Heikki opiskeli suutariksi, Kalle puusepäksi. Samasta pitäjästä olivat
kotoisin; kumpikin vuoden jo kaupungissa olleet.
Hyvä oli poikien väli -- luonnollisesti -- vaikka eri ammattikuntaan
kuuluivatkin. Oman ammatin sanomattoman korkea arvo, se ei vielä ollut
pojille kylliksi selvinnyt. Opissa olivat, ja oppi-aika, se se oli
senkin puolen selvittävä. Usein ja monella muotoa olivat kyllä siitä jo
kuulleet, milloin vanhemmilta oppilailta, milloin taas suvaitsi joku
kunnian arvoinen kisälli siitä asiasta ajatuksensa paljastaa. Ja ilman
poikkeusta oli se juuri _tämä_ ammatti muita vaikeampi ja
tarpeellisempi, -- siis myöskin kaikkia muita arvokkaampi.
-- Mikä sitä naskalia ja pikilankaa on heilutellessa! Mikä jo! Ei se
kysy vielä hartiavoimia eikä mitään muutakaan voimaa.
-- Ja niin sinä istut kuin räätäli!
-- Kävelet kuin pikinytky!
-- Longuttelet polvias kuin mikä paakari.
-- Eihän sitä meillä niin!
Tällaista opetusta sai Kalle jo ensi päivästä muun opetuksen sivussa ja
lomassa. Mutta ei jäänyt Heikkikään ilman. Kyllä hän kuuli omansa ja
toisten viat. Etenkin vieraat ammattilaiset hänelle perinpohjin, --
usein havainnollisestikin, -- mieleen painettiin.
Millä oli toinen olka alempana kuin toinen, millä hartiat olivat
surkastuneet kuin kuivanut silakka, tai millä ne olivat leveät kuin
riihenovi. Ja on se kumma, -- huomautti hyväntahtoinen suutarinkisälli
Heikille -- kuinka silmäin värikin saattaa muuttua. Et näe puusepillä
sinisilmiä, vaan käyvät kaikki samaan maahan kuin maalarin housut. Ne
ovat joko vaaleanruskeita tai aivan harmaita, ja niin haileasilmäisiä
kaikki kuin "Vällän Jussin" muiskut. -- Kiitä onneasi Heikki, että
"jalkineentekijäksi" synnyit!
No tällaista sitä pojat kuulivat pitkät päivät, koettivat muistiinsa
painaa tähdellisemmät ja tarkasti seurata vanhempien esimerkkejä.
Keskenään eivät pojat sentään juuri ammattiarvostaan riitaantuneet.
Kalle kyllä sanoi koska hyvänsä ja kenelle tahansa, että vaikeampaa se
on puusepän työ kuin suutarin. Heikki sitä tahtoi vastaan panna, koetti
esimerkeillä ja vertauksilla ammattisalaisuuksiaan selvitellä; mutta
kun Kalle näytti hänelle aina uutta ja uutta, yhä konstikkaampaa ja
vaikeampaa, kymmeniä, jopa satoja eri työkaluja ja koneita; jota
vastoin Heikki ei voinut muuta näyttää kuin aina sitä samaa:
pikilankoja, nahkoja, vanhoja kenkärajoja, uusia jalkineita, lestiä,
vasaroita, neuloja, naskalia ja jokusen lasikuulan, täytyi hänen
lopultakin myöntää Kallelle etu. -- Se tapahtui kuitenkin vain silloin,
kun muita ei ollut kuulemassa.
-- Harvoin tosin näistä asioista Kallen ja Heikin välillä väittelyä
syntyi, ja jos niin kävi, kesken usein jätettiin. --
Näin se ensimäinen oppivuosi kului kaikessa hiljaisuudessa ja
yksinkertaisuudessaan. Vasta kun toinen vuosi alkoi, rupesivat pojissa
ilosemmat ja huvittavammat puolet valtaa saamaan.
Ei tarvinnut enää olla kaikkein käskettävänä, ei tarvinnut kiillottaa
kisällien jalkineita, ei pesuvesiä kantaa, ei pikilankoja valmistaa, ei
liimaa keittää, eikä piian apulaisena kyökissä olla.
Nyt saivat tehdä työtään rauhassa niinkuin vanhemmatkin miehet.
Saivatpa vielä nuorempaansa komentaa ja itseänsä passauttaa... ja se se
juuri ulkonaista ihmistä paisutti.
Vaatteetkin, jotka olivat kotikutoisesta kankaasta,
maalaisräätälin ompelemat, vaihdettiin uusiin, tehtaassa
kudottuihin, kaupunkilaismallisiin.
Oikein näytti niinkuin herralle, varsinkin pyhäseen aikaan. Ja kun
kotipuolessa käväsivät, eivät tahtoneet vanhat ystävät lähestyä
rohjeta, eikä se entinen seura suuresti poikiakaan huvittanut.
-- Kolloja ovat, aina vaan kolloja ja moukkia -- tuumivat pojat, --
katsoivat joka minuutti kellokrapaansa, sovittelivat gummikaulustaan,
joka tahtoi vähän kurkkua kuristaa ja imelästi toisille hymyilivät. --
Elämä näytti kaikin puolin sangen valoisalta, kaikki rupesi olemaan
niinkuin ollakin piti. --
Yksi asianhaara sentään suuressa määrässä poikien mieltä painoi.
Toisinaan se tuntui helpommalta, toisinaan taas niin vaikeuttavalta,
että ihan tahtoi mielen alakuloiseksi saattaa. Joskus se näytti
saavutettavalta; mutta toisinaan taas äärettömyyteen katosi.
Tämä vaikeuttava asianhaara oli kysymys tanssitaidosta, jonka vasta
tulevaisuus oli pojille selvittävä ja opettava.
Maalla kyllä nähneet olivat monetkin kerrat tanssittavan, mutta se oli
vaan sellaista yhtä ja samaa, moukkain renkutusta oli, eikä sitäkään
tullut opituksi.
-- Parempi taisi ollakin ettei niille tavoille oppinut, eihän sitä näin
kaupungissa -- lohduttivat pojat itseään.
-- Mutta miten hiton tavalla, Kalle, tästä alkuun päästään, -- alotti
Heikki eräänä iltana, löi nyrkkinsä suutaripöytään niin että se
surkeasti porahti.
