Ludvig XVI ei poistunut työpajasta yhteisiä ulkoportaita pitkin, vaan
häntä varten laitettuja erikoisportaita, jotka opastivat suoraan hänen
työhuoneeseensa.
Erään pöydän peitti kokonaan suunnaton Ranskan kartta, mikä todisti,
että kuningas oli jo varemminkin tutkinut lyhintä ja mukavinta tietä,
jota hän voisi käyttää valtakunnasta paetessansa.
Mutta vasta työhuoneessa, kun ovi oli sulkeutunut ja Ludvig XVI luonut
tutkivan silmäyksen ympärilleen, hän tuntui huomanneen, että häntä oli
seurannut oppipoika, joka nuttu olalla ja hattu kädessä nyt seisoi
työhuoneessa.
»Vihdoinkin», sanoi hän, »olemme kahden, rakas kreivi. Sallikaa minun
ensiksi onnitella taitoanne ja kiittää teitä alttiudestanne.»
»Ja sallikaa, sire», vastasi nuori mies, »minun pyytää anteeksi teidän
majesteetiltanne, että edes teidän palvelukseksenne olen uskaltanut
esiintyä tällaisessa asussa ja puhutella teitä kuten olen puhutellut».
»Olette puhunut kuten kelpo aatelismiehen tulee, rakas Louis, ja
minkälainen asu yllänne onkin, uskollinen sydän sykkii sen sisällä.
Mutta asiaan, meillä ei ole aikaa tuhlata. Ei kukaan, ei edes
kuningatar, tiedä teidän olevan täällä. Kukaan ei kuuntele meitä.
Sanokaa pian, millä asialla olette tullut tänne.»
»Eikö teidän majesteettinne ole kunnioittanut isääni lähettämällä hänen
luokseen erästä hovinne upseeria?»
»Kyllä, herra de Charnyn.»
»Niin, herra de Charnyn. Hänellä oli mukanaan kirje...»
»Vähäpätöinen kirje», keskeytti kuningas, »kirje, joka oli vain
suullisesti esitettävän tehtävän johdanto».
»Sen suullisen tehtävän hän on suorittanut, sire. Minä olen tullut
Pariisiin isäni lähettämänä ilmoittamaan, että mainittu asia on
toimitettu, ja saadakseni keskustella teidän majesteettinne kanssa
kahdenkesken.»
»Tiedättekö siis kaikki?»
»Tiedän, että kuningas toivoo otollisen hetken tullen voivansa
turvallisena lähteä Ranskasta.»
»Ja että hän on luottanut markiisi de Bouilléhen, mieheen, joka
parhaiten pystyy edistämään hänen suunnitelmaansa?»
»Minun isäni on sekä ylpeä että kiitollinen siitä kunniasta, jota
olette osoittanut hänelle, sire.»
»Mutta siirtykäämme pääasiaan. Mitä hän sanoo hankkeesta?»
»Että se on uhkarohkea ja vaatii tavatonta varovaisuutta, mutta ei ole
mahdoton toteuttaa.»
»Ennen kaikkea», sanoi kuningas, »eikö herra de Bouillélle, jotta hänen
avunannostaan koituisi kaikki se teho, jota hänen uskollisuutensa ja
alttiutensa lupaavat, olisi uskottava Metzin päällikkyyden lisäksi
eräiden muidenkin maakuntien, etenkin Franche-Comtén käskynhaltijan
tointa?»
»Samaa mieltä on isänikin, sire, ja minä olen onnellinen siitä,
että kuningas ensimmäisenä on ilmaissut käsityksensä tästä asiasta.
Markiisi pelkäsi, että kuningas voisi arvella hänen henkilökohtaisen
kunnianhimonsa...»
»No, no, enkö muka tuntisi isänne epäitsekkyyttä? Antakaapa nyt kuulua,
onko hän selittänyt teille, mikä tie olisi valittava?»
»Ennen muuta, sire, isäni pelkää yhtä seikkaa.»
»Mitä seikkaa?»
»Sitä, että ne monet pakosuunnitelmat, joita teidän majesteetillenne
esitetään milloin Espanjan, milloin Itävallan taholta, milloin Torinon
emigranttien taholta, voivat haitata toisiaan ja tehdä tyhjäksi hänen
suunnitelmansa jonkun sellaisen aavistamattoman tapahtuman muodossa,
joka tavallisesti pannaan sattuman tiliin ja joka melkein aina on
puolueiden keskinäisen kateuden ja varomattomuuden seurausta.»
»Hyvä Louis, lupaan teille antavani koko maailman punoa juoniaan
ympärilläni. Se on ensinnäkin puolue-elämän välttämätön tarve ja
toiseksi sitä vaatii myöskin minun nykyinen asemani. Lafayetten älyn
ja kansalliskokouksen katseitten tarkatessa kaikkia näitä lankoja,
joiden tarkoituksena onkin vain johtaa heitä harhaan, aiomme me niiden
harvojen uskottujen avulla, jotka ovat ihan välttämättömät suunnitelman
toteuttamiseksi ja joihin voimme ehdottomasti luottaa, kulkea omaa
tietämme sitä turvallisemmin, koska se on kaikkia muita salaisempi.»
