Kuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven
ulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli
heitä.
Kuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin
tärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan
hänen luokseen pajaan.
Saapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut,
oliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja
Philibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä
hänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta
kerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon
pääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.
Kaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana
Ludvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen
hoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa.
Siitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen
sisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin
ja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon:
pyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat
olivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat
nauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet,
näpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa
pidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön,
joka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä
mestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi
pettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi
häirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain
Ranskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan,
vaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan
ja Espanjan asioista.
Tämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt
parhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan
oli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.
Ehkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle
majesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta
kuninkaana?
Koska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan
huoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan,
ohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja
portaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.
Tämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan
tilaisuuden tuumailla.
Hän siis tuumaili.
Niin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä
vastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä
odottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen,
ei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että
kuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen
hänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan
häntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn
väitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä
kuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.
Vaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä
kuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville
tehtävänsä ratkaisua.
Hänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivat
tarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, että
Ludvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänen
Pariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.
Pajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra
de Bouilléta, kysyi:
»Kenet ilmoitan?»
»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä
tämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»
»Kansalliskaartin herra ylikenraali», sanoi kamaripalvelija avattuaan
oven.
Kuningas kääntyi.
»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa
anteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä
vakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi
esi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa
talossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette
isäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»
Kuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä
hyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.
»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin
kunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa
asussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas,
ja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati
hänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».
»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko
vaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai
Romeufin paikan?»
»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne
lupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de
Bouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella
kirjoitettuna _Monsieur_ tarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten
lukija muistanee. — Suom.]
»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori
aatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin
komentajan, markiisi de Bouillén, poika.»
»Vallan oikein, sire», vastasi nuori mies vilkkaasti.
»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä
heti; olen likinäköinen... Entä milloin lähditte Metzistä?»
»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin
asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt
sukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla
esitellyksi teidän majesteetillenne.»
»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi.
Kukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä
tämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin
mieluista kuin hänen.»
Sanat _minä hetkenä tahansa_ ilmaisivat, että Lafayettella yhä oli
oikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.
Ludvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorelle
miehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditte
Metzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi de
Charny sinne saapui?»
Sanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin
Metzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta,
vain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut
herra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän
majesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu
kuninkaan asioilla.»
Lafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet
kuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan,
vieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu
käväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen
kuningas, todellinen mestari oli Gamain.
Kenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut
oli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta
tänä aamuna oli aloittanut työnsä.
Hue oli auttanut häntä ja painanut palkeita.
»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun
joutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan
paitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän
majesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»
»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon
sen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla
minun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita
Ranskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole
perää... Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»
»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän
majesteettianne...»
»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet,
»imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oli
_Emilen_ kirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän
olisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi
teistä tehnyt lukkosepän?»
»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen
majesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta...»
»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta
tällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».
»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi
nuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka,
jossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti.
»Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako,
yhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»
»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin
kelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan
asioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen
ammatin jalostanut taiteeksi.»
Ludvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen
esitystä lukkolajien nimistöstä.
»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin
sanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta
minä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt
Gamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien
mestariksi!»
»Onko se kunnon mies siis kuollut, sire?»
»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka
oli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on
Versaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla
tulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»
»Miksei, sire?» kysyi Lafayette.
»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa
ei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä
on, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa
tai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette
pidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman
auttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».
»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää
hyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan
vastaan kenet haluatte».
»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne
tutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia.
Gamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan
pidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»
»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän
majesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä
Pariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen
säilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen
suhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»
»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä.
Vasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi
hän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen
oppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on
hänen ystäviään.»
»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan
puheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire,
minua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi,
avainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa
kuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne
ryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»
»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt
muuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin
tekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin
isossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»
Ja kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka
räpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen
tarkoituksen.
»Sanokaapa nyt, hyvä herra», virkkoi Ludvig XVI ja kääntyi
puhuttelemaan nuorta kreiviä, »kuinka pian lähdette Pariisista
palataksenne isänne luo».
»Sire», vastasi nuori mies, »lähden Pariisista parin kolmen päivän
perästä, mutta en palatakseni Metziin. Isoäitini asuu Versaillesissa
Réservoire-kadun varrella ja minun on käytävä häntä tervehtimässä.
Ja lisäksi uskoi isäni huolekseni järjestää erään melko tärkeän
perheasian, ja vasta kahdeksan kymmenen päivän perästä tapaan henkilön,
jonka ohjeita minun on tässä asiassa noudatettava. Isäni luokse pääsen
palaamaan siis vasta joulukuun alkupäivinä, ellei kuningas joistakin
erikoissyistä toivo minun kiirehtivän paluuta Metziin.»
»En, monsieur», sanoi kuningas. »Ottakaa aikaa, käykää Versaillesissa,
suorittakaa tehtävät, jotka markiisi on teille uskonut, ja kun olette
niistä selviytynyt, menkää sanomaan hänelle, etten unohda häntä, että
tiedän hänet uskollisimmaksi alamaisekseni ja että jonakin päivänä
suosittelen häntä herra de Lafayettelle, jotta kenraali puolestaan
suosittelisi häntä herra du Portailille.»
Lafayette hymyili teennäisesti kuullessaan tämän uuden viittauksen
hänen kaikkivaltaansa.
»Sire», sanoi hän, »olisin jo aikoja sitten suositellut teidän
majesteetillenne de Bouilléta, isää ja poikaa, ellei minulla olisi
kunniaa olla heidän sukulaisensa. Pelko, että voitaisiin väittää minun
käyttävän hyväkseni kuninkaan suosiota omaisteni eduksi, on tähän
saakka pidättänyt minua tekemästä tätä oikeutta.»
»No, se sopii mainiosti, herra de Lafayette. Puhumme siitä myöhemmin,
vai kuinka?»
»Salliiko kuningas minun huomauttaa, että isäni pitää epäsuosion
osoituksena, suorastaan vihamielisenä tekona jokaista ylennystä, joka
kokonaan tai osittain riistäisi häneltä mahdollisuuden palvella teidän
majesteettianne.»
»Oh, se on ymmärrettävää, kreivi», virkkoi kuningas, »enkä minä salli,
että herra de Bouillén asemaan kajotaan muulla tavalla kuin että se
vieläkin paremmin vastaa sekä hänen että minun toiveitani. Jättäkää
se herra de Lafayetten ja minun huolekseni ja lähtekää huvittelemaan,
mutta älkää silti unohtako omia asioitanne. Hyvästi, herrat, hyvästi!»
Hän sanoi jäähyväisensä majesteetin ilmein, joka oli omituisena
vastakohtana hänen arkipäiväiselle puvulleen.
Kas niin, — tuumi hän sitten oven sulkeuduttua, — luulenpa, että se
nuori mies ymmärsi minut ja että kahdeksan, kymmenen päivän perästä
minä saan tänne mestari Gamainin ja hänen oppilaansa auttamaan minua
lukon teossa.