Ymmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu
itsestään keskeytyi.
Vaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi
itse tapaus tosiseikkana.
Nähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli
kuningatar parahtanut ja pyörtynyt.
Sellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät
kuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.
Gilbert antoi kuningattarelle ensi avun.
Madame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar
vietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui
Flora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten
siirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.
Kuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen
ja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut
prinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus,
ja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan
lähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein
odottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.
Tuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka
itsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa
prinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.
Nais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran
iskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät
aluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko
nytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi
raukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä,
huoahti syvään ja avasi silmänsä.
Mutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki.
Jonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö,
joka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian
kevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko
huudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä
jonkun hirveän esineen.
Hän muisti, mitä oli tapahtunut.
Kohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli
aiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede
pystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun
kuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa,
ojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen
käsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä
seurannut kädenliikekin:
»Jääkää!»
Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli
kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli
huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka
hänellä oli kuningattareen.
»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin,
että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten
vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos
teidän majesteettinne sallii...»
»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene
ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli,
ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»
Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana
piirteenä oli alistuva lempeys.
Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja
odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa
tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu
loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa
häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen,
silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:
»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät
lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen
käännekohta?»
»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai
soimata sitä sattumaa».
»Kuinka niin, herra tohtori?»
»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei
minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa
tuottavasta tapaamisesta.»
»Minähän puhuinkin sattumasta... Tiedätte minun harrastavan suoruutta.
Ja kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin
olemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut
minulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä
kiitän teitä siitä.»
Gilbert kumarsi.
Kuningatar tarkkasi hänen liikettään ja kasvojaan.
»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte
minulle lausumatta sanaakaan?»
»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni
vaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..
»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on
nyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»
»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi
alttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla
tavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko,
kaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»
»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti,
»olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli
ennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»
»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei
siitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä
luottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»
»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa,
liittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä
kohtauksestani?»
»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa
ystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»
»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen
toipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset
naiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö
syyn olevan vakavampaa laatua?»
»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä
nainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen
ja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi
joutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»
»Olette oikeassa, tohtori. Uskotteko aavistuksiin?»
»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden
aineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat
tieteen erehtyvän.»
»Minun olisi pitänyt kysyä: uskotteko enteihin?»
»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt
tulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka
ovat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat
menneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja
paljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia
poikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin,
filosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme
neljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin...» lisäsi Gilbert.
»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin
miettimään.
»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki
voimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti
epäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies...»
»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan
jännittyneenä Gilbertin sanoja.
»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki
älyni laatimat todistelut huojumaan.»
»Ja se mies on...?»
»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies...
on teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?
Mies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame,
minun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro
on vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut
vereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä
pidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä
voiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu
kiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»
»Ja se mies on teille lausunut ennustuksia, jotka ovat toteutuneet?»
»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu
nykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin
tulevia asioita.»
»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen
sanoihinsa?»
»Ainakin toimisin sen mukaan kuin hänen ennustuksensa toteutuisi.»
»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen
kuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»
»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun
ensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».
»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen
kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu,
johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon
kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»
»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»
»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri,
joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä
murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen
kuljetettavaksi.»
»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun
välilläni.»
»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen
kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian,
vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa
ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan
ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»
Marie-Antoinette kohautti olkapäitään.
»Niin, niin, tiedän tuon... se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja
huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»
»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima
ja viha, joka epää sen rakkauden.»
»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova
luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja
jolla on kaikki naisen oikut?»
»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä
rantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin
ja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää
teidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa
ei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille
rakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella,
kuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja
joka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette
ranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä
Ranskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä
alhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»
»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin
häikäisevää?»
»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette
Ranskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka
on Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi... Jumala kulkuasi ohjatkoon,
oi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»
Ja niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi
katseensa taivasta kohden.
Kuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä
se kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako,
kiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien
kokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti
niin kauniille lapselle, herra Gilbert!»
»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään,
huomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi
on _isänmaa_. Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat
väkeviksi, _vapauden_.»
»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että
niiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»
»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä
kaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole
säännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan,
missä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa,
kuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka
johtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen
kuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa
siltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä
vanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt
vaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei
ainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat
erilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten
perintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin,
— hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska
ne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc,
vanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai
Dauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi
ne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan,
lainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt,
kuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se
on kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen
nähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät,
eristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen
äiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi,
provencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi,
dauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»
»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman
ivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten
paavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se
Ranska on eilispäivän lapsi».
