Kenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat
Marsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen
kerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani
on suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]
Kaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa
kivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti
kuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.
Kenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan
ja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.
Kreivi de Bouillé ei ollut nähnyt Marie-Antoinettea kolmeen vuoteen.
Näiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji
oli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.
Kuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan
ikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään
maalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta
puhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».
Kuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja
mielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä
ikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä,
sinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista
kyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän
sielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei
parane, jos se on häneen iskenyt.
Vangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat
intohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington
rakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.
Nähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren —
lokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä
sanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää
sääliä.
Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät
miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan
ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin
Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja
luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.
Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa,
ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi
tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen
tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:
»Ah, herra de Bouillé!»
Piittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.
Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista
suosionosoitusta todeksi.
Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle
polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.
Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä
suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan
kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut
milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan
ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa
ystäväkseen.
Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen
sanoi Lafayette:
»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät
hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin
voisitte esitellä minut.»
Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista,
joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä
vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi
sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli
jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja
rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin
ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:
»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten
te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin
perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää
siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka,
osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka
kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille...»
Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori
tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan
te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.
»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt
kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun
kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu
minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»
Ja hän kumarsi.
Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran
oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän
oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään
huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä
kohtaan.
»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle
anteeksi».
»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»
»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua
kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä
nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko
hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen
välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»
Lafayette kumarsi jälleen.
»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo
kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».
Ja hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.
Lafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:
»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen,
madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun
kuudenteentoista.»
»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi
hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»
Ja hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.
»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän
minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa
tapahtunut.»
Lafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.
»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen
kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka
ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut
kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle
valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman
kuninkaan suostumusta.»
»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.
»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä,
satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen
jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen
aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän
asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista
aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä
seitsemänkymmentä vuotta!»
»Mitä kansalliskokous teki sen miehen hyväksi?»
»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin
päähänsä.»
»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle.
»Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä.
Te, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hän
hymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».
Kenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta
kuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:
»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin,
kansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta
kansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki
kansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»
»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä
syvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous
ei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»
»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä
vakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja
hänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon,
olen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten
ole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille
onnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen,
että kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»
Lafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut
pyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle
myönnetty.
»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun
vankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan
minun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni
läsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko
maailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén
peräkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame,
olette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte
sen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja
te, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»
Kuningatar hymyili epäuskoisen henkilön hymyä.
»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että
kuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen
hänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun
kastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän
haluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden
määräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen,
»minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee
kunnioittaa minua tänään».
»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää
teille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää
pariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen
iltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että
minun puolestani?»
»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä
kaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että
mikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut
siitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»
Kuningattaren vastauksena oli pään nyökkäys ja hymy.
Se oli hyvästely.
Kumpikin otti siitä oman osansa:
Lafayette kumarruksen, kreivi Louis hymyn.
Molemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana,
toinen vieläkin alttiimpana.