Kalle ei osannut sanoa asiaan mitään, istui vaan ja tuumi.
-- Sano nyt sinäkin ymmärryksesi mukaan, sano jo -- virkkoi Heikki
taas.
-- Mitä minä siihen nyt sanon sitte! -- tiuskasi Kalle nyrpeissään.
-- No sano mitä hyvään, kun vaan jotain sanot!
-- Jotain... Sanonko ma mitä jotain on?
-- Tiedän sen sanomattasikin! -- Ei maar Kalle, jos totta puhutaan,
olisi meillä nyt otollinen aika.
-- Olisihan se, olisi -- --
-- Niin on, aikojakin olisi ollut; vaan kun sinä et ole viitsinyt.
-- Eihän sellaisilla vaatteilla -- huomautti Kalle totisena.
-- Nyt sitte sopii, vaikka "ransiisiksi" pistäisit.
-- Vaikka "masurkaksi", jos vaan jalat taipuu.
-- Taipuu, taipuu. Katsoppa!
Ja samassa Heikki pyöri ja kieppui kuin lankakerä, kädet huitoivat
ilmaa ja sääret lentelivät kuin pikilangan siima.
-- Notkeat käpälät, taitaisit vaikka "pikkuryssää" --
-- Vaikka "isoa", jos kerrankin nähnyt olisin kuinka sitä mennään!
-- Ei maar, mutta kukahan opettaisi -- innostui Kalle sanomaan.
-- Harkitkaamme sitä asianhaaraa!
-- Joo!... nyt äkkään -- sanoi Heikki pienen paussin perään ja
napsautti sormiaan.
-- Anna kuulua! -- virkkoi Kalle.
-- Minä pyydän Neulasen Villeä!
-- Saakuri vie, sillä pojalla on käpälät.
-- Jaa... sitä "pukkiako" meinaat?
-- Sama se, onko pukki vai kettu, mutta sitä minä meinaan. Huomenna kun
käsityöläiskouluun mennään, teen "pistellingin."
-- Tee tee, kyllä suostun minäkin.
-- Teillä vaiko meillä opetellaan?
-- Meillä ei sovi. Töitä on niin paljoo lattialla ja kisällit makaavat
"maralla."
-- No täällä sitte! Ei ole yöseen muita kuin Janne, ja mitä siitä.
Selkään jos virnistelee.
* * * * *
Kun seuraavana päivänä käsityöläiskouluun tultiin, nykäsi Heikki Villeä
syrjäpuoleen ja puhui hyvin salaperäisenä asiansa.
Villellä ei siihen ollut mitään vastaan sanomista.
-- Onkohan se hyvinkin vaikeaa? -- kysyi Heikki, sanomattomasti
mielihyvillään Villen lupauksesta.
-- Ei se minkään vaikeata, kun ensin askeleet oppii -- vastasi Ville.
-- Mitkä askeleet?
-- Kyllä sitte näet. Ne ovat juuri kuin alkutekijät. Ellet niitä hyvin
opi, et opi tanssimaan.
-- Jaa jaa, vai semmosia ovat.
-- No milloin joudat Ville opettamaan ne?
-- Ehkä huomenna tulen.
-- Tule jo tänäpänä!
-- En jouda!
-- Voi sun suutari kumminkin. Etköhän edes vähäsen... tulevat ne
arpajaisetkin piakkoin.
-- Tulee niitä arpajaisia ja tansseja vielä sittekin... ja ethän siihen
hätään enää opi.
-- Sanoithan oppineesi kahdessa illassa Saksanpolkan, valssin ja mitä
kaikkia sanoitkaan.
-- Niin... kai minä -- huomautti Ville ja katsoi pitkän käytävän
päähän, suu hienossa hymyssä -- kai minä... olin ennen nähnyt; mutta
ethän sinä.
-- Ainakin viikossa oppisin.
-- Ehkä.
Heikki katsoi nopeasti kelloansa, tarttui Villeä käteen ja kuiskasi
korvaan:
-- Otetaanpa muutamia askeleita tuossa tyhjässä luokassa, on vielä
aikaa, eikä Kuoponen ole tullut!
Ville myöntyi, Heikki haki Kallen mukaansa ja kolmisin menivät
luokkaan, jota kuuvalo hämärästi valaisi.
-- Mitä te ensin tahtoisitte, -- kysyi Ville.
-- Saksanpolkkaa, vastasivat pojat.
-- Katsokaa sitte kun minä "tanssaan." Ville otti ensimäiset askeleet
hyvin harvaan, kiihtyi vihdoin tavalliseen tahtiin, jota pojat
tarkkaavaisina seurasivat.
-- Niin, toiko se on sitä saksanpolkkaa -- kysyi Kalle.
-- Niin on, -- sitä on -- sanoi Ville ja yhä nopeammin viskeli
jalkojaan.
-- Olen minä tuota tainnut ennenkin nähdä, huomautti Heikki.
-- Missä? -- kysyi Ville ja herkesi tanssimasta.
-- Kotipitäjässä muistelen.
-- Ei se ollut tätä, vasta tämä kaupungissakin on opittu, eikä sitä
kaikki osaa vielä täälläkään, -- vakuutti Ville.
Kun kuulivat ettei sitä kaupungissakaan kaikki osaa, innostuivat pojat
tulisesti harjoittelemaan.
-- Ei niin pojat, hyppäätte kuin kilpikonnat, enhän minä niin!
Tules tänne Heikki!
Ville otti kummankin erikseen opetettavakseen ja askeleista alkaen
neuvoi.
-- Ensin hyppäät vasemmalla... Näin... hyppää samoin!... Kas niin.
Sitte oikealla samalla lailla... no älä selvää peliä sotke!... oikealla
jalalla, kuulitkos! Sitte taas vasemmalla... näin... no niin! Nyt sitte
oikealla sama satsi, näin... "vie sua ja viipota" kun sinä olet pöllö!
Näin se käy! No--no--no kas noin. Sitte kierretään kaksikertaa
ympäri... tähän tapaan... Ei sinne päin, toisin... Ei sinusta tule
tanssijaa, olet kankea kuin "Patanoffin" härkä. --
-- Tuleppas sinä Kalle!
