Samana päivänä kello yksi iltapäivällä Châteletin vankilasihteeri
tuli neljän aseellisen miehen seurassa markiisi de Favrasin koppiin
ilmoittamaan, että hänen oli lähdettävä tuomariensa eteen.
Favras oli kuullut asiasta yöllä Cagliostrolta ja kello yhdeksän
tienoissa aamulla Châteletin apulaispäälliköltä.
Jutun yleinen käsittely oli alkanut kello puoli kymmenen aamulla ja
sitä jatkui vielä kello kolme iltapäivällä.
Kello yhdeksästä alkaen oli istuntosali ollut täynnä uteliaita,
jotka kylki kyljessä odottivat näkevänsä miehen, jonka tuomio pian
julistettaisiin.
Sanomme miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin, koska kukaan ei
epäillyt, ettei syytettyä tuomittaisi syylliseksi.
Poliittisissa salahankkeissa on aina mukana muutamia poloisia, jotka
jo ennakolta on määrätty uhreiksi. Jokainen tuntee, että tarvitaan
sovitusuhria ja että juuri nämä ihmis-rukat on kohtalokkaasti merkitty
tällaiseksi uhriksi.
Neljäkymmentä tuomaria oli ryhmittynyt puoliympyrään salin peräpäähän.
Puheenjohtaja istui katoksen alla. Hänen takanaan seinällä riippui
ristiinnaulittua Jeesusta esittävä kuva ja häntä vastapäätä salin
toisessa päässä oli kuninkaan muotokuva. Jono kansalliskaartilaisia
reunusti tuomioistumen aluetta sisä- ja ulkopuolelta. Neljä miestä
seisoi ovella vartijoina.
Neljännestä yli kolmen tuomarit antoivat määräyksen, että syytetty oli
tuotava istuntosaliin.
Kaksitoistamiehinen sotilasosasto, joka kivääri jalalla odotteli
keskellä salia tätä määräystä, lähti liikkeelle.
Siitä hetkestä alkaen kaikki päät, vieläpä tuomarienkin, olivat
suuntautuneina ovelle, josta markiisi de Favras astuisi sisälle.
Arviolta kymmenen minuutin kuluttua nähtiin neljän kaartilaisen
ilmestyvän saliin.
Heidän takanaan asteli markiisi de Favras.
Loput kahdeksan kaartilaista seurasivat häntä.
Vanki astui siihen peloittavaan hiljaisuuteen, joka syntyy, kun
kaksituhatta samaan huoneeseen sulloutunutta henkilöä huomaa hetken
tulleen, jolloin lopultakin yleisen odotuksen kohde — henkilö tai asia
— tulee esille.
Vangin piirteet olivat täysin tyynet. Hän oli pukeutunut hyvin
huolellisesti. Hänen yllänsä oli heleänharmaalla kirjailtu silkkinuttu,
valkoiset satiiniliivit ja samanväriset housut kuin takkikin,
silkkisukat, solkikengät ja napinreiässä Pyhän Ludvigin ritarikunnan
risti.
Tukkansa hän oli suorinut harvinaisen komeilevasti, jauhoittanut
valkoiseksi, _eikä yksikään hius ollut loista pitempi_, kuten eräässä
vallankumouksen historiassa mainitaan.
Sinä lyhyenä aikana, jonka markiisi de Favras tarvitsi edetäkseen
ovelta syytettyjen penkille, pidättelivät kaikki hengitystään.
Kului pari sekuntia syytetyn saapumisesta puheenjohtajan ensimmäisiin
sanoihin.
Lopulta hän teki tutunomaisen — tällä kerralla tarpeettoman —
liikkeen kädellään kehoittaakseen tuomareita hiljaisuuteen ja aloitti
liikutuksesta värähtelevällä äänellä:
»Kuka olette?»
»Olen syytetty ja vanki», vastasi Favras perin rauhallisesti.
»Nimenne?»
»Thomas Mahi, markiisi de Favras.»
»Missä olette syntynyt?»
»Eloisissa.»
»Mikä on yhteiskunnallinen arvonne?»
»Olen eversti kuninkaan palveluksessa.»
»Missä asutte?»
»Place Royalen numero yhdessäkolmatta.»
»Kuinka vanha olette?»
»Kuudenviidettä ikäinen.»
»Istukaa.»
Markiisi noudatti kehoitusta.
Vasta silloin kuulijakunta näytti voivan jälleen hengittää. Ilmaa
halkoi hirveä suhina, koston henkäys.
Syytetty ei erehtynyt sen luonteesta. Hän silmäili ympärilleen.
Kaikkien katseet kiiluivat vihan tulta, kaikki nyrkit olivat uhkaavasti
koholla. Tunsi, että tämä kansa, jonka käsistä juurikään oli riistetty
Augeard ja Besenval, vaati uhria, tämä kansa, joka yhtenään hoilasi,
että prinssi Lambesc oli hirtettävä — kuvaannollisesti edes.
Näiden kiihtyneitten kasvojen, näiden tulta liekehtivien katseitten
joukossa syytetty huomasi yöllisen vieraansa tyynet piirteet ja
ystävällisen katseen.
Hän tervehti tätä huomaamattomin elein ja jatkoi sitten tarkasteluaan.
»Syytetty», sanoi puheenjohtaja, »valmistukaa vastaamaan».
Favras kumarsi.
»Käskekää, herra presidentti», sanoi hän.
Nyt alkoi toinen kysymyssarja, jonka syytetty kesti yhtä tyynesti kuin
edellisenkin.
Sitten seurasi syyttäjän todistajien kuulustelu.
Favras, joka kieltäytyi pelastamasta itseään paolla, halusi puolustaa
elämäänsä vastaväitteillä ja oli haastattanut neljätoista vapauttavaa
todistajaa.
