Markiisi de Favrasin vangitsemista seuranneena päivänä luettiin
kaikkialla Pariisissa seuraavaa omituista julistusta: /# »Markiisi
de Favras (Royale-aukion varrella) vangittiin puolisoineen 24
ja 25 p:n välisenä yönä, koska hän oli suunnitellut nostattaa
aseihin kolmekymmentätuhatta miestä murhaamaan Lafayetten ja
kaupunginvaltuuston puheenjohtajan sekä sitten estämään meiltä
elintarpeitten saannin.
Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa.
Barauz».
On helposti ymmärrettävissä, minkä omituisen vallankumouksen moinen
julistus synnytti vuoden 1790 Pariisissa, joka oli niin lopen herkkä
kuohahtamaan.
Sytytetty ruutipanos ei olisi aiheuttanut nopeampaa leimahdusta kuin
mikä syntyi kaikkialla, missä tämä palopaperi kulki.
Ensin se joutui kaikkien käsiin, kahta tuntia myöhemmin jokainen tiesi
sen sydämellään.
Kuudennenkolmatta päivän illalla kaupunginvaltuuston jäsenet olivat
kokoontuneet kaupungintaloon neuvottelemaan. Heidän lukiessaan
tutkintokomitean vangitsemismääräystä, joka oli juurikään heille
jaettu, tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Monsieur pyysi päästä
valtuuston puheille.
»Monsieur?» toisti kunnon Bailly, joka johti puhetta kokouksessa. »Kuka
monsieur?»
»Monsieur, kuninkaan veli», vastasi vahtimestari.
Nämä sanat kuullessaan valtuuston jäsenet silmäilivät toisiaan.
Monsieurin nimi oli illasta aamuun saakka ollut kaikkien huulilla.
Mutta he nousivat katsellen yhä toisiaan.
Bailly loi kysyvän silmäyksen ympärilleen ja koska ne mykät
vastaukset, jotka hän luki virkatoveriensa silmistä, näyttivät hänestä
yksimielisiltä, virkkoi hän vahtimestarille:
»Ilmoittakaa Monsieurille, että vaikka meitä kummastuttaakin hänen
meille suomansa kunnia, olemme valmiit ottamaan hänet puheillemme.»
Tovin kuluttua Monsieur opastettiin kokoushuoneeseen.
Hän tuli yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen tavallisestikin
epävarma käyntinsä oli tänä iltana entistäkin horjahtelevampaa.
Prinssin onneksi oli sillä summattomalla hevosenkengän muotoisella
pöydällä, jonka ääressä valtuuston jäsenet työskentelivät, kynttilä
kunkin jäsenen vieressä, joten tämän hevosenkengän keskikohdalla
vallitsi joltinenkin hämärä.
Monsieur huomasi tämän seikan ja näytti rauhoittuvan.
Hän loi vielä kerran aran silmäyksen tähän monipäiseen seuraan, jossa
hän toki huomasi kunnioitusta ystävällisen mielialan asemasta, ja
virkkoi aluksi vapisevalla, mutta sitten yhä varmentuvalla äänellä:
»Hyvät herrat, halu torjua ilkeämielinen herjaus tuo minut teidän
pariinne. Teidän tutkintokomiteanne määräyksestä vangittiin toissa
päivänä markiisi de Favras ja tänään levitetään innokkaasti huhua,
että minä olen läheisissä suhteissa häneen.»
Hieno hymy häivähti kuulijoiden kasvoilla ja heikko supina seurasi tätä
Monsieurin puheen alkuosaa.
Hän jatkoi:
»Pariisin kaupungin kansalaisena olen katsonut velvollisuudekseni itse
valaista teille niitä ainoita suhteita, joissa olen ollut herra de
Favrasiin.»
Kuten hyvin arvaa, herrojen valtuustonjäsenten tarkkaavaisuus tuli nyt
kahta herkemmäksi. Saataisiinhan nyt kuulla Monsieurin omasta suusta —
kukin saisi uskoa mitä halusi — missä suhteissa hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli ollut herra de Favrasiin.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa jatkoi seuraavaan tapaan:
»Vuonna 1772 herra de Favras tuli sveitsiläiskaartiini ja erosi siitä
vuonna 1775. Sen koommin en ole puhunut hänen kanssansa.»
