Siellä erämaan keskellä, tumman salon rauhaisassa helmassa, siellä se
on minun kaunis, kaivattu metsäjärveni.
Ajotiet eivät sinne kesäisin kulje, eivät päätänsä järven rantaan
puske, eivät laineen laulua kuulemaan lähde. Ohi kulkevat, kaukaa
kiertävät, kovempia, asutuimpia seutuja etsivät ja tavattuaan harjun
tahi kanervakankaan, orjamaisesti, tahtomattaan sitä seuraavat.
Mutta metsäjärveäni eivät ne tervehtimään poikkea.
Vaan kun saapuu talvi, kun järvi on jäässä, hettehet ja nevat pakkasen
panemina siltoina, silloin toki ajotiekin lahdelle uskaltaa, yli
toiseen rantaan suorana kulkee, mutta sieltä taas synkkään korpeen
hukkuu.
Vaan anna että sattuu lumitalvi, oikea jymytalvi, ei uskalla ajaja
hevostaan järvelle ahdistaa, ohi ajaa, suurempia ja väljempiä teitä
etsii.
Mutta suksimies, hän ei metsäjärveäni silloinkaan pelkää. Arvelematta
lykkää lylynsä läpi tumman kuusikon, rannan loivaa myötälettä järvelle
kiirii ja kevyen, kauniin ja puhtaan ladun lumelle jättää.
Siellä on suksimies kuin kotonaan. Ilma on kevyttä, hengitys vapaata ja
näköpiiri paljon laajempi. Siellä se lyly vinhemmin luistaa ja latu on
suora ja sileä.
Mutta yli toiseen rantaan hänkin rientää, metsään nousee ja sinne
katoo...
Ja sitte sinä et järvellä pitkään aikaan ketään tapaa.
Kiirehtien kettukin jälkensä jättää, arastellen, kuulostellen jänö
rannan risukoissa puikkii ja sieltä pitkillä hypyillä toiseen rantaan
loikkii.
Vaan anna että päivällä kuljet, harvoin näitäkään tapaat. Hämärissä yli
kulkevat, aamu- ja iltapuhteilla rohkeimmin liikkuvat ja polvittelevat
sinne, tänne.
Ja jos lintu rannalta lentoon lähtee, levähtämättä yli kulkee ja vasta
toisella rannalla istumasijansa ottaa.
Kammoksuen kuin kahlehdittua vankia karttaa yksinäinen kulkija talvista
metsäjärveäni ja hätäisesti, kiirehtien sen taaksensa jättää.
Mutta kun saavut hempeä kevät, ihana loistava kesä, lämpöisen tuulen
löyhytät, jäiset kahleet järveltäni katkot, ruhjot, murskaat; laineen
laululle lasket ja rantakiviä kaulailemaan päästät, silloin ei sinua
kukaan pelkää; silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä.
Rohkeasti lähentelee mutkitteleva metsäpolku, päänsä veteen kastaa,
rantaa kiertää, kiville nousee, niemiä tervehtää, lahtien perukoissa
polveilee ja taas metsään hiipii, siellä toisiin, samanlaisiin yhtyen.
Tyynesti, verkalleen astuu kalamies polvikkaita polkujaan, alas
rannalle laskeutuu, työntää vanhan veneensä vesille, sillä uutta hän
harvoin sinne tuo, ja hiljalleen soluu pitkin matalaa, mutkittelevaa
rantaa.
Kiirettä ei hän pidä.
Hiljalleen soutaa, tarkkaan katsoo lahdet, lahtien suut, niemet karit,
ja suorat rannat, ja vasta sitte verkkonsa heittää, rysänsä upottaa ja
makuisan tupakan palamaan panee.
Kiireesti ei hän vieläkään lähde.
Kauvan muistelee, mitkä ja millaiset kalat juuri tuosta paikasta sillä
ja sillä kuun ajalla ja sillä tuulella sai, ja miten ne veneeseen
nousivat.
Hiljalleen antaa kalamies sitte veneensä kotirantaa kohden liukua, ja
hiljaista laulua laulaen saapuu omille tutuille rantakivilleen.
Ei ole kiireen kierää vieläkään.
Tuhdolla istuakseen istuu, piippuansa koputtaa ja tuhkat veteen
pudottaa. Sopivasti piipun taskuunsa sovittaa, järjestelee veneensä
peräpuolta, vielä yli järven kaikille suunnille katsoo, tuulen suuntaa
tutkii ja ilmojen merkkejä tiedustaa.
Vasta sitte hän hitaasti ja kankeasti nousee, selkänsä oikasee,
veneensä valkamaan vetää, yli järven vielä katseensa heittää ja vasta
sitte poluilleen poikkeaa.
Mutta vielä sieltäkin hänen ajatuksensa järvelle kulkevat, rantoja
kiertävät, lahtien perukoita, niemien neniä, suoria rantoja ja kalasia
karien kupeita tunnustelevat. Ajatus mittailee syvyyttä, järven pohjaa
katselee, kutupaikkoja etsii ja siinä tarkoituksessa heittää risun
sinne, toisen tänne ja ne tarkasti muistiinsa merkitsee.
Ja kun polveileva polku vaaran kupeelle ennättää, kun kirkassilmäinen
järvi sinne hymyillen katsoo, heittää kalamies pitkän, hyväilevän
katseen ja on niinkuin tahtoisi sanoa: -- sinä kultani, oma
sinisilmäni, pian luoksesi palaan, pian, pian.
Ja pian hän palaakin.
Jo ennen auringon laskua järvelle saapuu, kojeensa kokee, kalat
konttiin kokoo ja polveilevaa polkuaan mökilleen kulkee,
aamunkoitteessa taas uudelleen tullakseen.