Mutta tuskin olivat pojat yhteen päässet kun kello jo kilisi, joten
Kallen alkutekijät sillä kertaa jäivät kokonaan harjoittamatta.
Poikain ajatukset eivät sillä tunnilla, eikä vielä toisellakaan,
jaksaneet opetusta seurata. Saksanpolkan askeleissa, hypyissä ja
käänteissä ne kokonansa askaroivat. Koetteli se Heikki kahdella
etusormellaan -- pulpetin kannella -- askeleita ottaa, ja samaan työhön
ne jalatkin penkin alla ryhtyivät. Siitä ne ajatukset tuon tuosta
tulevissa tanssiloissa ja arpajaisissa käväsivät, siellä nuoren ja
notkean tytön kainaloonsa kahasi ja tanssimaan yltyi. Herra Moilosen
kalunkirjoitus, joka sillä tunnilla oli paperille pantava, sai siten --
tähdellisempien toimien sattuessa -- parempiin aikoihin jäädä. --
Välitunnilla vetäytyivät pojat äskeiseen harjotuspaikkaansa
keskeytyneitä opintojaan jatkamaan.
* * * * *
On sunnuntai. Viurusen työhuoneessa, jossa Heikki opiskeli, on siivottu
keskilattia tyhjäksi. Suutaripöytä naskalineen ja tikkunauloineen on
työnnetty nurkkaan, nahalla päällystetyt, tyhjät silakkanelikot, joilla
työntekijät istuvat, ovat potkittu sinne tänne seinävierua, muutamia
päällekkäin pinottu. Suuri lestikasa makaa sängyssä, ja puolitekoiset
työt -- vanhojen, irvillään olevien jalkineitten joukossa --
tyytymättöminä sängyn alta muljottavat. Kirkkaat, ehkä vähän tomuiset
lasikuulat, killuvat pitkistä nauhoistaan seinillä ja tuttu
suutariverstaan haju täyttää huoneen pienimmänkin sopen.
Hurjaa vauhtia, märkinä ja hikisinä pyörivät Heikki, Kalle, Ville ja
maalari Mönjäsen Jussi keskilattialla.
Innokkaimpana, muita hikisempänä huhtoo Heikki, milloin Villen, milloin
Kallen tai Jussin kanssa. Puolensa muutkin pitävät, aamusta alkaen ovat
hyppineet, myötään lattialla tepastaneet. Kasvoilta paistaa iloinen,
tyytyväisyyden sekainen loiste, loiste, joka tavallisesti silloin
nousee kasvoille, kun on joku suuri, oikein tärkeä ja ratkaiseva työ
onnistunut.
Onnistunuthan se on pojilta...
Saksanpolkka käy kuin itsestään, jalat tekevät temppunsa kuin
sotaratsut, ja korkojen kolke, varvasten suhina on rytmikäs ja tarkka.
Tavallista polkkaa sitä onkin jo pistetty pitkän aikaa. Oikeaan
pyörittäessä se mukiin menee, mutta kun vasemman vuoro tulee, käy
lattia pieneksi, seinät pyrkivät liian lähelle, joten lasikuulat siellä
joutuvat suureen vaaraan.
Ville, joka opettajana esiintyy, seinät helposti välttää, mutta
oppilaitaan ei niistä loitommalle saa.
-- Kiertäkää nopeammin, tehkää äkkinäisempiä käänteitä! -- huutaa hän
pojille.
Mutta kun eivät niistä silläkään pääse, lohduttelee Ville: -- noh... on
sitä seurahuoneessa tilaa, eivät tule seinät siellä tielle... ja jos
tulemaan sattuisi, parasta kiertää oikeaan. --
Pojat ottivat pienen paussin ja istuivat sängyn laidalle väsyneitä
jalkojaan lepuuttamaan. Ja oikein kuin "Kreivin aikaan" sattui
palvelustyttö siihen iltapäiväkahvineen, poikain suureksi iloksi.
-- Voi, mutta sinä kulta Liisa, tules kanssani yksi saksanpolkka --
huusi Heikki ja sylkäsi käsiinsä.
-- En uskalla, rouva on kyökissä.
-- Mitä rouvasta, yksi kerta vaan, armas Liisa!
Ja kun oli tarjottimen käsistään saanut, tempasi Heikki hänet kiinni,
kietoi käsivartensa vyötäisille ja alkoivat tanssin. --
Oikein se sydäntä hiveli, oikein rintaa lämmitti tuo Liisa siinä
sivussa. Tuntui niin pehmeältä, niin herttasen mukavalta tanssia toisen
sukupuolen kanssa. -- Oi kuinka suloista -- miesten kanssa ei mitään,
tämän rinnalla -- tuumi Heikki. Ihan unehtui että vaan oma piika siinä
kupeella hyllyi, jolle ei ennen mitään arvoa annettu.
Heikki alkoi oikein lämmitä, puristi Liisua lujemmin rintaansa vasten,
veti hänen kätensä enemmän taakseen, niin että lämpöset henkäykset
hivelivät kummankin kasvoja.
Suloiselta tuntui Liisustakin tanssiminen pitkästä aikaa. -- Huono se
viejä on, mutta meneehän se tässä -- ajatteli Liisu, ja yhä
notkeammaksi kävivät hänen jalkansa...
-- Päästä nyt jo! -- virkkoi Liisa, kun ei loppua näyttänyt ollenkaan
tulevan.
-- Kerta vielä ympäri -- vastasi Heikki, ja aina lujemmin likisti
Liisua rintaansa.
-- Älä siinä sutena häärää! -- huusi Ville ja meni tanssijat
seisottamaan.
-- Mitä hittoa sinä siihen kuonosi kanssa tuppaat -- mutisi Heikki
suuttuneena.
-- Kyllä sitä siinä sinulle on... eikä sitä yhteenmittaan niin kauvan.
Tulepas Liisa _minun_ kanssani!
Mutta Liisa ei enää tullut, poistui nopeasti, hikisenä ja hengästyneenä
kyökkiin. --
Oli enää viikko suuriin arpajaisiin, ja poikain tanssi kävi vielä
jotenkin kankeasti. Käytännöllistä harjoitusta toisen sukupuolen kanssa
olisi välttämättä tarvittu. Heikki siitä vähän maulle pääsi, mutta
Kalle ja Jussi eivät ollenkaan sen suloa saaneet nauttia. Kaikeksi
onneksi sattui sinä iltana olemaan tanssit maalla, muutamien
kilometrien päässä kaupungista. Sinne päättivät pojat lähteä.
