»Ah, tekö siinä olette, herra pastori», sanoi Joán, joka äkkiä näki
hänen kasvonsa.
»Niin», sanoi pappi, ja ikäänkuin selittääkseen Joánin kalpeutta hän
lisäsi:
»Niin, ilma on raskas tuolla kellareissa. — Mutta kreivi Holstein» — ja
hän hymyili hyvin vähän — »tietää, missä viinit ovat».
Joán ei vastannut, ja kappalainen sanoi hetken päästä:
»Me, vaimoni ja minä, pidämme niin paljon hänestä. Hän auttaa niin
mielellään ja hän auttaa kauniisti.»
»Ja niille», jatkoi hän, »joita vaimoni ja minä tahtoisimme auttaa, ei
ole aina niinkään helppoa hankkia apua. He ovat melkein aina jollakin
tavoin muukalaisia — niinkuin me itsekin. Mutta Höjerupissa ei koskaan
käydä turhaan.»
Sitten pappi huomasi, että Joán ei kuunnellut, mutta hän puhui
kuitenkin:
»Kun te, kreivi Ujházy, niinkuin vaimoni sanoo, jonakin kesänä tulette
tänne takaisin — —»
»Tulen takaisin?»
»Niin...»
Pastorin äänensävy vaihtui:
»Niin voisitte kenties tehdä hyvän työn...»
»Tehdä hyvän työn?»
»Enkö voi puhua avoimesti teille?» sanoi pappi »Näkeehän sen, kuinka
paljon hovijahtimestari pitää teistä — — ja luulisin, että viettämällä
kesän Höjerupissa voisitte tehdä hyvän työn. Hovijahtimestarilla on...
on niin paljon suuria lahjoja. Mutta ne olisi kutsuttava esiin.»
Joánin huomio oli herännyt.
»Niin.»
Ja äkkiä hän sanoi:
»Mutta — niin, antakaa anteeksi, herra pastori» (ja hän näki taaskin
Erikin edessään sellaisena kuin tämä oli seisonut viinitynnyriin
nojaten, nyyhkyttäen, alhaalla kellarissa)... »mutta mikä sitten on
hullusti Höjerupissa?»
»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei
tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme
näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme
edessä...»
Joán oli nyökäyttänyt päätään.
»Mutta kreivitärhän on... niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta
hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt _hänen_ maakseen...»
»Jäänyt...»
»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on
keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista
oloista... ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes
Höjerupiin — —»
Joán tuijotti eteensä, ilmaan.
»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»
»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde
voi niin monella tavalla särkyä.»
»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista
paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä
hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi... Mutta täällä...»
Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.
»Emmekö avaa ikkunaa?» sanoi hän. »Savua kokoontuu niin hirveästi.»
Pappi avasi, ja rouva kumartui hetkiseksi ulos ikkunasta.
Hotelli »Danmarkista» kuului taas laulua.
»He ottavat ajasta vaarin», sanoi rouva Jespersen.
Joán nojasi niskaansa seinään — tuolla ylhäällä laulettiin:
Se maa on kaunis maa,
sen saartaa siniaava,
ja viita vihoittaa.
Ja miehet, pojat uljahat
ja kelpo naiset, neidot
on Tanskan turvaajat...
»Mutta sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen taskustaan.
»Mikä sähkösanoma?» kysyi pappi.
»Johansenille», sanoi rouva ja meni.
»Mitä se voi olla?»... Pappi näytti levottomalta.
»Se on Kööpenhaminasta», sanoi Joán hajamielisesti.
»No, Jumalan kiitos, sitten se koskee vain liikeasioita.»
Laulu kuului yhä:
Tanskassa kaikuu sydämen kieli,
ja vilpitön on sen miesten mieli.
— — — — —
— — — — —
Tanskass' on lempi hehkuvainen,
rauhassa kypsyy kultaomenainen,
ja viisasten kivi on siellä vain — —
Joán Ujházy kuunteli vielä...
2.
»Mitä se oikein on?»
»Mitä siinä sanotaan?» kysyi kelloseppä kauppiaalta, jolle rouva
Jespersen oli antanut sähkösanoman ja joka luettuaan antoi sen
kansanopistonjohtajalle.
»Uudet suostunnat on hyväksytty», sanoi kansanopistonjohtaja.
»He ovat nyt myöntäneet määrärahat», toisti kauppias kaksoisveljelle.
»Vai niin», sanoi kelloseppä ja istahti taas, »niin, sitähän tietä
meidän on käytävä».
Mutta rouva Laarentzen sanoi kansanopistonjohtajalle:
»Sitähän me juuri toivoimmekin.»