»Sire, kun se kohta nyt ori käsitelty, sallikaa minun näyttää, mitä
isälläni on kunnia ehdottaa teidän majesteetillenne.»
»Puhukaa», sanoi kuningas ja kumartui kartan yli voidakseen myöskin
katsein arvioida niitä ehdotuksia, jotka nuori kreivi aikoi sanoin
selittää.
»Sire, on monta paikkaa, joista kuningas voisi saada suojaisen
tyyssijan.»
»Niin on.»
»Onko kuningas jo tehnyt valintansa?»
»En vielä. Odottelin herra de Bouillén ehdotusta ja oletan teidän sen
nyt esittävän.»
Nuori mies nyökäytti päätänsä kunnioitusta ja hyväksymistä ilmaisevin
elein.
»No, antakaa kuulua», kehoitti Ludvig XVI.
»Sire, meillä on ensinnäkin Besançon, jonka linnoitus on hyvin varma
ja edullinen armeijan kokoontumispaikka ja josta käsin on helppo antaa
merkki sveitsiläisille. Armeijaamme liittyneet sveitsiläiset voivat
marssia Bourgognen kautta, jossa on runsaasti kuninkaanpuoluelaisia, ja
sitä tietä edetä Pariisiin.»
Kuningas ravisti päätänsä merkiksi: — Mieluummin joku toinen paikka.
Nuori kreivi jatkoi:
»Sitten on meillä Valenciennes, sire, tai joku muu Flandrian linnoitus,
jossa on taattu varusväki. Herra de Bouillé menisi sinne itse
joukkoineen joko ennen kuninkaan tuloa tai sen jälkeen.»
Ludvig XVI teki jälleen eleen, joka merkitsi: — Onko muuta, hyvä herra?
»Kuningas voisi», jatkoi nuori mies, »mennä Ardennien ja Itävallan
Flandrian kautta ja palata sitten rajan yli johonkin niistä
linnoituksista, jotka kuuluvat isäni valtapiiriin ja joihin hän voisi
ennakolta kerätä riittävän määrän sotavoimaa».
»Sanon teille pian, miksi teiltä kyselen, ellei teillä ole muuta
ehdotettavana.»
»Kuningas voisi vihdoin mennä suoraan Sedaniin tai Montmédyyn. Siellä,
valta-alueensa keskuksessa, voisi kenraali noudattaa kuninkaan
toivomusta, joko teidän majesteettinne kaluaa lähteä Ranskasta tai
päättää marssia takaisin Pariisiin.»
»Hyvä kreivi», sanoi kuningas, »haluan selittää teille parilla sanalla,
mikä saa minut epäämään kolme ensimmäistä ehdotusta ja hyväksymään
mahdollisesti neljännen. Besançon ensinnäkin on liian kaukana, minkä
vuoksi voisin joutua helposti kiinni ennenkuin sinne ehtisinkään.
Valenciennes on kohtuullisen matkan päässä ja miellyttää minua
aika lailla kaupungissa vallitsevan erinomaisen mielialan vuoksi,
mutta herra de Rochambeau, joka on Hainautin, erään etuvarustuksen,
päällikkö, on intoutunut demokraatti. En liioin halua mennä Ardennien
tai Flandrian kautta pyytämään apua Itävallalta; paitsi sitä etten pidä
koko Itävallasta, joka sekaantumalla meidän asioihimme vain sekoittaa
ne, on Itävallalla itselläänkin talla haavaa kylliksi tekemistä lankoni
sairauden, Turkin sodan ja Brabantin kapinan johdosta, niin etten halua
lisätä sen huolia jouduttamalla sitä selkkauksiin Ranskan kanssa. Enkä
muuten halua poistua Ranskasta. Jos kuningas astuu valtakuntansa rajan
yli, ei hän tiedä, voiko hän enää milloinkaan palata. Katsokaa Kaarlo
toisen, katsokaa Jaakko toisen kohtaa. Edellinen pääsi palaamaan vasta
kolmentoista vuoden perästä, jälkimäinen ei milloinkaan. Ei, pidän
parempana Montmédytä. Se on sopivan matkan päässä isänne vaikutuspiirin
keskuudessa... Sanokaa markiisille, että olen tehnyt valintani ja aion
vetäytyä Montmédyhyn.»
»Onko kuningas jo päättänyt tämän palon vai onko se vasta ehdotus?»
uskalsi nuori kreivi kysyä.
»Rakas Louis», vastasi Ludvig XVI, »mitään ei ole vielä päätetty ja
kaikki on tilannesuhteitten varassa. Jos huomaan, että kuningatarta
ja lapsiani uhkaa jokin uusi vaara, samantapainen kuin sekin, jonka
alaisiksi he joutuivat lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä
yönä, teen päätökseni, ja sanokaa isällenne hyvä kreivi, että
päätökseni on silloin peruuttamaton.»