Kouluun olisi pitänyt myöskin mennä, mutta sitä ei muistettu -- tai ei
oltu muistavinaan -- sillä se ei voinut kysymykseen tulla näin
tähdellisien toimien sattuessa. Matkalle varustettiin, pistettiin joku
naskalikin taskuun, siltävaralta, jos niinkuin sattuisi selkä vaaraan
joutumaan ja lähdettiin miehissä matkalle.
* * * * *
Tanssitupa on puolillaan väkeä, kaikki sen kylän nuoria. Pieni lamppu
killuu keski-orressa heittäen mustuneen ja muuten likasen lasin läpi
hämärää valoa huoneeseen. Mitä enemmän seiniä lähenee, sitä pimeämmäksi
muuttuu ilma. Salaperäisenä, hyvin epäselvissä piirteissään häämöttää
monikerroksinen sänky, joka on niin korkea että kattoa pitelee.
Alimmaisessa meluaa iloinen poikajoukko, ylempää kuuluu hiljaista
kuisketta ja kuhinaa, naisten supattavaa ääntä ja miesten mörinää.
Silloin tällöin avautuu verhot, muutamia kasvoja tulee näkyviin, kunnes
jälleen katoavat tummien verhojen taa...
"Harmonikka" räyhää ja pauhaa, ulvoo ja vonkuu peräpenkillä minkä
kielet kestävät. Toisinaan venyy pitkäksi kuin kirjava kärme, toisinaan
taas varsin lyhyeksi supistuu.
Keskilattialla käy jyry ja kolke kuin riihtä puidessa. Valtoinaan
olevia hiuksia, kirjavia liinoja ja karvalakkeja hyllyy ja pyörii,
kiertää ja pomppuu vinhaa vauhtia. Tupakansavu pölähtää miesten
hampaitten välistä kuin höyry haljenneesta vesikuplasta kiehuvassa
padassa. Toiset alottavat, toiset lopettavat, toiset vaihtavat naista
ja uudestaan lähtevät, joten lattia on aina kuin "nuijalla lyöty."
Pojatkin ovat kaupungista ennättäneet, tanssineet hyvän aikaa;
sotkeneet toisten varpaita ja likistelleet maalaisten naisia. Niinkuin
maantiejyrä, silittää ja tasottaa Kalle kehässä seisovaa ihmisjoukkoa,
ja jos kumppani sattuu olemaan suuri ja täyteläinen, on silloin
kaksoisjyrän voima vastustamaton... musertava.
Yhteentörmäyksiä tuon tuostakin sattuu, päät kolhivat päitä, rinnat
rintoja, ja toisinaan kumolleen kupsahtavat.
Ville ja Heikki kieppuvat keskellä, talontyttäriä tanssittavat ja
pitävät iloista menoa.
Jussi on tarpeensa saanut, sinisilmäistä kaunotukkaa hyväilee ja
lempii. Mutta maalaisia alkaa suututtaa poikain omavaltainen käytös,
uhkaava ilme nousee kasvoihin, jota pojat eivät ilossaan huomaa.
-- Pitelevät kuin omaa tavaraansa -- kuiskasi muuan maalaisista.
-- Näytetään niille mikä se kylän kurssi on! -- lisäsi toinen.
-- Näes kuinka tuolla yksi istuu käsi Maijan kaulalla. Ptyi, hävytön!
-- Kuranssia, kuranssia, oikein tukkimiehen kuranssia!
-- Annetaan niille kuuma löyly!
-- Taikka kylmä kylpy!
-- Sama se!
-- Kuka käski syhymättä saunaan! Samassa töytäsi Kalle vahvan
kumppaninsa kanssa miehiä, jotka horjuivat pari askelta taaksepäin.
-- Älä suuhuni tule, kun et taskuunikaan mahdu, pöllö! -- huusi muuan
tukkimies ja potkasi Kallea selkään, niin että tämä kaatui naisineen
lattialle.
Ville ja Heikki tulivat samassa, tanssittaen kauneita tyttäriä...
Miehet kamppasivat... molemmat parit kaatua romahtivat edellisen
päälle... Lamppu sammutettiin, ja täysinäinen vesisaavi kaadettiin
keskelle kaatunutta kasaa... Syntyi hirveä meteli, naiset huusivat ja
kirkuivat, pojat vihelsivät, ja miehet pitivät hirveätä rähinää. Lamppu
lyötiin palasiksi. Kappaleet lentelivät sinne tänne, ja öljy rähjäsi
vaatteita. Aseita heilui ilmassa, iskuja kuului, mutta ketä sattui,
sitä ei lyöjä tiennyt... Pojat kimposivat likomärkinä ylös niin pian
kuin pääsivät, naisistaan välittämättä, huitoivat terävillä
naskaleillaan ympärilleen ja etsivät ovea... Se onnistui vihdoin, ja
peljästyneen naisjoukon mukana pääsivät pimeässä ulos.
Siellä alkoi hurja pako, joka muuttui jännittäväksi kilpajuoksuksi,
missä pakenevien nahka oli palkintona. Sitä kokivat edellä menijät
säästää ja siksi paraansa panivat. Väli pysyi alussa tasaisena,
muuttumattomana, mutta lopulta se -- piteni.
Takaa-ajajain innostus loppui, yksi toisensa perään jäi hengästyneenä
tielle; hurja joukko väheni vähenemistään, kunnes tuli niin pieneksi,
ettei uskaltanut kaupunkilaisia seurata.
Kun pojat huomasivat selkänsä turvatuksi, hiljensivät vauhtia ja
ottivat kävelyn.
-- Saakuri kumminkin!... hiivatin moukat!... märkämekot! Tules tänne
niin minä... sinut nuuskaksi jauhan! -- huusi raivoissaan Kalle, puri
hammastaan ja heilutti nyrkkiään ilmassa.
-- Voi, voi, kun minun selkääni jumoo -- valitteli Heikki.
-- Näetkö poskessani mitään Kalle? -- kysyi Jussi.