Kauppias, joka oli saanut sähkösanoman takaisin ja taittanut sitä
käsissään, kunnes se oli kuin leija, sanoi:
»Nyt Kööpenhaminan herrat saavat raivota!»... Ja hän alkoi kulkea
nopeammin lattian poikki, kansanopistonjohtajan vastatessa rouva
Laarentzenille:
»Tietenkin, tietenkin, sitähän meidän piti toivoa. Mutta toisaalta, kun
niinkuin mekin olemme kosketuksessa kansaan... sellainen ehdotus kuin
tämä, joka on välttämätön, tietysti, mutta kaikilta puolilta katsoen,
se hajoittaa. Se hajoittaa — — nyt kun kaikkien hyvien voimien pitäisi
olla mukana kokoamassa — — —»
»Kokoaminen on hyvää», sanoi tehtailija tuimasti, »mutta ensin maan
viholliset esiin».
»Rakas tehtailija», puhkesi kansanopistonjohtaja sanomaan, »te nyt
kuulutte oikeistoon...»
»Suostunnoistako on kysymys», huusi Raabel, joka oli juossut huoneeseen
kultareunainen lasi kädessään.
»Juuri niistä», sanoi kauppias ja meni hänen ohitseen herra Raabelin
nauraessa:
»Olemme siis suoraan menossa silkkaan hulluuteen. Mutta muuta ei
tietysti voinut odottaakaan noilta herroilta.»
Tehtailija vastasi, ollen puhuvinaan kansanopistonjohtajalle:
»Puolustusasia on hyvä. Se pakottaa esiin maan viholliset, niin että
heidät saa nähdä.»
»Puhuuko tehtailija minulle?» huusi Raabel.
Mutta kansanopistonjohtaja, joka seisoi piirin keskellä, sanoi:
»Niin, tällähän paikkakunnalla ei ajatus puolustuksettomasta isänmaasta
koskaan ole saanut vastakaikua.»
»Mutta meillä on vanha ohjelmamme», sinkautti Ussing jostakin nurkasta.
»Ohjelma täytyykin olla niillä, jotka tahtovat koota», vastasi
kansanopistonjohtaja.
Raabel teki liikkeen kielellään aivan kuin häntä olisi ellottanut:
»Ja perästäpäin sitä voi käyttää pyyhkeenä vatia kuivattaessa.»
Kelloseppä ähki lasinsa takana — ja lakkasi äkkiä.
»Mutta me nuoret emme aio kokoontua tinkimään», sanoi Ussing, joka
seisoi kädet taskussa.
Mutta Raabel sanoi:
»Oh, tässä maassa on asetettu palkinto sellaisesta.»
Joán oli äkkiä nostanut päänsä ja katsoi suuriäänisiin herroihin.
»Mistä he puhuvat?» sanoi hän Erikille niinkuin ihminen, joka herää.
»He _puhuvat_», vastasi Erik.
»Mutta mistä?»
»Isänmaan puolustamisesta, ystäväni», sanoi Erik hymyillen, »se on
tässä maassa politiikkaa».
Mutta Ussing, joka puhui nopeasti ja punaisena kasvoiltaan, sanoi,
että yksi asia olisi muistettava: että nuoret oli kasvatettu vanhoissa
periaatteissa.
Rouva Laarentzen keskeytti hänet toistamalla sanan »periaate», ja
hänen leukansa kävi leveäksi kultavitjojen päällä ja hänen silmänsä
siirtyivät kandidaatista rouva Raabeliin, joka oli ilmestynyt
kynnykselle ja seisoi siinä käsinmaalattu kokoonpantuna ja kohollaan
kuin puikko.
»Mutta», huusi Raabel, »antaa mennä — antaa mennä vain. Tänään
kaksisataatuhatta kruunua sinistä housuparia varten ja huomenna me
marssimme suoraan linnoitukseen... Hörup on kuollut, hyvät herrat, ja
kavalluksesta maksetaan palkinto. — Niin», puhui hän tehtailijaan päin,
»minä vastaan sanoistani».
Tupakkakauppias meni Joánin selän taakse ja sanoi virnistellen hänen
olkansa yli:
»Eipäs jumaliste vastaakaan, konsertinantaja.»
»Tiedämme että vastaatte», sanoi tehtailija punniten kultavitjojaan
käsissään.
»Vanha ohjelma», sanoi Ussing tehtailijalle: »puolueettomuus
ilmoitetaan ulkovalloille ja asetetaan poliisivartiosto».
Kansanopistonjohtaja puheli, että tosiaan hänkin näin pulmallisessa
kysymyksessä toivoi oltavan maltillisia ja että, mitä hän ei epäillyt,
väestöä soveliaasti valmistettaisiin.
»Kansallishenkeä valmistettaisiin», sanoi kansanopistonjohtaja.
»Kansallishenkeä, joka, kerran herättyään, ei koskaan ole Tanskanmaassa
pettänyt.»
Kreivi Holstein, joka seisoi supisuorana nojaten seinään, savuke
huulien välissä, sanoi toisien äänten yli:
»Entä sillä aikaa kuin te valmistatte, herra johtaja?»