»Sallikaa minun nyt, sire», jatkoi nuori mies, »alistaa kuninkaan
harkittavaksi isäni ehdotus, mikäli se koskee matkan järjestelyä...»
»Oh, sanokaa, sanokaa!»
»Hänen käsittääkseen, sire, olisi matkan vaaroja vähennettävä jakamalla
ne kahdelle taholle.»
»Selittäkää tarkemmin.»
»Sire, teidän majesteettinne olisi yhtäältä lähdettävä kuninkaallisen
prinsessan ja madame Elisabetin kanssa ja kuningattaren toisaalta hänen
korkeutensa kruununprinssin seurassa, joten...»
Kuningas ei antanut nuoren kreivin lopettaa lausettaan.
»On turhaa keskustella siitä asiasta, hyvä Louis», virkkoi hän.
»Kuningatar ja minä olemme eräänä juhlallisena hetkenä päättäneet,
ettemme eroa toisistamme. Jos isänne haluaa pelastaa meidät,
pelastakoon hän meidät yhdessä, tai älköön ollenkaan.»
Nuori kreivi kumarsi.
»Kun hetki on lyönyt, antakoon kuningas määräyksensä», sanoi hän, »ja
kuninkaan määräyksiä noudatetaan. Mutta sallikaa minun huomauttaa
kuninkaalle, että käy vaikeaksi löytää kyllin tilavia vaunuja, joissa
teidän majesteettinne ja kuningatar, teidän jalosukuiset lapsenne,
madame Elisabet ja ne pari kolme palvelijaa, joiden on seurattava
teitä, voisivat mukavasti matkustaa.»
»Älkää olko siitä huolissanne, kelpo Louis; sitä varten teetetään
erikoisvaunut. Asia on jo tuumittu valmiiksi.»
»Vielä muuan seikka, sire. Montmédyhyn on kaksi tietä. Minun on enää
kysyttävä teiltä, kummanko näistä kahdesta teidän majesteettinne
valitsee, jotta voitaisiin käskeä jonkun taatun insinöörin tutkia sitä.»
»Meillä on tiedossa sellainen taattu insinööri. Herra de Charny, jonka
tiedämme ehdottoman luotettavaksi, joka on piirtänyt Chandernagorin
tienoon kartat huolellisesti ja hyvin taitavasti. Mitä harvemmille
uskomme salaisuuden, sitä parempi. Kreivissä meillä on koeteltu, älykäs
ja urhea palvelija; käyttäkäämme häntä. Puhuaksemme jälleen tiestä,
te huomaatte, että olen sitäkin jo tuuminut. Kun jo ennakolta olin
valinnut Montmédyn, olen merkinnyt tälle kartalle ne kaksi tietä, jotka
sinne vievät.»
»Niitä on kolmekin, sire», huomautti herra de Bouillé kohteliaasti.
»Niin on, tiedän, kolmas on Pariisin-Metzin tie, josta poiketaan,
senjälkeen kun Verdun on sivuutettu, Meuse-joen vartta Stenayn tielle,
mistä Montmédy on ainoastaan kolmen lienen päässä.»
»Lisäksi on vielä se tie, joka kulkee Reimsin, Islen, Rethelin ja
Stenayn kautta», sanoi nuori kreivi kyllin vilkkaasti, jotta kuningas
huomaisi hänen asettavan etualalle juuri sen tien.
»Ahaa!» virkkoi kuningas. »Tuntuu siltä että te puolestanne pidätte
sitä tietä soveliaimpana?»
»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei
lapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se
ei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään
sillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein
asumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja.
Hän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti,
armeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana,
majailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla
kuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi,
jos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»
»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea
Reimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen
vastaantulija tuntee minut... Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo
tehnyt ratkaisevan päätöksen.»
Kuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis
enää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.
»Kuningas on siis päättänyt...»
»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin.
Rykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne
Montmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä
puolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka
ensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».
»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on
välttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit
uskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista
ole saatavana postihevosia.»
»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra
kreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen
vakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko
huolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse
kaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä
se käy parhaiten päinsä.»
»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä,
hänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään
italialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään
sopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski
minun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».
»Antakaa kuulua, monsieur.»
»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään
suunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta;
joka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään
yrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se
kirjailija, sire.»
»Vallan oikein, hyvä herra, ja se kirjailija on Machiavelli. Saatte
olla varma, että pidän mielessä neuvot, jotka tämä maineikkaan
tasavallan lähettiläs on antanut... Mutta vaiti, kuulen portaista
askelten ääntä... Gamain sieltä tulee. Menkäämme häntä vastaan, jottei
hän näe meidän puuhailleen kaikessa muussa kuin kaapinteossa.»
Tätä sanoessaan kuningas meni avaamaan salaportaitten oven.
Jo oli aikakin, sillä lukkoseppämestari seisoi jo portaitten alapäässä,
lukko kädessä.