Samana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan
mieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään
oli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa
taskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän
kuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja
kulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa
Champs-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai
Kivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.
Päästyään tämän lehtokujan päähän mies oli Savonnerien laiturikadulla.
Savonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin
vilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella
olleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät
ostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he
sitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta
kuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla
he ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin
sen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja
sunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.
Ensimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti
kilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai
ei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.
Seuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla
muuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä
kuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan
oikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston
ovelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.
Mutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin
luultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään,
missä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen
valan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut
matkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo
nauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä
— mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja
jotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan
lisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset
esiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa
suhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.
Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen
sopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin
onnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi
seisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.
Viinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen
voitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme
kaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä
tarkasti silmällä.
Epäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti
olevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti
laiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen
tyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia
sen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen
yli kadulle matkaansa jatkamaan.
Mutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet
juoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta
ja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi
tyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen?
Tuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin
ankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan,
mutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään
puolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.
Varjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan
viivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen
kululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä
kerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia
pullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista
minuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden
merkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se
seuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.
Sadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle
koetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen
janonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.
Kärsivällinen Argus sai nyt odottaa puoli tuntia.
Menetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti
herättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä
haluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella
hän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen
lähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka
hän päätti ottaa seurakseen matkalle.
Se oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä
pidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka
syntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.
Erään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti
Passyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään,
sai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.
Tuntematon, joka hupi hänen takanaan, suoriutui yhtä hyvin kuin hänkin.
Sata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään
nerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa,
kunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.
Mutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin
hänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.
Sanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi
ryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu
naurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon
ilmaisemiseksi.
Nautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut
ja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista,
jonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta
onnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen.
Iloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun
ryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui
laulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.
Nämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita
kompasteleva onneton matkamiehemme sätti.
»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle
ystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä... hyi!
Lähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan!
Lähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut
yksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire,
sinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko
sama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset
lukot... annan sinulle ohuet lukonkielet... näytän kuinka tehdään
taidelukot, joissa on vinoon hiottu kara... vin... Oh sitä kurjimusta!
Oh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»
Ja ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä
sanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja
paksun loan peitossa.
Kahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin
ylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut.
Mutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen
täytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä
muistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän
yön yhteisen äitimme maan, helmassa.
Tätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se
tuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut
häntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia
yrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti
lähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän
ajurin.
»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini
voi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka
ajoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan
kapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»
Siinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki,
ja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei
ollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti
olevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava
luottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle
seurustelulle:
»Kuusi frangia? Entä missä ovat sinun kuusi frangiasi?»
»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli
tarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.
»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri,
saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt
nähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»
»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi,
sulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat
pysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle,
saamme nähdä... kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»
»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa
huoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa
istuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo
soikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja
ovat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»
Ystävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta
mitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen
syliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven
ja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa
takaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä
näiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian
Point-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.
Kymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi
lukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista
sisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien
mestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää,
jotka molemmat ovat meille ennestään tutut.