Kansanopistonjohtaja suoristautui.
»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä
vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut _oma_ tarkoituksensa
pienen Tanskanmaamme suhteen».
»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja
leikkaa varvas.»
»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös
ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».
»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa
pilveä. »Minä en sitä näe.»
»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen
kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».
»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun
kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat
rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme
isänmaan puolesta...»
Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle
korvatillikan.
»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»
Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.
»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.
»Sen te, maisteri, olette huomannut kovin myöhään», sanoi tohtori, ja
kauempana huoneessa naurettiin.
Joán oli mennyt melkein keskelle huonetta ja kysyi taaskin Gerdalta ja
samalla äänellä kuin ennenkin:
»Mutta mistä he puhuvat?»
Gerda vastasi:
»Vain politiikasta», sanoi hän.
»Mutta mitä se koskee?» sanoi Joán.
»Tällä paikkakunnalla aina puolustuskysymystä», sanoi Gerda niinkuin
ihminen, joka puhuu asiasta, mitä ei itse koskaan ole ajatellut.
»Puolustus?» kysyi Joán. »Maanko puolustus — itse maan?»
»Niin», vastasi Gerda ja katsoi häneen, puoliksi ihmeissään hänen
äänensä soinnista.
Joán meni hänen luotaan, pari askelta, omituisen jännittynyt ilme
kasvoillaan — jännittynyt kenties siksi, että hän koetti ymmärtää
kaikkia tanskalaisia sanoja. Mutta Raabelille, joka vielä viipyi
torneissa, sanoi tehtailija suoraan poikki huoneen:
»Mutta puolustus ei ole puolustusta. Itse _asia_ se — »
»Mitä?» Tohtori kohosi kuin huippu.
»Erottaa ne, jotka tahtovat olla meidän kanssamme, niistä, jotka ovat
meitä vastaan», sanoi Laarentzen.
Lääkäri loi ivallisen silmäyksen — suoraan tehtailijaan, ennenkuin
sanoi:
»Missä sitten, tehtailija?»
Oli kuin tehtailija olisi liukastunut saappaisiinsa, mutta
kansanopistonjohtaja oli kääntynyt Raabeliin.
»Ystävä Laarentzen on oikeassa», sanoi hän »tämä asia on suurempien
asiain merkkinä».
Tupakkakauppias seisoi Joánin takana.
»Kas vaan», sanoi hän virnaillen Joánin olan yli. »Nyt Laarentzen tuli
matiksi. _Sen_ miehen kyllä Raabel hoitaa.»
Ja tupakkakauppias jäi seisomaan keskelle ottelua, kädet selän takana,
hikoillen tyytyväisyydestä.
Mutta Raabel oli taas kääntynyt kansanopistonjohtajaan ja — tehden
puhetaidollisen kuperkeikan — huusi:
»Minä en tunne tässä maassa mitään tarkoituksenmukaisempaa toimintaa
kuin kavalluksen...»
Rouva Raabel tyrkkäsi käsinmaalatulla aviomiestä selkärankaan, ja kun
mies kääntyi, kuiskasi hän:
»Sinä siis _olet_ hullu?»
»Olen, Madame», kuiskasi Raabel takaisin, »olen mennyt naimisiin teidän
kanssanne».
Ja hän kääntyi taas kuin tuuli — kreivi Holsteiniin.
»Mutta», sanoi hän, »meillä on, Herran kiitos, valitsijat».
»Niin», sanoi Erik puoliääneen, »karja on vielä toistaiseksi tallissa».
Se vähän hätkähdytti tohtoria, mutta sitten hän hihitti:
»Voitte jumaliste olla oikeassa», sanoi hän ja kohautti olkapäitään.
»Mutta valitsijat ovat sentään valitsijoita, eikö niin? Ja valitsijat
tahtovat puhua. Jyllannin talonpojalla on tervettä järkeä, ja Jyllannin
talonpoika on radikaali.»
»Niin on», sanoi kandidaatti, joka käveli edestakaisin.
»Niin», pisti rouva Laarentzen väliin, »kandidaatti on samaa mieltä
kuin tohtori».
»Te, herra tohtori», sanoi kansanopistonjohtaja puhuen ystävällisesti
kuin se, joka haluaa päätöstä asiaan. »Te sentään tuskin tunnette
rakasta kansaamme niinkuin me, joilla on kosketusta sen kanssa niin
monella taholla. Yhtä Jyllannin kansalla on — sillä on luottamusta.
Sillä se tietää, että miehet, jotka nyt hallitsevat, ovat sen omia.»
»Jane ovat jyllantilaisia», sanoi kauppias Johansen sinkauttaen tuon
ainoan sanan kuin kiven.
Mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt eteläjyllantilaisiin,
jotka hänen mielestään olivat vähän yksikseen, ja hän puhui
ampumayhdistyksistä, jotka hänen mielestään kylläkin olivat
jonkinlainen keino.