»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia.
Eikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat
käsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja
kun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan,
estämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman
luonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut,
maantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen
erilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen
kilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta
ja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä
esteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä,
lempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää
ei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin
pyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin
kauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan
kohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua
kättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä
säädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet
katoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja
kolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin,
jossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut
meille isänmaan!»
»No, niin, mihin tällä kaikella pyritte, tohtori? Luuletteko saavanne
minut rauhoittumaan katsellessani tätä kolmenkymmenen miljoonan,
kuningatartaan ja kuningastaan vastaan kapinoivan ranskalaisen yleistä
liittymää?»
»Ah, madame, älkää hairahtuko!» huudahti Gilbert. »Kansa ei suinkaan
niskuroi kuningatartaan ja kuningastaan vastaan, vaan kuningatar
ja kuningas kapinoivat kansaa vastaan. He puhuvat edelleenkin
etuoikeutettujen ja kuninkuuden kieltä, kun heidän ympärillään puhutaan
veljeyden ja uhrautumisen kieltä. Silmäilkää kerrankin näitä äkkipikaa
järjestettyjä juhlia, madame, ja te näette miltei aina jollekin
laajalle niitylle tai jonkun kukkulan laelle pystytetyn alttarin,
alttarin puhtaan kuin Abelin rakentaman, ja tällä alttarilla lapsen,
jota kaikki pitävät omanaan ja joka onnentoivotusten, uhriantien,
lahjojen ja vuodatettujen kyynelten rikastuttamana muuttuu kaikkien
lapseksi. No niin, madame, Ranska, se eilen syntynyt Ranska, josta
teille puhun, on juuri tämä alttarille kohotettu lapsi, mutta alttarin
ympärille eivät olekaan enää ryhmittyneet kaupungit ja kylät, vaan
kansat, kansallisuudet. Ranska on Kristuslapsi, joka on syntynyt
seimessä, nöyrien keskuudessa koko maailmaa pelastamaan ja kansat
riemuitsevat sen syntymästä ja odottavat kuninkaitten notkistavan
polvensa sen edessä ja tuovan sille vero-osuutensa... Italia,
Puola, Irlanti, Espanja katselevat tätä eilen syntynyttä lasta,
joka kannattelee niiden tulevaisuutta. Ne kohottavat kahlehditut
käsivartensa sen puoleen ja huutavat: 'Ranska, Ranska, me olemme sinun
avullasi vapaat!' Madame, madame», jatkoi Gilbert, »vielä on aikaa,
ottakaa alttarilta lapsi ja ruvetkaa sen äidiksi!»
»Tohtori», vastasi kuningatar, »unohdatte, että minulla on toisiakin
lapsia. Jos teen, mitä te sanotte, joudun luovuttamaan heidän
perintöosuutensa vieraalle.»
»Siinä tapauksessa, madame», virkkoi Gilbert syvän alakuloisesti,
»kietokaa ne lapset kuninkaalliseen viittaanne, Maria Teresian
sotaviittaan ja viekää ne mukananne Ranskasta, sillä olette oikeassa,
kansa syö teidät ja lapset kanssanne. Mutta aikaa ei ole tuhlata,
rientäkää, madame, kiiruhtakaa!»
»Ettekä te vastusta tätä lähtöä, herra tohtori?»
»Kaukana siitä», vastasi Gilbert. »Nyt kun tiedän teidän todelliset
tarkoitusperänne, minä autan teitä, madame.»
»No, sehän sopii mainiosti», sanoi kuningatar, »sillä minä tunnen erään
aatelismiehen, joka on valmis toimimaan, uhrautumaan, kuolemaan!»
»Ah, madame», huudahti Gilbert kauhistuneena, »tarkoitatteko markiisi
de Favrasia?»
»Kuka teille on sanonut hänen nimensä? Kuka teille on paljastanut hänen
aikeensa?»
»Voi, madame, varokaa! Häntäkin vainoo kohtalokas enne.»
»Saman profeetan taholta?»
»Yhä, madame.»
»Entä mikä kohtalo odottaa markiisia sen ennustajan mukaan?»
»Ennenaikainen, kauhea, häpeällinen kuolema, niinkuin se, josta äsken
puhuitte.»