Ja tätä hän tekee joka päivä, joka aamu ja ilta, niin kauvan kuin
kevättä kestää ja suvituulet puhaltavat...
Sinä metsäjärveni, sinä sinisen salon lempeä silmä, silloin ei sinua
hätäisesti eikä huolettomasti heitetä, silloin ei sinulta ystäviä
puutu.
Kun viimeiset kevätvedet alas järviin laskee, kun ruoho peittää maan,
lehdet puun ja käki kuusen latvassa kukkuu, silloin minäkin sinun
syliisi kiiruhdan.
Ja mitä likemmäksi likenen, lähemmäksi lähenen, sitä kummemmaksi, sitä
omituisemmaksi mieleni käy.
On niinkuin vuosien takaa oman armaansa, oman mielitiettynsä, oman
hempeän kultansa nähdä saisi... Riemusta silloin rintani laajenee,
sydän iloa sykkii ja minä kiirehdän, yhä vaan kiirehdän kulkuani,
juosten polkuani poljen, kiviltä kiville hyppelen, alas korpeen yli
soiden, yli vaarojen, yli aukeitten ahojen astun. Ja kun sinun kirkkaan
silmäsi jo kaukaa näen, kun sinun läikkyvän, väreilevän pintasi
huomaan, lakkiani silloin sinulle heilutan, kulkuani kiirehdän ja
tervehdyslauluni sinulle laulan...
Mutta kun rantaasi saavun, laulupaikoillesi pääsen, et sinä
intohimoisesti minua vastaan otakaan, et syliisi sulje, et suudelmaa
anna etkä halailemaan minua lähde.
Tyynenä, maltillisena, ajattelevana siinä rantakiviäsi nuoleksit,
tuttua, kaihoa lauluasi minulle laulat ja rannan nuorta heinää
suutelet.
Minustako et enää välitäkään?... Liianko kauvan luotasi viivyin,
liianko kauvan maailmaa kuljin? Liianko kauvan?...
-- Kauvan, kauvan -- laulaa laine ja suruissaan hyväilee rantaa.
-- Siksikö siis kaiholta, niin salaperäiseltä ja synkältä näytät?
Siksikö on laulusi niin surunvoittoinen ja itkevän pitkä? Siksikö
sinun kyyneleesi rannanruohoa kastaa, kivikkoa suutelee ja -- ja
sentähdenkö sinä itket?
-- Sentähden, sentähden...
-- Liianko oli yksinäistä olosi täällä kaukaisten, korpien keskellä?
Maailmalleko mielesi tekisi, suuremmille selillekö lähtisit, kosken
kivissä leikkimään ja laulamaan, meren aavoja ulapoita täyttämään?
Sinnekö, suureen maailmaan sinunkin mielesi olisi? Sinnekö tahtoisit?
-- Minun kaiholani, minun ikuinen onnelani -- laulaa laine ja hyväillen
nuoleksii matalaa rantaa.
-- Tämäkö se sinun onnelasi, sinun kaiholasi on? Etkö maailmaan,
suuremmille ulapoille haluakaan? Täälläkö, tummassa korvessa laulella
tahdot?
-- Tämä se on minun kaiholani, minun ikuinen onnelani -- vastaa laulaen
laine ja yhä hellemmin suutelee rantakiviä.
Minä tunnen suurta riemua, rajatonta iloa sydämessäni. Minä tahtoisin
syliini sulkea koko järven, kaikkine tummine, sitä ympäröivine sinisine
saloineen. Minä tahtoisin taivasta halata, tuota vaalean sinistä
taivasta, joka hennon kuvansa järveni pintaan piirtää... ja minä
järveni kuullen vannon, salojen sivulla seisoessa, taivaan päälläni
katsellessa, yksin vaan rakastavani häntä, yksin häntä lempiväni ja
vaan häntä yksin muistavani...
Niin... vieläkö jättäisin!... jättäisinkö!... enhän toki, enhän sinua
jätä.
Tupani tuonne lahdellesi salvan, kylyn kyljellesi pystytän ja pienen
peltoni rannallesi kuokin.
Siinä minä sitte kanssasi elän, elän ja kuolen, kanssasi laulan ja
itken. Kesäisin ruuhellani pintaasi piirrän, soutelen saaret, soutelen
lahdet, niemet ja kaikki rannat kierrän.
Ja kun tulee talvi, kun pakkanen laineesi kytkee, kun vilu laulusi
salpaa ja lumi silmäsi peittää, silloin minä lylylle nousen, vahvat,
syvät ladut peittoosi hiihdän; ristiin rastiin kuljen ja sieltä sitte
mökilleni palaan.
Mutta kun pimeä saapuu, yö ennättää, pystytakkani sytytän, räiskyvillä
kuusilla liekkiä lisään, tulta kohennan, että säkenet korkealle mustaan
yöhön lentäisivät, ja outoon, pimeään saloon eksyneen kulkijan
mökilleni johtaisivat...
Niin... kulkekoot suuremmat suurempia, iloisemmat iloisempia,
hopeahohteisempia vesiä. Kuunnelkoot muut aavan meren intohimoista,
pauhaavaa laulua. Kuunnelkoot, kulkekoot! Minä kuitenkin sinun tummaa
vettäsi sorsien kanssa kesäisin soudan, kaihoa lauluasi ja hiljaisia
kuiskeitasi rantakiviltäsi kuuntelen, taivaan äärettömyyttä, sen
ijäisyyttä ja syvyyttä, sen lempeyttä ja suurta rauhaa sinun tyynestä
pinnastasi katselen ja laulujani kanssasi laulelen...
Sinä minun tumma, mutainen metsäjärveni, sinä sinisen salon hempeä
siima, jättäisinkö sinut, unohtaisinko sinut!
En... sinua en jätä. en milloinkaan.