Kokoontuneesta seurasta kuului epäilevää mutinaa, mutta Baillyn katse
tukahdutti tämän supinan, ja Monsieur jäi epätietoiseksi, ilmaisiko se
hyväksymistä vai tuomitsemista.
Monsieur jatkoi:
»Monta kuukautta olen ollut vailla vakinaisia tulojani ja koska
olin huolissani eräistä melkoisista maksueristä, jotka minun oli
suoritettava tammikuussa, toivoin voivani tulla toimeen rasittamatta
valtion rahastoa. Olin sen vuoksi päättänyt järjestää lainan. Parisen
viikkoa sitten herra de Ia Châtre mainitsi minulle, että markiisi de
Favras pystyisi hommaamaan minulle tämän lainan eräältä genualaiselta
pankkimieheltä. Minä siis allekirjoitin kahden miljoonan suuruisen
obligatiolainan, joka oli välttämätön summa maksaakseni vuoden alussa
tekemäni tilaukset ja selviytyäkseni talousmenoistani. Koska tämä
asia oli puhtaasti taloudellista laatua, uskoin sen intendenttini
hoidettavaksi. En ole nähnyt herra de Favrasia, en ole edes
kirjoittanut hänelle, en ole ollut minkäänlaisessa kosketuksessa hänen
kanssaan. Mitä hän on tehnyt, on minulle tyystin tuntematonta.»
[Olemme tavuakaan muuttamatta jäljentäneet tähän Monsieurin omat sanat.]
Kuulijoitten taholta lähtenyt ivanaurahdus todisti, etteivät kaikki
olleet ilman muuta valmiit uskomaan tätä prinssin kummanlaista
vakuutusta, joka antoi välittäjän tehtäväksi ‒ häntä edes tapaamatta
— järjestää kahden miljoonan lainan, varsinkin kun tämä välittäjä oli
hänen entisiä kaartilaisiaan.
Monsieur punehtui ja varmaankin haluten nopeasti selviytyä kierosta
asemasta, johon oli sotkeutunut, hän jatkoi vilkkaasti:
»Ja kuitenkin, hyvät herrat, kuulin eilen, että kaupungilla levitettiin
vallan ylettömästi muuatta paperia, joka oli kyhätty seuraavaan
muotoon...»
Ja Monsieur luki — ihan suotta, sillä kaikilla oli se kädessä tai
muistissa — julistuksen, jonka vastikään selostimme lukijalle.
Kun hän luki sanat »Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa»,
kumarsivat kaikki valtuuston jäsenet.
Halusivatko he sillä sanoa olevansa julistuksen kannalla? Halusivatko
he selvästi ja mutkattomasti ilmaista olevansa selvillä syytöksen
kantavuudesta?
Monsieur jatkoi:
»Ette varmaankaan odottane minun alentuvan puhdistautumaan
moisesta alhaisesta rikoksesta. Mutta aikana, jolloin kaikkein
mielettömimmätkin herjaukset voivat helposti merkitä parhaatkin
kansalaiset vallankumouksen vihollisiksi, olen arvellut, hyvät herrat,
velvollisuuteni kuningasta, teitä ja itseäni kohtaan vaativan tämän
jutun seikkaperäistä käsittelyä, jotta yleinen mielipide ei voisi
hetkeäkään olla epätietoinen sen oikeasta laadusta. Siitä lähtien
kun minä aateliston toisessa kokouksessa selvitin kantani siitä
peruskysymyksestä, joka yhä jakoi mielet, olen jatkuvasti uskonut,
että suuri vallankumous oli valmis ja kuningas pyrkimyksineen,
hyveineen ja korkeine arvoineen sen johtaja, koska se ei voinut olla
edullinen kansalle olematta samalla hyödyksi itsevaltiaalle, ja että
kuninkaanvallan tuli olla kansallisvapauden tuki ja kansallisvapauden
olla kuninkaan vallan perustus...»
Vaikkei tämän lauseen sanamuoto ollutkaan ihan selvä, sai tottumus
taputtaa käsiä eräille sanayhdistelmille taputtamaan käsiä koko
lauseelle.