»Olitte oikeassa, ei ole aikaa tuhlata, jos mieli saada se
tuhonennustaja valehtelijaksi.»
»Aiotteko lähettää markiisi de Favrasille sanan, että hyväksytte hänen
apunsa?»
»Hänen luonansa on paraikaa viestinviejä, herra Gilbert, ja minä odotan
hänen vastaustaan.»
Silloin ja juuri kun Gilbert itsekin kauhistuen niitä olosuhteita,
joihin hän oli kietoutunut, kohotti käden otsalleen saadakseen sitä
tietä valaistusta tilanteeseen, astui madame de Lamballe huoneeseen ja
kuiskasi pari sanaa kuningattaren korvaan.
»Tulkoon, tulkoon heti!» huudahti kuningatar. »Tohtori tietää kaikki.
Herra tohtori», jatkoi hän, »sieltä tulee herra Isidor de Charny, hän
tuo markiisi de Favrasin vastauksen. Huomenna kuningatar on lähtenyt
Pariisista, ylihuomenna me olemme Ranskan rajojen ulkopuolella. Tulkaa,
parooni, tulkaa... Hyvä jumala, mikä teidän on ja miksi olette noin
kalpea?»
»Prinsessa de Lamballe sanoi, että minä voisin puhua tohtori Gilbertin
kuullen?» kysyi Charny.
»Hän puhui totta. Kertokaa, kertokaa! Oletteko tavannut markiisi de
Favrasin? Markiisi on valmis... me hyväksymme hänen tarjouksensa... me
lähdemme Pariisista, me lähdemme Ranskasta...»
»Markiisi de Favras vangittiin tunti sitten Beaurepaire-kadulla ja
vietiin Châteletiin», vastasi Isidor.
Kuningattaren katse kohtasi Gilbertin katseen kirkkaana, epätoivoisena
ja vihaa huokuvana.
Mutta Marie-Antoinetten voimat näyttivät tyhjentyneen tähän salamaan.
Gilbert lähestyi häntä ja sanoi syvää sääliä ilmaisevalla äänellä:
»Madame, jos voisin olla teille joksikin hyödyksi, niin käskekää.
Kykyni, alttiuteni, elämäni, kaikki panen teidän jalkojenne juureen.»
Kuningatar kohotti hitaasti katseensa tohtoriin.
Sitten hän virkkoi verkkaisella, alistuneella äänellä:
»Herra Gilbert, te, joka olette niin oppinut ja olette ollut mukana
tämänaamuisessa kokeessa, luuletteko, että kauhean koneen tuottama
kuolema on tosiaankin niin helppo kuin sen keksijä väittää?»
Gilbert huoahti ja peitti kasvot käsillään.
Samaan aikaan Monsieur, joka tiesi kaikki mitä halusikin tietää,
sillä huhu markiisi de Favrasin vangitsemisesta oli levinnyt parissa
sekunnissa kautta koko palatsin, pyysi kaikessa kiireessä vaununsa ja
lähti, tiedustelematta kuningattaren vointia ja miltei hyvästelemättä
kuningasta.
Ludvig XVI asettui hänen tiellensä ja sanoi:
»Veljeni, teillä ei nähdäkseni ole niin kiire palata
Luxembourg-palatsiin, ettei teillä olisi aikaa antaa minulle pikku
neuvoa. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?»
»Haluatte kysyä, mitä minä tekisin teidän asemassanne?»
»Niin.»
»Minä hylkäisin markiisi de Favrasin ja vannoisin uskollisuudenvalan
hallitusmuodolle.»
»Kuinka luulette minun voivan vannoa valan hallitusmuodolle, joka ei
ole vielä valmiskaan?»
»Sitä suuremmalla syyllä, veljeni», vastasi Monsieur silmissä se karsas
ja teennäinen katse, joka lähti hänen sydämensä syvimmistä sopukoista,
»sitä suuremmalla syyllä, koska teidän ei tarvitse pitää valaanne».
Kuningas oli jonkun tovin mietteissään.
»Olkoon niin», sanoi hän, »se ei silti estä minua kirjoittamasta herra
de Bouillélle, että suunnitelmamme pysyy yhä, mutta sen toteuttaminen
on siirtynyt tuonnemmaksi. Tämä viivästyminen antaa kreivi de Charnylle
aikaa suunnitella valmiiksi tien, jota meidän on kuljettava.»