Siellä se on nevojen keskellä, keskellä aavoja maita, se minun pikku
saareni.
Kapea, mutkainen polku sinne metsän rannasta lähtee, kulkee mättäältä
mättäälle, tapailee satoja pursupensaikkoja ja viimein saareen nousee.
Siellä se haarautuu sinne, tänne, kiertää rantaa, nousee kymmenistä eri
paikoista jälleen saareen ja siellä ristiin rastiin mutkittelee.
Kokonaisen kesäisen päivän saisit siellä polkuja juosta, päätä
kuitenkaan löytämättä.
Toisiinsa ne yhtyvät, yhdyttyään haaraantuvat, mutta pian taas
uudelleen tapaavat. Ne kulettavat sinua joka puulle, joka kivelle ja
kannolle, vievät alas rantaan, sieltä takasin tuovat ja aavoja nevoja
näyttävät.
Usein minä ne polut kuljin pienessä saaressani. Joka puun, joka kiven
ne mulle näytti -- ja minä nimet niille annoin, kaikkia puhutellakseni.
--
Siellä se on minun pyhättöni, siellä kaunis kaiholani...
Niin lempeän hyvä ja hauska oli siellä aina olla, siellä ijäisyyden
rauha vallitsee...
Mieleni sinne nytkin tekisi, tahtoisin polkujasi kulkea, katsella aavaa
nevaa ja kytösavujasi hengittää.
Siellä se rinta rauhan saisi, suokukkien tuoksua juoda saisi ja sitte
sylihisi nukkuisin...
Vaan sinne en nyt pääse. Niin kauvas, kauvas sinä jäit yksiksesi
laulamaan... Useinhan sinä pikku saareni minulle lauloit, kun tuuli
nevalta nousi. Hymisit niin autuaan hymnin, koska aurinko sua
hyväili... Toisinaan taas alakuloisena ja harmaana usvassa uit, et
taivasta nähnyt, etkä aavaa nevaa. Silloin sun kylmä oli; -- märkä oli
vehreä vaippasi...
Räpytellen silloin lintu oksallesi laski ja varovasti siihen istui --
mutta lauluaan se laulaa ei voinut...
Monet päivät sinä saareni usvassa uit, et laulua kuullut, etkä itsekään
laulaa voinut. Sinun elämäsi oli silloin niin harmaata ja kylmää...
Mutta silloinkin olit sinä _minun_ pyhättöni!
Toisinaan taas, kun lauha tuuli länneltä nousi, se usvat hajotti ja
raskaat pilvet taivaaltasi poisti. Silloin se päivä taas kirkkaasti
paisti, kyyneleesi kuivasi ja elämällesi uutta intoa antoi.
Leikiten silloin lintu oksallesi lensi, ja iloisen laulunsa kauvas
kaijutti. Kukkaparvet silloin teriänsä aukoilivat ja tuoksuaan
hengittivät. Hyttyslauma tanssien lensi ja hämähäkki verkoissa riistaa
riitti... Kaikkialla väreili lämmin ilma, se leikki ja hyppi,
syleilyynsä sinutkin sulki...
Silloin oli pukusi niin kaunis... sinun huminasi lauloi ijäisyyden
rauhaa... se lauloi Kaikkivallan valtaa ja voimaa. Sinun laulusi oli
aina niin kaihon kaihoa... vienon hellää. Muinaisia aikoja se minulle
kertoi... tulevaisuutta lauloi, ja sieluuni ijäisyyden rauhaa kuiski...
Minun pikku saareni!
Kerran sinut tahtoisin vielä nähdä, ennenkuin sieluni ijäisyyden
valkamille vaeltaa. Vielä kerran tahtoisin lauluasi kuulla, aavoja
nevoja ympärilläsi katsella ja kytösavuasi hengittää. Vielä kerran
tahtoisin sylissäsi levätä, katsella sinistä taivasta ja tummia
kuusiasi. Kerran tahtoisin polkusi juosta, tervehtiä pursupensaikkoja
ja yrttiesi tuoksua juoda.
Tahtoisin silloinkin siellä olla, kun sinua usva uittaa ja pilvet
taivastasi peittää. Yhdessä sitte värjyisimme, yhdessä kärsisimme ja
yhdessä onnestamme laulaisimme...
Sieltä en sitte milloinkaan palaisi, sylissäsi viimeisen lauluni
laulaisin ja sitte pitkän, pitkän uneni nukkuisin...