Tämä kuninkaan vierailu kansalliskokouksessa oli tapahtunut helmikuun 4
päivänä 1790.
Lähes kaksi viikkoa myöhemmin, toisin sanoen saman kuun 17 ja 18
päivien välisenä yönä Châteletin kuvernöörin poissaollessa — hän oli
päivemmällä pyytänyt ja saanut loman mennäkseen Soissonsiin kuolevaa
äitiään tervehtimään ilmestyi vankilan portille muuan mies, mukanaan
poliisipäällikön varmentama määräys, jonka nojalla tulijalla oli oikeus
päästä todistajitta keskustelemaan markiisi de Favrasin kanssa.
Emme uskalla sanoa, oliko määräys oikea vai väärennetty, mutta kaikissa
tapauksissa apulaiskuvernööri, joka herätettiin sitä tarkastamaan,
hyväksyi sen oikeaksi, koskapa määräsi, että myöhäisestä hetkestä
huolimatta määräyksen esittäjä opastettaisiin herra de Favrasin koppiin.
Minkä jälkeen, luottaen vankilan sisä- ja ulkovartijoitten tarkkaan
vartijatoimeen, hän palasi vuoteelleen jatkaakseen näin ikävästi
keskeytettyä yöuntansa.
Vieras väitti, että ottaessaan salkusta poliisipäällikön määräystä
hän oli pudottanut jonkun tärkeän paperin, otti lampun ja haki
paperia lattialta, kunnes näki Châteletin apulaispäällikön poistuvan
huoneeseensa. Silloin hän selitti, että arveli unohtaneensa paperin
yöpöydälleen, mutta pyysi kuitenkin, että jos paperi löydettäisiin, se
annettaisiin hänelle, kun hän poistuisi vankilasta.
Sitten hän antoi lampun häntä odottavalle vartijalle ja kehoitta tätä
opastamaan hänet herra de Favrasin koppiin.
Vartija aukaisi erään oven, päästi tuntemattoman ohitseen, meni sitten
itsekin ja sulki oven jälkeensä.
Hän näytti katselevan tätä tuntematonta uteliaasti ikäänkuin odottaisi
tämän millä hetkellä tahansa lausuvan hänelle jonkun tärkeän
ilmoituksen.
Miehet laskeutuivat kaksitoista porrasta ja tulivat maanalaiseen
käytävään. Sitten tuli eteen toinen ovi, jonka vartija avasi ja sulki
kuten ensimmäisenkin.
Tuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella
porrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros.
Tuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja
tultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän
kysyi:
»Te olette vartija Louis?»
»Niin olen», vastasi vartija.
»Amerikkalaiseen looshiin kuuluva veli?»
»Niin.»
»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi
suorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»
»Juuri niin.»
»Ja te olette valmis siihen tehtävään?»
»Olen valmis.»
»Teidän piti saada määräykset eräältä mieheltä...?»
»Niin, messiaalta.»
»Mistä teidän tuli tuntea tuo mies?»
»Kolmesta paidanrintaan ommellusta kirjaimesta.»
»Minä olen se mies... ja tässä näette ne kolme kirjainta.»
Tämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti
paidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka
näiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet
perin tehokkaalla tavalla: L.P.D.
»Mestari», virkkoi vartija kumartaen, »tottelen käskyjänne».
»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan
muita käskyjäni.»
Vartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä
valaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.
»Olemme perillä, mutisi hän.
Tuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi
aukeni.
Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin
varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä
jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu
jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode
ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja,
lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu
puolustuspuheen valmistelua varten.
Sammutettu lamppu oli keskellä.
Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka
olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta.
Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta
laukusta.
Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa,
tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun
entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei
havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.
Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän
alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja
vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän
laski kätensä nukkuvan olkapäälle.
Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on
tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään
uutiseen.
»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»
Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme,
joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään
kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.
Sitten hän äkkiä muisti jotakin ja huudahti:
»Ah, herra parooni Zannone...»
»Minä itse, hyvä markiisi.»
Favras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta
rahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:
»Suvainnette, istuutua.»
»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa,
joka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa
tuhlata...»
»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske
lainaa?»
»Mitä tarkoitatte?»
»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain
keskinkertaisen varmoilta.»
»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin
valmis tarjoamaan teille miljoonan.»
»Minulle?» sanoi Favras hymyillen.
»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes
esitä tarjoustani.»