-- Pieni naarmu, ei muuta mitään.
-- Ei sitte väliä! Mutta jos päivä olisi, pojat, näyttäisin mikä se
naskalini väri on. Saakuri soi!... se luita ja ytimiä kaivoi!
-- Samaa teki tuo! Valmiita reikiä on siellä Heikki, mene tikkunauloja
sovittelemaan.
-- Menen, menen, mutta suuremmalla joukolla... Voi voi kun
selkärankaani potee... halolla siihen löivät... saakurin kollot --
päivitteli Heikki.
-- Hyi, kun on märkä ja ilkeä olla... vaatteenikin haisevat kun
öljymakasiini -- puheli kankeasti Ville.
-- Minun haisevat melkein pahemmalta, ja paitani on ihan märkä... mutta
olkoon! -- päätteli Kalle.
-- Ai... ai kuinka selkäpiitäni karmii -- voivotteli Heikki yhä.
-- Karmi takasin ja pure hammastasi -- lohdutteli Kalle.
-- Pisteleekin kuin olisi siellä tuhat naskalia puremassa.
-- Mutta pojat, jos olisi meitä toinen verta enemmän ollut, selkään
olisivat saaneet joka mies -- innostui Jussi puhumaan.
-- Annas olla, tulevatkohan ensi pyhänä arpajaisiin... silloin...
silloin... legioona niskaan!
-- Hieros Kalle vähän tuota selkäpiitäni! -- ai-jai-jai-jai-jai -- --
älä niin kovaa, älä, älä -- koskee päähän asti --
Verkkaan kulkivat pojat loppumatkan, mikä kiroillen kohtaloansa, mikä
kostoa uhkaillen, -- musertavaa kostoa, mikä taas surkeasti vammojansa
valitteli.
Väsyneinä, alakuloisina ja häpeissään kuin kerityt koirat, saapuivat
pojat kaupunkiin ja syrjäkatuja asuntoihinsa kulkivat.
* * * * *
Seurahuoneen suuri, hyvin valaistu sali on täynnä väkeä. Siellä on jos
johonkin säätyyn ja arvoluokkaan kuuluvia ihmisiä, kaikki suurimmassa
epäjärjestyksessä. Salin perällä kohoaa kattoa pitelevä pyramiidi,
jonka kupeilla tuhannet arpajaisvoitot makaavat. Pieniä pöytiä on
ripotettu sinne tänne lattialla; niiden vieressä seisovat arpojen
myyjät, kaupungin hienoimmat naiset, loistavissa, puoleksi verhoavissa
puvuissaan, joiden lomista ja poimujen välistä hieno, valkea iho
paistaa.
Parvekkeella soittelee pataljoonan soittokunta, jonka ihanat, hempeät
ja läpikuultavat sävelet alas saliin vyöryävät, sivuhuoneetkin
täyttävät ja viimein ovista ulos pullahtavat. -- --
Arvat ovat melkein loppuun myöty, juhlapuhe pidetty, kun Heikki, Kalle,
Ville ja Jussi, -- kaikki yhdessä kuin veljekset ainakin, -- arkoina ja
kömpelöinä astuvat huikaisevan kirkkaaseen saliin.
Viimepyhäiset arvet ovat muistoilleen umpeen parantuneet. Eivät olleet
vaarallisempia, pitempiaikaisia. Pari päivää Heikin selkää karmi ja
poltti, mutta siihen se jätti. Jussin poskessa on naarmu kuivaan rupeen
käynyt, ja toisille ei sanottavaa muistoa annettukaan.
Niinkuin sanottu, tulivat pojat vasta saliin.
Eivät olleet kiirettä pitäneet, sillä arpojen ostoon eivät pienet
rahansa ulettuneet, ja muusta lystistä viis, kun vaan saisi tanssia.
Tanssi se oli paras numero ohjelmassa, mitäpä niistä puheista ja sen
semmoisista, tuumivat pojat, ja sen mukaan sitte menonsa sovittivat.
Tanssi se juuri elämälle näytti päämäärän tuovan, ja sen
saavuttamiseksi olivat nuoret voimat alttiiksi pantavat. -- -- --
Pesseet ja harjanneet olivat pojat itsensä moneen kertaan, katselleet
peiliin useamman rupeaman ja tuimasti saapasharjaa käytelleet.
Uudet gummikaulukset, etumustat ja uudet kirjavat kravatit katselevat
oikein rohkeasti takkien alta salin loistoa ja hienoutta.
Saapas kiilsi ja läikkäs kuin "sinatöörin saapas", nirskui ja narskui
että oikein nauratti. Kaikki oli uutta ja puhdasta, silitettyä ja
harjattua.
Pojat sen kaikki itsekin huomasivat -- miksikä eivät olisi huomanneet
-- ja juuri se se oli, joka kasvatti rohkeutta, itseluottamusta ja oman
arvon moninkertaista tuntoa, mikä taas antoi varmuutta ulkonaiselle
esiintymiselle. --
Pian ne pojat siellä kotiutuivatkin, kävelivät missä halutti, olivat
niinkuin tahtoivat ja uskalsivatpa vielä toisiakin arvostella.
Maalaisia oli joitakuita läheltä kaupunkia, niitä pojat erityisemmin
alkoivat tarkastella, mutta kun eivät niistä ketään tunteneet, eivät
tienneet mistäpäin olivatkaan, jättivät sille päälle.
-- Ja mitä niille täällä tekisi? -- ei mitään... ulos pitäisi saada...
sielläkin poliisi heti niskassa olisi -- tuumi Kalle vakavana.
-- Parempi että jääkin toiseen aikaan -- vahvisti Heikki.
-- Sitte maksamme oikein kasvujen kanssa -- lisäsi Jussi.
-- Kasvujen kanssa! -- kasvujen kanssa! -- matkivat pojat ovinurkassa.
-- --
Arvat ovat jo kaikki myöty, voittoja pitempimatkaisille jaettu, kun
tanssi alkaa. Yleisö hajaantuu seinille, viereisiin huoneisiin
virvokkeita nauttimaan ja vanhat kotiin säälivät.
Ihanat, sydäntä hivelevät valssin sävelet lennähtelevät kevyesti ja
vienosti lämpimään, hajuvesiltä löyhkäävään ilmaan, joka harmaina
auterina läikkyy suuressa salissa.