»Kunnes se päivä koittaa», sanoi hän, »jolloin oikeus käy väkivallan
edellä».
Rouva Raabel oli kulkea viipotellut yli lattian (hänen hameessaan oli
kaksi hakasta auki) ja liukui kandidaatin ohi.
»Ussing», kuiskasi hän, »varokaa rouva Laarentzenia».
»Jokaisella on vakaumuksensa», tiuskaisi kandidaatti.
»Sinun pitää kai ajatella myös toimeentuloasi», sanoi rouva Raabel, »ja
sinä tunnet sen naisen».
»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.
Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.
»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran
Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».
»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä
sitä.»
»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen.
»Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»
Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva
ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän,
poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi
koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään
epäterveestä vaikutuksesta...
Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi
vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:
»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti
kantapäillään ja sanoi Joánille:
»Mistä Madame puhuu?»
»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme
ymmärrä».
»Ei», sanoi tohtori, »sen uskon».
»Muukalainen, rakas kreivi», ja hän nauroi, »joka joutuu tähän maahan,
mahtaa luulla joutuneensa hulluinhuoneeseen... Täällähän terve järki on
kuollut», jatkoi hän. »Vieras ei voi sitä käsittää.»
Hän tarttui Joánia takinrinnuksiin ja vei hänet, koko ajan puhuen, pois
Madamen luota.
»Mutta puolustus, rakas kreivi, onko kuultu mokomaa hullutusta? Tämän
maatilkkusen puolustus — puolustus meidän sotilaittamme avulla.
Oletteko nähnyt sotilaitamme? Ettekö? Te ette uskoisikaan silmiänne.»
Ja tohtori nauroi. »Hyvä herra, mehän asumme kahden suurvallan välissä.
Suurvallan, suvaitkaa katsoa kartasta. Ja me ajattelemme puolustaa
itseämme? Jos nuo herrat voivat uskoa sellaista, pitäisi heille panna
käsiraudat, eikö totta? Ja mitä me sitten tahdomme, me, joilla on järki
tallella, on vallan selvää, selvää ja yksinkertaista: me annamme maan
jäädä avoimeksi. Ja jos maa on avoin, kenen mieleen silloin juolahtaisi
vallata se, eikö totta? Ja jos se vallattaisiin, eikö totta! — silloin
me teemme hälyytyksen, rakas kreivi, ja yhdistynyt Eurooppa pitää
meistä huolta...»
»Mutta toiselta puolen», (tohtori kohautti olkapäitään) »toiselta
puolenhan eivät nuo ihmiset olekaan niin tosissaan kuin näyttävät. Voi
avata joka ainoan aivokopan Gedseristä Skageniin — eikö totta? — eikä
löydy ristinsieluakaan, joka ottaisi koko asiaa vakavalta kannalta.
Rakas kreivi, me tanskalaiset olemme sentään, Jumalan kiitos, ironinen
kansa. Mutta puolueella pitää tietysti olla jokin asia ajettavanaan.
Ja meillä muilla», jatkoi tohtori nauraen, »pitää olla jotakin, jota
vastaan taistelemme...»
Hän nauroi.
»Puolustusasia, rakas kreivi, näin meidän kesken, jos puolustusasia
kuolisi — — — se olisi kuoleman isku itse radikalismille.»
Tohtori katsoi Joánia, jonka kasvot näyttivät väsyneiltä tai melkein
kiusaantuneilta, ja sanoi: »Mutta kaiken tämän te tietysti tunnette
omasta rakkaasta isänmaastanne?...»
»Minulla ei ole isänmaata», sanoi Joán hitaasti.
»Ei, ei», tohtori hymyili, »teidänlaisestanne miehestä tulee
kosmopoliitti, se on selvää...»
Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi
puhua kaiken, hän sanoi:
»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai,
Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta?
ja jos _minulla_ olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle
vain tyttäriä — soisin... mutta sellaistahan ei voi sanoa... soisin
hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät
kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa
tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet...»
»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään
edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole
taipumusta liikatunteellisuuteen».
»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on
veren peittämä».
»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.
»Se on esi-isieni veren peittämä.»
Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.
»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset... Ja toinen rotu,
toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas
herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus... Meidän taipumuksemme
eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet
virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä
pyörryttää leikkaussalissa... Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te
nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.
Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon
jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen
paidanrinnuksensa takana —:
»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole
ymmärtänyt sanaakaan.»
Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan
savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.
»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.
»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.
»Pässinpää», sanoi tohtori.
Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään
verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.
»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka
ei mahda olla yksinomaan hauska.»
»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi
matkalla».
»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan
kulissien takana niinkuin täällä. _Minun_ kävi teitä sääliksi.»
»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.
»Minä ihailen teitä, _minun_ hermoillani ei olisi päästy kappaleen
loppuun sen — samppanjametelin aikana.»
»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään
meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.
»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.
Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen
tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.