»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä
parooni, niin siirtykää siihen.»
»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen
kuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.
»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja,
jotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»
»Tiedän.»
»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla
välityksellä?»
»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut
kertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.
»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä
edeltäjiennekin hyväksi?»
»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen
hankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on
tehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»
»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä
voin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»
Favras ei näyttänyt olevan halukas sitä kuulemaan.
»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja
selittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772
hänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen
koommin hän ei ole tavannut teitä.»
Favras nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa,
vaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja
vannonut valan hallitusmuodolle.»
Favrasin huulilla väikkyi hymy.
»Epäilettekö sitä?» kysyi parooni.
»En sano sitä enkä tätä», vastasi Favras.
»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä
kuninkaaseenkaan voi luottaa...»
»Asiaan, herra parooni.»
»Te joudutte siis tuomarienne eteen...»
»Minulla on ollut kunnia kuulla teidän jo maininneen siitä.»
»Teidät tuomitaan...»
»Todennäköisesti.»
»Kuolemaan...!»
»Se on mahdollista.»
Favras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen
iskun tahansa.
»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä
markiisi?»
»Onko kuolemia kaksi, hyvä parooni?»
»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka,
teiliratas, hirsipuu, mestauspölkky... tai oikeammin, viime viikolla
vielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on
vain yksi: hirsipuu.»
»Hirsipuu!»
»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on
kansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi
myöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta
saman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»
»Ah, ah!» huudahti Favras.
»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään... hyvin ikävää
aatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta
jota hirsipuu kuvottaa.»
»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain
kertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä
jotakin parempaa sanottavaa?»
»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne
varalta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen
minuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin
kuluttua poissa Ranskasta.»
Favras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä
vähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:
»Tuleeko tämä tarjous hänen kuninkaallisen korkeutensa taholta?»
»Ei, herra markiisi, sen teen minä yksityisesti.»
Favras silmäili paroonia.
»Te, herra?» sanoi hän. »Entä miksi?»
»Koska olette herättänyt minussa mielenkiintoa, markiisi.»
»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteli
Favras. »Olette tavannut minut kahdesti.»
»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä
markiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä
haluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»
»Eikö teillä ole muuta syytä?»
»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden
miljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut
teille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle
kuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen
osallistunut teidän kuolemaanne.»
Favras hymähti.
»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi
hän, »annan teille synninpäästön».
»Mitä!» huudahti parooni. »Kieltäydyttekö pakenemasta?»
Favras ojensi hänelle kätensä.
»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän.
»Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn...»
»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi,
ja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa
juttuanne.»
»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin,
koska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille
toistamiseen, etten halua paeta.»
»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan
Ranskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen...
Olen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja
voin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia
pankkiseteleinä.»
Favras silmäili paroonia ihailevin ilmein.
Sitten hän ravisti päätänsä ja sanoi:
»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta
antaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni
olisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en
pakene.»
Parooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin
olisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.
»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen
juhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta,
mikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni
loppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua
tahansa.»
»Olette oikeassa, herra markiisi.»
»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten
niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa.
Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä
herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa
tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia.
Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut
pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani.
Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja
kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka
haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun
niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani
kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja
tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»
»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»
»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on
uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»
»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos
kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen
kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin
raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen,
kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»
»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja
epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto,
minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt
velvollisuuteni.»
»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te
kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»
»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa
vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän
hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi
häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee...»
»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä...»
Hän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.
»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän
ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen
tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»
Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia,
aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.
»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.
Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä
tuumiskella.
Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi
kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi
vuodetta.
Mutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.
Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys
todisti hänen nukkuvan.
— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole
vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä...
Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän
perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti
tyhjälle paperiliuskalle:
»Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan,
kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä
kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon
hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: '_Olen päättänyt
paeta_!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.
Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de
Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de
Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta,
missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa
kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta,
tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: '_Haluan pelastua_!' ja hänet
pelastetaan.
_Cagliostro_.»
Tämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin
vuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen
yhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka
takana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin
opetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun
saakka hänen osakseen pannun suurtyön.
»No, mestari», tiedusti hän, »mitä minun on tämän jälkeen tehtävä?»
»Jäätävä vankilaan ja toteltava herra de Favrasin määräyksiä.»
Vartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui
kunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee
tietä isännälleen.