Toinen toistaan hienompia, yhä sirompia ja somempia paria ilmaantuu
lattialle. Keveästi, melkein kuulumattomasti, kuin kevätperhoset, ne
siinä tanssivat. Oikein sitä mielikseen katselee. Ei kolahda jalka, ei
kuulu hurjaa poljentaa; tasaisesti, tyynesti, mutta samalla notkeasti
siinä pyörivät, hameitten kahina ja kenkien sihinä vaan heikosti
sävelien läpi kuuluu.
Kaikkea tuota nähdessä ja kuullessa käy poikain mieli sangen noloksi.
Ei ainoatakaan kisälliä, ei ompelijaa eikä tehtaantyttöä joukossa näy
-- puhumattakaan piioista ja oppipojista.
Oikein se mielen sai karvaaksi, harmitti koko elämä.
-- Parempi kun olisin kotona maannut, olisi rahanikin säästynyt --
mutisi Kalle vihoissaan ja mulkoili happamasti ympärilleen.
-- Sanos muuta -- virkkoi Jussi.
Mutta Heikki ei poikain puhetta kuullut, seurasi vaan tarkkaavaisena
tanssin menoa.
-- Mitäs se tuo taas onkaan -- kysyi hän vihdoin Villeltä.
-- Valssia on...
-- Jaa niin! Sitä minä en taida, mutta sinä, lähde joukkoon! Jos
taitaisin niin menisin.
-- Eipä tuonne juuri julkea, olisi edes jokukin tuttu.
-- Mitä siitä!... se on pääasia että osaa tanssia. Ota tyttö ja lähde!
Villen teki mieli kovasti, varpaat taputtivat lattiaa ja ruumiissa kävi
kummalliset väreet. Tahti oli niin tasainen, sävel hurmaavan kaunis,
lattia sileä ja laaja ja naiset kuin taivaasta pudonneita enkeleitä.
-- Tanssivatkin aivan toisin kuin tavallisesti... noin juoheasti ja
pitkään pyörivät... en minä sentään uskalla -- tuumi Ville itsekseen.
-- Peijakas, onhan siellä Häyrysen "tiskinnuolijakin", näetkö!...
tuolla kieputtaa mennä polvet notkossa -- kuiskasi Heikki ja näytti
kädellään sinne päin.
-- Missä? -- kysyi Jussi äkkiä.
-- Tuossa juuri tulee -- vastasi hän osottaen kädellään.
-- Eilen minulle silliä punnitsi ja öljyä mittasi -- puheli Jussi
tyynesti.
-- Ketä se tanssittaa -- kysyi Ville.
-- Ketä lienee... en minä ainakaan tiedä onko lintu vai kala.
Vielä kerran valtasi Villen vastustamaton halu lattialle, katseli jo
sopivaa naista kumppanikseen ja aikoi pyytämään mennä. Mutta samassa
rupesi valssin tahti harvenemaan, tanssijat jättivät kiireesti lattian
ja soitto lakkasi.
Tyytymättöminä lähtivät pojat ovinurkastaan ulos, siellä tuumailivat ja
rahojaan laskivat, sitte jälleen sisälle palasivat.
-- Ville, mene sinä edellä, olet ennenkin käynyt -- kehottelivat
toiset.
Eikä se Ville vastaan pannutkaan, edellä ravintolaan meni ja toiset
seurasivat jälkiä.
Kun oli ryyppy mieheen juotu, pari olutpulloa yhteisesti tyhjennetty,
palasivat pojat kokolailla kurssikkaampina saliin.
Siellä oli jo uusi leikki alkanut. Iloiset, rytmikkäät polkan sävelet
parvekkeelta alas kiirivät, ja lattia oli täpösen täynnä tanssivaa
joukkoa. Se oli jo paljon kirjavampaa kuin äsken, pojatkin sen heti
huomasivat.
Valtaavana enemmistönä olivat käsityöläiset, ompelijat ja tehtaantytöt,
olipa joukossa joku hienostunut oppipoika -- piikakin.
-- Pojat, nyt ei kursailla!... ei vaikka pormestari joukkoon tulisi! --
innostui Heikki, nähdessään täyden lattian kaiken karvaista, väkeä.
-- En ainakaan minä kursaile -- lausui päättävästi Ville.
-- Ja saksanpolkkaa!... sitä osaa vaikka unissaan -- kehäsi Heikki.
-- Ja ei siinä pahemmin käy kun luotu on -- vakuutti Kalle.
Pojat tunkeilivat lähemmäs, koettivat tehdä havaintoja niin paljon kuin
mahdollista, ja sitte itsekin niiden perusteella toimia.
Mutta kun piti naista pyytää, valtasi sellainen omituinen,
pelonsekainen tunne, joka enemmän epäsi kuin käski, joten lähtö tahtoi
yhä kauvemmaksi lykkäytyä.
Ei voinut juuri sanoa että rohkeuttakaan puuttui, olihan vastamyrkkyä
otettu, jonka vaikutus kylläkin jo näyttäytyi. Kasvot kävivät
punakoiksi, polvet letkahteleviksi, veri sai kovemman vauhdin suonissa,
ja kurssi kaikkialla nousi.
-- Olisi meidän Liisu täällä, menisin heti -- kuiskaili Heikki.
-- Jaa, sitte minäkin -- lisäsi Kalle.
-- Ville, lähde sinä edellä, tulen heti perässä -- kehoitti Heikki.
-- Minäkö sitä aina edellä!
-- No sinä, sinä... kuka sitte?
-- Kalle, mene sinä! -- sanoi Ville ja nykäsi kylkeen.
-- Älä hassuttele! -- äijäsi Kalle melkein kuuluvasti.
Ville huomasi, etteivät toverit lähde ellei hän alota. -- Tanssi ei
itsessään Villeä pelottanut, sitä hän kyllä osasi, olihan toisetkin
opettanut; mutta hän oli siksi ujo, ettei rohjennut naista pyytämään
mennä.
Vaan nyt se ujous on heitettävä pois, mennä pitää ennenkun on myöhästä
-- tuumi Ville.
Hän valmisti lähtöä oikein todenperäisesti.