»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä
iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»
»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.
»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän
jatkoi:
»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua
politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»
»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.
»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin
oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin
mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt
puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä
tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa
kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja
venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on
sotkeutunut.»
»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä
se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä
tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».
»Ei voimia?» toisti Joán.
»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me
tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»
Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.
Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti
aihetta ja siirtyi Gerdaan:
»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja
kaupanhoitajan välissä.»
»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.
Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».
»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi
hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen
ketjuun...»
»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.
»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi
yhtymisen tien...»
»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.
»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.
Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja
Haackea:
»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»
»Tietääkö kandidaatti sen?»
»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja
Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa
linnoittamista.»
Raabel oli kääntynyt ja nauroi:
»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin
me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».
»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä
välähtivät puhujaa kohti.
Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja
avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:
»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista,
että hänen paikkansa ei ole... siinä, missä se on... »
Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.
»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette
minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta
nuorisoa on vaikea... hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta
kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun
olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä... mutta
kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta
seikkaa huomioon?»
Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi
lujemmin:
»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri
vivahdukset.»
Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi
kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:
»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään
hyvää.»
Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen
olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan
läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen
syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:
»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»
Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään,
ikäänkuin olisi soittanut kelloa.
»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme
voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»
He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin
oli noussut whiskylaseineen.
»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole
kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».
Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka
oli pistänyt päänsä esiin:
»Kas, _siinä_ puhui päämaja.»
Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.
»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»... hän sylkäisi
rotanhampaittensa lomitse.
»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.
»_Siinä_ kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli
mennyt ruokasaliin.
»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.
»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän _on_ siellä».
Kuului pianonsoittoa.
»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no
niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt...»
Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.
»Mutta se minun pitää _nähdä_», sanoi rouva Jespersen ja meni.
»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä
kyllä tulee kestämään...»
Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.
»Hss.»
»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi
tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt
kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»
Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:
»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten?
Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana.... _siinä_ on
jumaliste keskus... puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti
jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen
minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä
vaarasta ja siitä vaarasta?»
»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.
Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena
Beethovenin sonaattia.
»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen
kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä
nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi
menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa...»
Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän
sanoi ja joi taas:
»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni
— minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron
perään... sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin
pitää, kun kerran on miehenpuoli... Mutta serkkuni, hän on oikea Odd
Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme,
no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai
meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»
Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen
eteläjyllantilaisen kanssa.
»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta
taloa Skiven varrella».
»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.
»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki,
että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:
»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven
varrelta.»
»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea,
maamiehet.»
»Hss», sanoi tehtailija.
»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön
ihmiset vaikenemaan, tehtailija».
He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä
kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille
tuttavallisesti:
»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat
tulla liian paksuiksi.»
Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan,
ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.
Sitten hän nousi.
Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.
Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti
kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä
Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle
hän ei löytänyt nimeä.
He soittivat yhä.
Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.
Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä
hänen kasvoillaan.
»Neiti Gerda», sanoi hän.
Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt
värähdystäkään.
»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.
Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.
Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen
ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:
»Nyt ette saa itkeä.»
Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta,
hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.
»Miksi itkette?» kysyi Joán.
Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan
kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton
ja voimaton.
»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka
kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.
»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi
tupakkakauppias irvistellen.
»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas
keskustelua »Söndenaan» kanssa.
Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna —
kauppiaan äänen kutsumana.
Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet
hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin
tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties
hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.
Pastori seisoi maisterin seurassa.
Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:
»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»
»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».
»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään
hyvin harvinainen kunnianosoitus.»
»Niin, juuri siksi.»
Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:
»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»
Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:
»Se on koko _minun_ elämäni summa.»
»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».
»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan
— »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni
laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»
Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.
»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.
»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään
syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».
Ja hän lähti Johansenin mukaan.
Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:
»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»
Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.
»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.
Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:
»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»
»Oman itsensäkö?»
»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän
ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin
kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen
kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein
kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka
nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko...»
»Mutta sitten?» sanoi Joán.
»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista
muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä
oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja
sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä
kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon
onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia,
ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin
— nauroi hänet ulos...»
»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»
»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut.
Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä
luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta,
mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän _vaikenee_ — eikä jaksa
enää...»
Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:
»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»
Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi
kuin itsekseen.
»Täällä on niin paljon epäröiviä.»
»Se on veressä.»
Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:
»Oi, eräs asia juolahti mieleeni... teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy,
saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen.
Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme
kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa... Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»
»Hamletia?»... Joán hymyili vaistomaisesti.
»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe —
tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian
suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»
»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.
»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä
ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se
ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen
sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa...»
»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.
Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.
»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei
ollut ottanut häntä?»
Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen _pappina_
pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.
»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa
pohjaltamme esteetikkoja.»
Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan
päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:
»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»
»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en
ole oikeastaan kuunnellut».
