Kuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi
Louis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua
luokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä
lukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan
mainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku
kätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta.
Tämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt
Lafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari
Gamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan
luokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.
Meidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä
mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole
lukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun
6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa
pullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse
ihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä
mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa
molemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin
eteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja
portaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat
ja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä
ja ammattiarvonsa.
Nimet olivat Nicolas-Claude Gamain ja Louis Lecomte.
Ammattiarvot olivat: edellisen, lukkomestari, jälkimäisen, oppipoika.
Vaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa,
riensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:
»Käykää sisään!»
»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei
ilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.
Oppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten
kanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman
taipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne
esiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään:
kuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen,
vaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki
käsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka
kamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.
Hänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä
huomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja
helpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.
»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen
nähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi.
Luulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»
»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette
tehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut
saapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika
ei ole mestari, häh?»
Oppipoika teki merkin kuninkaalle.
»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle
kerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä
kaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan...»
»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen,
ettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan
vierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa —
kähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä,
että olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin
kun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»
Kuninkaan otsa synkistyi ja oppipoika painoi päänsä alas.
»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin
senjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä
tehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä
pariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän
on sillä tuulella.»
Ludvig XVI ei vastannut, mutta lievä puna kihosi hänen poskilleen.
Nuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestari
Gamainin tutunomaisesta puhetavasta.
Kuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän
oppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs
kuningasta ja sanoi:
»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka
mestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja
kuinka minäkin olen teidän luonanne?»
»Kertokaa, rakas Louis», vastasi kuningas.
»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä.
» Rakas Louis... pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta
työmiehestä, oppipojasta!... Mikä minä siis olen, minä, joka olen
tuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan
käteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on
sulava kieli ja valkoiset kädet!»
»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän
rakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin
sinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä
sen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista
pikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne,
sinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla
luokseni!»
»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne
huolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni,
rouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia,
Gamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä
seurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta,
suojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos
kruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon
hän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»
Ludvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi,
puolittain alakuloisesti ja sanoi:
»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei
sinunlaisiasi lukkoseppiä.»
»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan
teidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin
hänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta
salalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta
ja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia...
hyvä... Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin
niin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista,
sillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan
taivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti
lukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui
tekijä ymmälle...»
»Sen kyllä uskon», huomautti Gamain, »lukonkieli on koko lukon sielu».
»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi
oppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva'
kieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä
on putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja
yksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa
sisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro,
minkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme
pohtimaan...»
»Siihen kysymykseen ei osaakaan kuka tahansa vastata», sanoi Gamain.
»Vallan niin... Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain.
Joka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah,
olisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin,
sire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän
pystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain
on unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on
työskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle:
'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.'
Kuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä
vakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en
tiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen
kanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen,
antoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi
kuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä
hänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani
teidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan.
Hän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin
hänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä
kuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön,
jota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta
hän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen
vihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne
viisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut
minulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla
kuninkaan asia!... Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme.
Joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin
mestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt
on aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi
sentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen
käteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme
täällä!»
»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä,
jolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun
muovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos
hän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin
saarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska
sinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».
»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva
Gamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa
lukkoa.»
Kuningas pani mestarin käteen neljännestä vailla valmiin lukon.
»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi
mestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta,
tolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa,
katsotaanpa... Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?... Mutta kyllä mestari
Gamain panee sen kääntymään.»
Gamain yritti kiertää avainta.
»Ahaa, nyt huomaan, kuinka sen laita on.»
»Oletko löytänyt vian, rakas Gamain?»
»Totta toki!»
»Näytä se minulle.»
»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon
pidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole
reunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko
juttu... Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla
yhden linjan pituinen.»
Ludvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin
neuvokkuutta.
»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!»
virkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti.
»En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin
viimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia
joutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää
vai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin
linjan pituista?»
»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin
esitystä.
»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida
avata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»
»Niin täytyy», sanoi kuningas.
»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan
lähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun
se kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»
»Vallan niin», myönsi kuningas.
»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette
avain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole
yhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»
»Ahaa!»
»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja
vaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä:
'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin
kinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous
vetää aina pitemmän korren.»
»Mutta», kysyi kuningas Gamainilta, »voihan sen toki auttaa, mestari?»
»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla
ensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi,
siirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa
saman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»
»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee
kokonainen työpäivä, Gamain-parka?»
»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta
Gamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä
rauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla...
Gamain, tänne! Gamain, tuonne!... Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa
näkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä... niin, parin
tunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi
Gamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»
Gamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän
saisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.
Muodon vuoksi hän sentään esitti eräitä vastaväitteitä.
»Mutta jos tarvitsette jotakin, Gamain-rukka?»
»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa
määräyksen tuoda minulle mitä pyydän... on siinä kaikki mitä tarvitaan.»
Kuningas itse meni ovelle ja sanoi:
»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen
mestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta
teostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari
pullollista hyvää bordeauxia.»
»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän
enemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»
»Oh, vallan oikein... unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen.
»Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka...
Bourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»
»Mainiota!» huudahti Gamain ja maiskutti huuliaan. »Muistan sen merkin.»
»Ja vesi tulee suuhusi, mitä?»
»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan
jäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet
sen todellisesta tarkoitusperästä... Vesi, huh!»
»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule
puhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa
lausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä
noutamaan meidät.»
»Entä mitä te aiotte sillaikaa puuhailla?»
»Valmistelemme kaappia, johon tämä lukko on aiottu.»
»No, se työ sopiikin teille. Onnea vain!»
»Samaa sinulle», vastasi kuningas.
Ja nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti
työpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä
me oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun
oppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.