Tyynesti, maltillisesti ja arvostelevalla katseella silmäili hän
seinustalla olevia tyttöjä, kaikkein ohi antoi katseensa kulkea ja
vasta viimeiseen, lähimmällä seinustalla istuvaan katseensa pysäytti.
Hetkisen sitä katseli, jotain itsekseen päätteli ja sitte kiertäin,
kaartain tyttöä läheni.
Pojat katselivat suurimmalla jännityksellä Villen menoa, tarkoin
mieliinsä painaen pienimmänkin tempun minkä hän teki.
Jo saapuu Ville paikalle, kumartaa syvään ja tavattoman kömpelösti,
johon tyttö samaan tapaan vastaa.
Juuri tätä kohtaa pojat erityisemmällä jännityksellä katselivat.
Kumarsivat kun Villekin kumarsi, vaistomaisesti, huomaamattaan matkivat
hänen liikkeitään, siitä itse mitään tietämättä. Käsi kopeloi
tuskallisesti housun taskussa, kun Ville naiseensa tarttui.
Mutta kun sopiva hetki tuli, ja tahdin päähän pääsi, pyrähti Ville
pitkällä harppauksella tanssivaan joukkoon ja sinne kumppanineen
hukkui.
-- Katsos, katsos... menee kuin muutkin -- kuiskaili Kalle.
-- Niin menee, ja pulskasti meneekin -- kehasi Heikki.
-- Ja miten kauniisti kiertää, ajaa toisten ohi -- ihaili Jussi.
-- Tuuppasi tuota pitkää herraa että oli kaatua, huomasitko?
-- Tuo, jota Ville tanssittaa, on mestarin veljellä piikana --
selitteli Jussi.
-- Tuoko, onko se piika? -- kysyi Heikki.
-- On, on, mestarin veljellä.
-- Ja noin nätti!... hyppii kuin västäräkki. Sen kanssa minäkin menen
-- innostui Heikki puhumaan.
-- Ja minä... ja minä -- toistivat Kalle ja Jussi.
Tarkkaan koettivat pojat Villeä seurata, näkivät kuinka se taajaan
parveen syöksähti ja sieltä taas avarammille aloille pyrki. Toisinaan
hukkui silmistä kokonaan ja vasta toiselta puolelta salia uudelleen
näyttäytyi.
Vihdoin palasi Ville hengästyneenä poikain tykö.
-- No pojat!... joukkoon! -- kyllä sinne mahtuu -- puheli hän, pyyhkien
hikeä otsaltaan.
-- Minä menen saman kanssa kun sinäkin.
-- Onko se hyvä? -- kysyi Heikki.
-- On, hyvä on. Tuolla se istuukin. Heikki nostaa housujaan, kiristää
suolivyötään, koettelee kaulustaan ja lähtee sitte osotettuun
suuntaan...
Hän on juuri kumartamaan ruveta, mutta toinen ennättää ja vie naisen.
Heikkiä harmitti, mutta tuumi että vieköön!... on sitä tässä muitakin.
Otti sitte pari askelta sivulle päin, pysähtyi, kumarsi syvään ja sanoi
niinkuin Ville oli opettanut: -- saisko olla?
Tyttö ei ollut kuulevinaan, katsoi kokonaan toisaalle.
-- Saisko olla? -- huusi Heikki kovempaa ja kumarsi vieläkin syvempään.
Tyttö ei vastannut mitään, lähti pois toisiin huoneisiin ja puheli
itsekseen muutamia vieraskielisiä sanoja. Heikki ymmärsi mikä tällä
kaikella oli tarkoituksena ja entistä nolompana, häpeissään kuin
uitettu kissa, kääntyi hän ympäri ja aikoi sillä kertaa jättää koko
lystin.
Mutta palatessaan entiselle paikalleen, huomasi hän tytön, jonka
molemmilla puolilla olivat tyhjät istuimet. Se tuntui vähän niinkuin
tuttavalta ja muutenkin alempaan säätyyn kuuluvalta. Heikki päätti
koettaa onneansa...
Hän ryntäsi tytön eteen kuin haukka saaliiseensa, peläten ettei vaan
toinen ennättäisi, kumarsi syvään ja sanoi: -- saisko olla?
-- Mitä sitte? -- kysyi tyttö veitikkamaisena.
-- Yksi kerta ympäri -- täytyi Heikin vastahakoisesti selitellä.
-- Kiitoksia... minä en osaa.
-- No kyllä sen verran --
-- Ettekö kuule, minä en osaa!
Heikki kyllä kuuli, vaan kun luuli sen tavalliseksi ujostelemiseksi,
ajatteli vähän tinkiä.
-- No eiköhän sentään koeteta? Edes yhden kerran!
-- Ei teidän kanssanne, vaikka osaisinkin. Tiehenne siitä!
-- Se on hyvin ikävää ettei osaa... tuossa iässä... ja noin suuri --
puheli Heikki kiukustuneena ja poistui hammasta purren toisten luo.
-- Saitko pitkän nenän! -- pilkkasi Kalle.
-- Kyllä minä ne... senkin räkättirastaat... ovat ylpeitä kuin emäkanat
-- mutisi Heikki.
-- Niin... mene vieläkin! -- virnisteli Jussi.
-- Menen, ja isosti menenkin... sen saatte nähdä!... kehtaavatkin -- --
Tuli väli-aika, ja pojat muitten mukana siirtyivät ulos.
Kun Heikin kiukku oli vähän lauhtunut, tehtiin vastaisen varalle uudet
suunnitelmat:
-- Kurkottelit Heikki liian korkealle, alempaa olisi pitänyt, vaikka
sitä Lindin vanhaapiikaa.
Koko ajan siinä yksinään istui, ei kukaan kysynytkään. Sellaisia
minäkin ennen -- -- vaan sinä kun julkeat heti ylemmille hyllyille
mennä -- puhui Ville opettavaisesti.
-- Kuka sen tietää mikä niistä ylempi, mikä alempi -- tiuskasi Heikki.
-- Naamasta sen näkee.
-- En minä naamaan... vaatteisiin katsoin.
-- Silläpä sait pitkän nenän. Piiatkin ne jo hatussa ja silkissä
kuhisevat.
-- Kai, kai.