Ja hän kiirehti lisäämään:
»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä
kattolampun alla.
Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.
»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille,
»salonkimustalaisellakin».
»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin
viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»
Gerda seisoi nojaten tuoliin.
»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.
He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin
kumartuneena:
»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»
»Minkä sitten?»
»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen
Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»
»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.
Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi
selkäänsä pianon ääressä.
»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä
mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».
»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.
»Kuinka kaunis se on!... » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse
sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se
olisi painanut liiaksi.
»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.
»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan
kasvot.
»Pidän.»
»Minkätähden?»
»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.
»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli
sitä iloisen tuntijan tavoin.
»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.
»Harvinainen», sanoi pappi.
»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»
Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin
tarkoituksen mukaan:
»Hän kaatui kaksintaistelussa.»
Gerda oli kohottanut katseensa.
»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.
»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»
»Sai surmansa?» huudahti Gerda.
»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.
»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain _eräälle_,
»maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».
Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin
sipulia.
Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi
seurannut pianon säveliä:
»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa
elämän onnen kuolemalla.»
Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut
heidän luoksensa.
»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja
kumartuneena eteenpäin.
»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät
olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan
kirjaa.
Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja
sanoi:
»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita
olosuhteita.»
»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja
ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».
»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon
sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.
Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi
ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä
kehyksiin:
»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de
Maupassantin ystävä... »
»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.
»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä
vuosina.»
»Oletteko _te_ lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.
»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.
Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja
sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman
arvon vuoksi:
»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»
»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.
»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen.
Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin
hänen sormeensa.
»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla
puoleksi vihaisella äänellä.
Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka
käden varassa:
»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät
järkensä.»
»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu
muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin
ulkomailla eletään.»
Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi
vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.
»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen
rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»
Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä
naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:
»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»
Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.
»_Meidän_ runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten
halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan
rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on
siinä vain niukalti uutta.»
Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti
äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:
»Nukutko, Gerda?»
»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa
Ruususen lailla».
Joánin kasvot värähtivät.
»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.
Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin
että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi
herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:
»Niin, kyllä sen tuntee, _missä_ todelliset musiikkiarvot ovat», ja
ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:
»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»
Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti,
monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa
muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva
Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi
eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan
patsaan tavoin.
Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.
Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:
»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»
Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui
nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:
»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»
Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli
leukoijavihkoineen, sanoi:
»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme _jotakin_. —
Hiukkasen», lisäsi hän.
Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva
Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti
sanomaan:
»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät...»
Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli
ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen
yhteistyö, saattoi jatkua.
Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun
kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:
»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»
»Mitä?»
»Mielipidettänne», toisti Joán.
Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena
tuolin sisään, sanoi:
»Mielipidettä... minulla ei kai ole mitään mielipidettä... sellaista
vain, mitä ajattelen...»
»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin
iloinen. »Ruusunen.»
Mutta sitten hän sanoi:
»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»
Ja katsoen eteensä hän jatkoi:
»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi
mielipidettä... täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä
pääse kasvamaan.»
»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa
monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»
»Nauravat?»
»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta
hymy voi tehdä saman asian.»
Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:
»Rakas ystäväni.»
Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.
Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen
keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de
Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään,
jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle
Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä
— Garcia.
Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut
Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat
niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.
»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»
Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat
heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat
koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa
sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.
Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut
sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon
elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen...
Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.
Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon,
kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen
kasvoiltaan.
Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat
avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja
naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin...
Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki
vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen
silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden
sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota
inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti,
että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi:
Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja
kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin
ystävä olisi tahtonut keskeyttää:
»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»
Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat,
ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa... ja Erik rupesi nauramaan,
joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen
hänet.
Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät
perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja
tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei
silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva
Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:
»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»
Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun,
oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen
lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet
hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja
ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä
vieraita.
Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat,
hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:
»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»
Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:
»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli
kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:
»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»
Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut
päänsä ja sanoi:
»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»
Gerdan silmät olivat ummessa.
Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat
aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden
ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:
»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»
Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein
mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi
hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»
»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.
Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.
»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.
Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.
»Mitä se mies on juonut?»
»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.
»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»
Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.
He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he
kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu
käsi oli liivin kainalossa.
Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai
tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen
saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea...
Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka
onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne
monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin
vastaan...
Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa —
sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo —
Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi...
Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.
»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»
Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.
»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.
»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi
käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.
Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen
vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä
ei mitään tapahtunut?)
»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».
Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:
»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä
iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»
»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.
Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.
Masurkka oli päättynyt.
Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.
»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»
Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.
Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.
»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan
Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin
hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.
Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.
Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:
»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»
»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan
nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.
»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun»,
sanoi herra Raabel imarrellen.
Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä
seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka
seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.
»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.
Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli
perustanut työläisnaisia varten.
Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:
»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään
hullusti...»
»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa
käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».
Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset
työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi
äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:
»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa ‒ mutta
maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta
pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»
»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka
ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja
purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole
muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita... pikku Kööpenhaminoita...»
»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös
ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat
myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään
mukaansa...»
Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä
välähtelivät omituisen epävarmoina.
»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota
Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin
saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada
linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»
»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti
kantapäällään ympäri.
»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi
kelloseppä Holsteinille.
Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan
työläisoloista, sanoi:
»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»
Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki
äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi
tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he
kuuluisivat mieluummin... _sinne_, missä hallitus on luja ja missä
liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»
Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:
»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»
Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan
vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli
kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:
»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin,
niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen
pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti
sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan
rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.
He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi
Holsteinille:
»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari,
mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme,
joka pitää naurun raikkaana joka päivä...»
Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja
sanat kuin fonografissa:
»Kas nyt Johansenia... kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta
Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi
ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa
saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä...»
»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen
olla omiensa puolella... kun he kerran myyvät samaan hintaan... ja olla
isänmaallinen...»
Samassa puuttui Ussing puheeseen:
»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa...»
Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.
»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän
olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi
lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi _ostaa_ palvelemaan suurta
päämäärää.»
»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.
Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:
»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra
hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»
»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja,
ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta
rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät
tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»
Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt
puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:
»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me
olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa...
missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»
Äkkiä hän rupesi nauramaan.
»Ja vaara — vaara... Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä
luin äskettäin... eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole,
kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu:
kuolemaa _ei ole_ — sillä hyvä... Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on
se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole
myöskään, kun emme näe sitä.»
Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain
Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet,
kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien
miehestä toiseen.
Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:
»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä
pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.
Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.
»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».
»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä... »sitten emme ehkä
enää koskaan näe toisiamme».
Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.
»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen
näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»
Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:
»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»
»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».
Hän tarttui papinrouvan käteen.
»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.
»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja
nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»
Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului
kandidaatti Ussingin huuto:
»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»
Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli
niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut
keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja
rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.
»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän
kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas
ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme
kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan
miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet
mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen
saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille
tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi
maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua,
jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi
meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»
»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista
sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät.
Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme,
ja _se_ kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille
kaiuttaa vanha tanskalainen soitin...»
Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä.
Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet
hänen korviinsa.
Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.
»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän
sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava
vieraita lahjoja... Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen
silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.
Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:
»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui
Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli
hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus ... niin, ystävät, ja
tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset
ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»
Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.
»Niin, te rakkaat ja uskolliset... teidän oikeutenne se antaa
teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan
maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain
uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja
te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain
on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä
Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»
Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun
alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:
»Vahti seisoo jumaliste komeana.»
Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään
keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:
»Mitä tarkoitatte?»
Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:
»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä
tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista
tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi.
Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea
sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja
ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme.
Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan
puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui
joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai
johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain
tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»
»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.
Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään
mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.
»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja
se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka
olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on
se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»
Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut
raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.
Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta
eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin
kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».
»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja
tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee
unelmia».
Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän
nojautui.
»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen.
Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on
kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät
voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli
— niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme
pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme
kyllä myöskin _kokoo_. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät
muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin,
jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat
repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen
tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella...
Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten
koti — sitä me tahdomme suojella.»
Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:
»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»
Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja
nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa
kajahti kahdeksan huulen välistä:
Vielä on yllämme häpeän häivät;
enteitä taivaalta tarkatkaa!
Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.
Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:
Kestäen katkerat, pimeät päivät
aamuun on aukeeva Tanskanmaa.
Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:
Tuulet rantoja tuivertaa,
ukkonen käypi ja herättää, kostaa,
silloinpa jälleen isien maa
hartiat kumarat nostaa.
Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat
äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan
saakka.
3.
Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja
kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja —
ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta
varjojen joukolta.
Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi
eläköönhuutojen vielä raikuessa:
»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään _lahjat_.»
Tohtori hyppäsi tuolilta alas.
»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra
johtaja».
»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten
oikeastaan riidellään?»
»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».
Ja hän puristi lääkärin kättä.
»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.
»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti
peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty.
Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet
sanan vaalintaa.»
Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.
»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.
»Kiitos.»
Ja Gerda oli antanut sen hänelle.
»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen
näytös.»
»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»
Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt
eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin
kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. _Tuossa_ oli kauppiaan
kaappi, ja _tuossa_ oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten
kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa
kirjanpitoa.
_Tuossa_ he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat
tahratut...
Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.
Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa... ja
_tuolla_ riippuivat ne, kaikki taulut... Vejlestä tuodut taulut.
Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.
_Huomenna._
Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: _huomenna_.
Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui
ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta
seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan
koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.
»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana
päivä».
Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan
katosivat.
»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi
»neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden
kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».
Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.
»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.
Tuolla seisoi _hän_ oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos...
»Joko tulet?» sanoi Erik.