Monsieur tuli rohkeammaksi, korotti äänensä ja jatkoi puhutellen
valtuuston jäseniä hieman vakuuttavammin:
»Mainittakoon yksikin teko, yksikin lause, joka poikkeaisi nyt
esittämistäni periaatteista ja osoittaisi, että minkälaisiin
olosuhteisiin minut on pantukin kuninkaan ja kansan onni olisi
lakannut olemasta ajatusteni ja pyrkimysteni ainoa kohde. Tähän asti
minulla on oikeus vaatia, että minua uskotaan. En ole milloinkaan
muuttanut tunteitani ja periaatteitani enkä muuta niitä milloinkaan!»
Vaikka olemmekin romaaninsepittäjä, olemme hetkeksi tunkeutuneet
historian alalle selostaessamme hänen kuninkaallisen korkeutensa
pitkäveteisen puheen kaikessa laajuudessaan. Romaaninlukijoittenkin on
hyvä tietää, minkälainen oli viidenneljättä vuoden ikäisenä prinssi,
joka kuusikymmenvuotiaana tyrkytti meille hallitusmuodon, jota koristaa
sen 14. pykälä.
Mutta koska emme mieli kohdella Baillyta sen huonommin kuin hänen
kuninkaallista korkeuttansakaan, jäljennämme tähän Pariisin määrin
vastauksen, kuten olemme jäljentäneet Monsieurin puheenkin.
Bailly vastasi:
»Monsieur, Pariisin valtuuston jäsenet tuntevat suurta tyytyväisyyttä,
kun näkevät keskuudessaan rakastetun kuninkaansa veljen, Ranskan
vapauden uudistajakuninkaan veljen. Teitä, kuninkaallisia veljeksiä,
yhdistävät samat tunteet. Monsieur on osoittautunut kuningaskunnan
ensimmäiseksi kansalaiseksi äänestäessään kolmannen säädyn hyväksi
aateliston toisessa kokouksessa. Hän on ollut miltei yksin sillä
kannalla muutaman tuiki harvan kansanystävän kanssa ja hän on lisännyt
oikeamielisyyden arvon muihin kansan kunnioitusta ilmaiseviin
arvonimiinsä. Monsieur on siis ensimmäinen kansalais-yhdenvertaisuuden
alkuunpanija. Hän antaa siitä uuden todistuksen tulemalla tänään
kaupunginvaltuuston puheille ja näyttämällä haluavansa, että häntä
arvostellaan vain isänmaallisen mielialansa nojalla. Nämä tunteet
merkitään talteen niissä selityksissä, jotka Monsieur halunnee antaa
kansalliskokoukselle. Prinssi kulkee yleisen mielipiteen edellä,
kansalainen panee arvon kansalaistoverinsa mielipiteelle, ja minä
esitän Monsieurille tämän kokouksen nimessä ne kunnioituksen ja
kiitollisuuden tunteet, jotka se on velkaa hänen mielialalleen, hänen
kunnioittavalle läsnäololleen ja ennen kaikkea sille seikalle, että
hän pitää niin suuressa arvossa vapaitten ihmisten arvostelua.»
Koska Monsieur ilmeisesti oivalsi, että vaikka Bailly ylistikin näin
kaunopuheisesti hänen menettelyään, voitiin tätä menettelyä arvioida
eri tavoilla, vastasi hän kasvoilla se isällinen ilme, jonka hän osasi
niin taitavasti valita, milloin siitä saattoi olla hänelle hyötyä.
»Hyvät herrat, täyttämäni velvollisuus on ollut kiusallinen
hyveelliselle sydämelle, mutta olen saanut kauniin palkkion niistä
tunteista, jotka tämä kokous on minulle ilmaissut, ja minun suuni
aukenee enää vain pyytämään armoa niille, jotka ovat minua loukanneet.»
Kuten huomataan, ei Monsieur velvoittanut itseään eikä kokousta
mihinkään. Kenelle hän pyysi armoa? Ei Favrasille, sillä kukaan
ei tiennyt, oliko Favras syyllinen, eikä Favras sitäpaitsi ollut
loukannutkaan Monsieuria.
Ei, Monsieur pyysi yksinkertaisesti armoa häntä syyttävän julistuksen
nimettömälle kyhääjälle, mutta tämä kyhääjä ei kaivannut armoa, koska
hän oli tuntematon.
Historioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes
huomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi
tulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla,
että romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on
historia.
On sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista
tai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia
historioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.
Monsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta,
jonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.
Hän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn
hänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.
Sitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa
uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.
Niinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan
kansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra
Bureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut
ilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja
kolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten
Monsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.
Kansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa
heille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään
heistä?
Ludvig XVI opastettiin sisälle ja puheenjohtaja luovutti hänelle
tuolinsa.
Kuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia,
Camille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa
vielä kuningasmielinen.
Kuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta
sen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska
oli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei
mielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä —
palavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.
Puheen alku — älkäämme unohtako, että musta tai valkoinen,
kuningasmielinen tai perustuslaillinen, aristokraatti tai
isänmaanystävä, ei ainoakaan kansanedustaja tiennyt mihin kuningas
pyrki — puheen alku synnytti eräänlaista huolestumista, keskiosa
valmisti mielialaa kiitollisuuteen, mutta loppu — ah, loppu! — loppu
liehtoi kansalliskokouksen tunteet hurmiotilaan.
Kuningas ei voinut vastustaa haluaan ilmaista harrastustaan sitä pientä
vuoden 1791 hallitusmuotoa kohtaan, joka ei ollut vielä syntynytkään.
Kuinka enää kävisikään, kun se tulisi täydellisesti päivänvaloon?
Silloin ei kuningas tuntisikaan sitä kohtaan pelkkää harrastusta, vaan
kiihkomielistä innostusta.
Emme tässä selosta kuninkaan puhetta, sillä sitä tulisi kuusi sivua!
Riittää kun olemme selostaneet Monsieurin puheen, jota oli vain yksi
sivu ja joka sekin tuntui meistä hirvittävän pitkältä.
Ludvig XVI ei sentään tuntunut liian ikävystyttävältä
kansalliskokouksesta, joka itki hereästi häntä kuunnellessaan.
Sanoessamme, että se itki, emme puhu vertauskuvallisesti: Barnave
itki, Lameth itki, Duport itki, Mirabeau itki, Barrère itki. Se oli
todellinen vedenpaisumus.
Kansalliskokous tuli ihan tolkuttomaksi. Se nousi yhtenä miehenä,
parvekeyleisökin nousi. Kukin kohotti kätensä ja vannoi uskollisuutta
tälle hallitusmuodolle, jota ei vielä ollut olemassakaan.
Kuningas poistui. Mutta kuningas ja kansalliskokous eivät voineet erota
toisistaan tällä tavalla. Kokous lähtee hänen perässään, se rientää,
saattaa häntä, saapuu Tuilerieihin ja kuningatar ottaa sen vastaan.
Kuningatar! Hänpä ei olekaan haltioissaan, tämä Maria Teresian kova
tytär, hänpä ei itke, tuo Leopoldin arvokas sisar; hän osoittaa kansan
edustajille poikaansa ja sanoo:
»Hyvät herrat, minussa vallitsevat samat tunteet kuin kuninkaassakin.
Kaikesta sydämestäni ja liikutettuna yhdyn siihen tekoon, johon hellä
huolehtiminen kansasta on saanut hänet ryhtymään. Tässä on poikani;
minä en unohda mitään opettaakseni häntä hyvissä ajoin omaksumaan
maailman parhaimman isän hyveet, kunnioittamaan kansalaisvapautta ja
pitämään arvossa lakeja, joiden lujimman tuen toivon hänestä tulevan.»
Oikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen
innostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että
vala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä.
Puheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin
voimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja
kuningas vahvistanut.»
Ja kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta —
kohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»
Tätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen,
tyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää,
jotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta
tahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin,
vannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja
julkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen
vietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet
aikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.
Kansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa
yhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin
jo vannottu vala.
Mutta kuningas ei mennyt Notre-Dameen eikä siis liioin vannonut.
Hänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia,
että tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.
»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut
valaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.
»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta
en halua tehdä väärää valaa».
Kuningatar hengähti helpotuksesta.
Hän oli, kuten kaikki muutkin, tähän saakka uskonut kuninkaan
vilpittömään mieleen.