Kun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän
näkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin
puheenjohtaja lausui seuraavat sanat:
»Hyvät herrat, kuulustelu on päättynyt.»
»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti,
kuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen
tosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista
todistajaa».
»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella
ollenkaan».
Syytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään
välähti kirkas salama.
»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän.
»Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»
»Viekää syytetty pois», käski oikeuden puheenjohtaja.
Favras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa
ja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin,
jotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.
Mutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot,
uhkailut ja vihellykset.
»Ei armoa, ei armoa!» kirkui viisisataa suuta hänen astellessaan
salista.
Nämä huudot seurasivat häntä vankikopin oven taakse saakka.
Silloin hän mutisi kuin itsekseen puhellen:
»Tällaista on vehkeillä ruhtinasten kanssa!»
Kun syytetty oli poistunut, ryhtyivät tuomarit tekemään päätöstä.
Tavalliseen aikaansa Favras meni makuulle.
Kello yksi aamuyöllä joku astui hänen koppiinsa ja herätti hänet.
Tulija oli vartija Louis.
Hän oli valinnut asiakseen tuoda vangille pullon bordeauxviiniä, jota
tämä ei ollut pyytänyt.
»Herra markiisi», sanoi hän, »tuomarit julistavat paraikaa tuomiotanne».
»Hyvä ystävä», virkkoi Favras, »jos olet senvuoksi minut herättänyt,
olisit yhtä hyvin voinut antaa minun nukkua rauhassa».
»Herra markiisi, olen herättänyt teidät kysyäkseni, eikö teillä ole
mitään ilmoitettavaa henkilölle, joka kävi teitä tapaamassa viime yönä.»
»Ei mitään.»
»Miettikää tarkoin, herra markiisi. Kun tuomio on julistettu, joudutte
yhtämittaisen silmälläpidon alaiseksi ja niin voimakas kuin mainittu
henkilö onkin, voi mahdoton kenties kahlita hänen tahtoaan.»
»Kiitos, hyvä ystävä», sanoi Favras, »mutta minulla ei ole häneltä
mitään pyydettävää, ei nyt eikä myöhemmin».
»Siinä tapauksessa», virkkoi vartija, »olen pahoillani, että herätin
teidät. Mutta teidät olisi kuitenkin hetken perästä herätetty...»
»Arvelet siis», sanoi Favras hymyillen, »ettei minun kannata enää mennä
makuulle vai kuinka?»
»Päätelkää itse», vastasi vartija. »Kuunnelkaa.»
Ylemmistä kerroksista kuului tosiaankin melua, ovia anottiin ja
suljettiin, pyssynperät kolahtelivat permannolla.
»Ah», huudahti Favras, »minunko takiani kaikki tämä hälinä?»
»Teille tullaan lukemaan tuomionne, herra markiisi.»
»Hitossa! Huolehtikaa siitä, että herra sanantuoja suo minulle aikaa
vetää housut jalkaani.»
Vartija poistui ja työnsi oven perässään kiinni.
Sillaikaa markiisi de Favras pani jalkaansa silkkisukat, solkikengät ja
housut.
Näin pitkällä oli hänen pukeutumisensa, kun ovi aukeni.
Hän päätteli, ettei kannattanut jatkaa pitemmälle ja jäi odottamaan.
Hän oli tällä hetkellä hyvin kaunis, pää takakenossa, hiukset puoleksi
suorittuina, röyhelökaulus avoimena rinnalla.
Sanantuojan astuessa koppiin hän käänsi paidankaulusta olkapäitten yli.
»Kuten huomaatte, hyvä herra», sanoi hän sanantuojalle, »odotin teitä
taisteluvalmiina».
Ja hän kohotti käden paljaalle kaulalleen, joka oli valmis aatelisen
miekan katkaistavaksi tai aatelittoman silmukan kuristettavaksi.
»Puhukaa, hyvä herra», jatkoi hän, »minä kuuntelen».
Sanantuoja luki tai oikeammin sopersi tuomion.
Markiisi oli tuomittu kuolemaan. Hänen oli tehtävä julkinen katumus
Notre-Damen edustalla ja sitten hänet hirtettäisiin Grève-torilla.
Favras kuunteli tätä lukemista tuiki rauhallisena eikä rypistänyt edes
kulmakarvojaan kun mainittiin sana »hirtettäisiin», tuo aatelismiehen
korvassa ilkeältä vaikuttava sana.
Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sentään sanoi sanantuojalle:
»Ah, hyvä herra, valitan syvästi, että teidän on täytynyt tuomita
kuolemaan mies sellaisten todistusten nojalla.»
Sanantuoja vältti vastauksen huomauttamalla:
»Hyvä herra, te tiedätte, ettei teillä ole jäljellä muuta lohdutusta
kuin uskonnon tarjoama.»
»Erehdytte, hyvä herra», vastasi kuolemaantuomittu, »minulla on
jäljellä lisäksi se lohtu, jonka omatunto antaa».
Markiisi tervehti sanantuojaa. Tällä ei ollut enempää tehtävää ja hän
poistui.
Ovella hän sentään kääntyi ja kysyi kuolemaantuomitulta:
»Haluatteko, että lähetän luoksenne rippi-isän?»
»Rippi-isän niiden taholta, jotka tappavat minut? Ei, herra, se
olisi minusta vastenmielistä. Minä haluan kyllä luovuttaa teille
henkeni, mutta sieluni autuuden pidätän itselleni... Pyydän luokseni
Saint-Paulin kirkkoherran.»
Kahta tuntia myöhemmin se kunnianarvoisa hengenmies, jota hän oli
pyytänyt, oli hänen luonansa.