-- Piioista, ja vieläpä vanhoistapiioista on alotettava.
-- Vaan jos sittekin...
-- Jaa kieltäisi?
-- Niin.
-- Silloin sanotaan: -- "tak söötta mamma", pyöräytään ympäri ja
tullaan takasin, ja vasta sitte uudelleen mennään kun tyttö on
katsottu.
-- Niinkö sinäkin? -- kysäsi Kalle ihmeissään.
-- Juuri niin.
Polkan sävel kajahti parvekkeelta, ja pojat rynnistivät sisään.
Heikki päätti Villen antamien neuvojen mukaan tanssia polkan vaikka
väkisin. Kalle ja Jussi tekivät saman päätöksen. Ville taas oli
itsenäisempi ja tottuneempi, ulkomuoto herrakkaampi, joten otti naisen
milloin tahtoi, harvoin nenänsä poltti. --
Polkka kävi heti alussa sangen vilkkaaksi, alemman säädyn miehet sen
alkoivat ja loppuun asti puolensa lattialla pitivät.
-- Nyt se on tapahtuva, nyt tai ei koskaan -- ajatteli Kalle --
silmäili seinustalla olevia naisia ja viimein tanssijattarensa valitsi.
Se oli lyhyt, paksu ja pulleanaamainen piikatyttö, kauttaaltaan
tanakkaa tekoa, syksyllä kaupunkiin muuttanut. Kallesta tuntui melkein
liiankin helpolta tämän ensimäisen tehtävän suorittaminen, tyttö kun
näytti niin simppeliltä, ja muutoin oli sen näkönen, että vannaan
tulisi.
Hän läheni tyttöä, kumarsi ja sanoi: -- saisko olla.
Tyttö ei vastannut mitään, vaan nousi ylös ja paiskasi suuren
kämmenensä Kallen olalle. Kalle taas kiersi oikean käsivartensa
tanssijattarensa vyötäisille ja vasemmalla tarttui ojennettuun
käteen... Siinä he sitte soveliasta aikaa odottelivat --
Huimaa vauhtia pyörivät notkeat parit siitä ohi, silloin tällöin
tönästen Kallea ja hänen kumppaniansa. Mutta ne eivät pienistä
tuusteista olleet tietääkseenkään, puristivat lujemmin toisiaan ja
oikein kaksinkertaisella voimalla varustautuivat uusia vastaan
ottamaan. Sovelias hetki läheni, Kallen huulet lerpahtivat auki kuin
riihenovi, punanen kieli pullahti alahuulelle; hän puristi vielä
lujemmin tyttöänsä ja tahtiin päästyä alotti polkan.
Lattia oli tavattoman liukas, uudet puolianturat Kallen kengissä vielä
liukkaammat, joten jalka ei tahtonut paikkaansa mitenkään pitää.
Raskaalta ja sangen vaikealta tuntui muutenkin tanssi, kumppani kun oli
niin pahuuksen lyhyt ja kankea, ettei vetämälläkään tahtonut perässä
saada. Väkeä vielä oli niin paljon, ettei joukkoon mahtua tahtonut, ja
joka hetki oli vaarassa jalkoihin sekaantua ja lattialle kompastua.
Kun Kalle oli kierroksen salin ympäri tehnyt ja toista alkoi, nousi
silmiin kummallinen hämärä, jossa pienet, kirkkaat, tähden muotoiset
pilkut ristiin rastiin leijailivat, seinät näyttivät pyörivän, lattia
nousi ja laski, ja koko huone ihmisineen päivineen näytti maahan
mullistuvan.
Kalle horjui... sai voimakkaan tuustin kylkeensä... kadotti
tasapainonsa ja... kaatui aika läiskinällä naisensa kanssa lattialle.
Sitä seurasi toinen... ja vielä kolmas samallainen läiskäys, ja lattia
näytti oikein urhojen kentältä.
Yleisö remahti nauruun kuin harakkaparvi ja tanssi hetkeksi häiriintyi.
Vaan pian siitä kaatuneet "urhot" selvisivät ja jaloilleen pääsivät.
Viimeisenä Kallen tanakka kumppani lattialla pyöritteli, ennenkuin
paksun ruumiinsa pystyyn sai. Nauroi, kun muutkin nauroivat, katseli
ympärilleen kuin puustapudonnut; vaan kun ei tanssittajaansa nähnyt,
poistui omaan nurkkaansa. --
Kalle ei ollut enää salissa, häpeissään loikki vaatetushuoneeseen,
tempasi lakkinsa naulasta ja synkällä naamalla kotiin painoi.
Karvaalta, häijyltä ja kiukuttavlta tuntui koko elämä, päätä viilteli
ja jumoi, vatsassa muljaili niin kummasti, että oli sisältönsä kadulle
heittää. Mutta Kalle kiihdytti kulkuansa, ja kun kotiin pääsi, nousi
"maralle", valvoi vielä kauvan vuoteellaan ja lujasti vannoi ei toisten
sellaiseen menevänsä. -- --
Heikki ei yhtä pian seurahuonetta jättänyt. Alkuun päästyänsä, keikkui
myötäänsä lattialla ja "hiki hatussa" piikatyttöjä tanssitteli,
sattuipa toisinaan paremmankin kainaloonsa saamaan. Tanssi mitä osasi,
ja mitä ei osannut, sen aikaa kärsimättömänä katseli.
Ville taas oli kaikissa mukana, tanssi "ransiisit", "valssit" ja sen
semmoiset, aina joku parempi kupeella.
Kovasti teki Heikin mieli "ransiisiin", sumeilematta olisi mennytkin,
vaan kun ei vastaparia saanut, oli täytymys pysyä pois. Kello 1 yöllä
loppuivat kemut... Liian aikaseen. Heikki olisi tanssinut vaikka
aamuun, vaikka vielä seuraavan päivän ja koko viikon perään.
-- Viis minä mestarista ja koko suutarin leivästä... jos pois ajaa...
ajakoon!... on sitä limppua muuallakin. Huomenna en ainakaan naskaliin
tartu! -- päätteli Heikki kiihkoissaan.
Portaita laskeutuessa huomasi hän lampun valossa tutut naisen kasvot,
lyöttäytyi seuraan ja sitte yhdessä tummaan yöhön painuivat..