumarsi toistamiseen,
»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma
ei voinut onnistua.»
»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta
liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa
kuninkuuden hyväksi.»
»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous.
Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän
on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset.
Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin
meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen
jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu
esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka
suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia
ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan
puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin
päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki
kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän
luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen
miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät
ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin...
Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme.
Käännyin taakseni... tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen
päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin
tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen
perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken
uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan;
vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen
saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar
päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita
miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin
ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»
Ja huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.
»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta
onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko
taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle
kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä,
»puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin
yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä
vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä
ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka
herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun
myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta,
vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä
kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt
siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän
majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni
velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen»,
jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen
kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin
että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties
valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen,
jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan
punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»
»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan
olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat
tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain
sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana.
Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä
suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»
»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen
julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana
en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä
hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen
hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin
hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän
kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä
oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni
tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten
verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi
kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille
emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta
sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on
tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden
kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty
kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun
kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä
oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa
lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa
hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»
»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia
neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin,
joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan...
joilla häneltä riistetään kunnia?»
»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi
Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa
yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta.
Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja
parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut
herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien
vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta
ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on
mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei
liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin
parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle
kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen.
Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun
politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan
arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on
kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu
hänelle, hylätköön sen.»
»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn
säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä
ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta
tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra
kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon
päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon
kiitollisena.»
Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka
tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli,
ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.
Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili
mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.
»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan.
Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me
voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan
poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan
suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän
kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska
kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»
»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä —
eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.
»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että
vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin
lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat
ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille
antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä
vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan
alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana
henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame,
minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä
siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin
vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin
sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö
kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen
valtaistuimeen?»
»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat
kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa
näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen
piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte
kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»
»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas
tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä
jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän
majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»
»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että
useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan
hallitsijasuku... seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka
Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja
jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»
»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta
se ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani
voimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja
kuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»
»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette
saamaan molemmat.»
Ja hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle
valloitti kaikkien sydämet.
Mirabeau oivalsi, että vierailu oli päättynyt.
Politiikan miehen ylpeys oli tyydytetty, muttei aatelismiehen
turhamaisuus.
»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän
korkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen
kunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä
sallimatta tämän suudella hänen kättänsä».
Ja hän jäi odottamaan.
Kuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt
kuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen
hymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin
alabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.
Mirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten
ylpeänä päänsä hän sanoi:
»Madame, tämä suudelma on pelastanut kuninkuuden!»
Ja hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo
nero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.