»Nyt tulen», sanoi Joán.
Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.
Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi _hänen_
kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).
»Hyvästi, neiti.»
»Hyvästi.»
Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi
linnunäänellään:
»Niin, kyllä me muistamme _teidät_ kauan...»
Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:
»Muistatteko tekin?»
Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven,
jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.
Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta
sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne
lausunut — koko elämänsä ajan.
Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat
aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut.
Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä
ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas
Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli
»Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.
»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin
iljettävää hän lisäsi:
»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu
ilkeys.»
Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli
»Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.
Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista
näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä
lattiaa.
»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja
jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu
pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan
täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»
Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:
»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon
pohja antaa perään.»
»Olkaa hyvä», sanoi hän ja avasi oven Joánin huoneeseen.
Herra Jensen meni, ja Erik oli istahtanut sohvalle. Meteli alhaalla
kantautui hataraliitoksisen lattian läpi kuin markkinahumu.
Joán seisoi ikkunan luona.
»Mitä katselet?» sanoi Erik ja nousi väsyneesti.
Joán oli tuijottanut kauppiaantalon laskettuihin uutimiin.
»Varjoja», sanoi hän.
Viululaatikko oli pöydällä, ja Joán avasi sen.
»Niin olen _minä_ soittanut soittoni», sanoi hän.
»Mitä se merkitsee?»
Joán yhä katsoi viuluun, mutta hänen tyhjissä silmissään ei ollut surua.
»Että minä en enää soita.»
»Mutta hyvä mies, sinähän soitat huomenna Esbjergissä», sanoi Erik,
joka ei tietänyt, oliko tuo ihminen vallan järkensä menettänyt.
Mutta Joán pudisti päätään hiljaa.
»Ei, tähän loppui matkani.»
Erik, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:
»Mutta mitä sitten aiot?»
»Nyt matkustan kotiin», sanoi Joán ja sulki viululaatikon.
Huoneessa oli hiljaista. Vaunut ajoivat portille.
Erik oli istahtanut taas ja sanoi:
»Ja mitä aiot siellä?»
Joán ei vastannut, ja Holstein kysyi taas työntäen huulensa eteenpäin:
»Aiotko rakentaa 'sairaalasi'?»
Joán pudisti päätään.
»Niitä ei koskaan rakenneta.»
Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi:
»Eikö mennä hetkiseksi ulos? Ilma on raskas täällä sisällä.»
Kun he tulivat portille, vierivät vaunut juuri pois. Ne olivat pitkät
vankkurit, joissa istui paljon ihmisiä. Kauempana pimeällä tiellä he
alkoivat laulaa, ja sävelet kantautuivat halki pimeyden:
Se maa on kaunis maa,
sen saartaa siniaava,
ja viita vihoittaa.
Ja miehet, pojat uljahat
ja kelpo naiset, neidot
on Tanskan turvaajat...
»Ne ovat nuo 'Söndenaan' ihmiset», sanoi Erik.
»Niin», sanoi Joán, ja samalla kuin laulu kokonaisuudessaan äkkiä
tunkeutui hänen tajuntaansa, hän näki Anen edessään, kun tämä istui
tuolla kaukana kotona ja lauloi hänen äitinsä haudalla.
»Niin», sanoi hän hiljaa, »se on se laulu».
Mutta ylimalkaan jotakin sanoakseen ja jotakin puhuakseen sanoi Erik,
jolla koko ajan oli sellainen tunne, kuin tien poikki äkkiä olisi
auennut kuilu:
»Ja nyt he laulavat rajapatsaalle saakka, ja santarmi kuulee sen — — ja
nolaa heitä... toiste.»
Joán ei vastannut.
Mutta Erik jatkoi:
»Mutta toivottavasti he kuolevat sydämeltään tanskalaisina eivätkä
joudu olemaan mukana kansanäänestyksessä — —»
»Toivottavasti?» sanoi Joán ja käänsi päätään.
»Niin», sanoi Erik ja yritti nauraa, »sillä ovathan he enimmäkseen
agraareja».
Joán ei ollut varmaankaan ymmärtänyt häntä. Laulun häipyessä yli maiden
he kulkivat ääneti eteenpäin.
»Mennään vuorelle», sanoi Joán.
He lähtivät kulkemaan polkua. Taivas oli vielä sininen, ja monta tähteä
oli näkyvissä.
»On melkein kuin syksy-yö», sanoi Erik.
Joán ei vastannut. Kenties hän muisteli tuhansia asioita tai kenties
hän oli jo haudannut ne kaikki.
He tulivat ylös pienen kukkulan reunalle He näkivät vain pienen matkaa
pimeässä.
Erik, joka aina halusi puhua, jollei muuta niin katkaistakseen
painostavaa hiljaisuutta, sanoi:
»Tähän saakka ulottuivat kerran minun tilukseni.»
»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.
»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään... »
»Miksi _täytyi_?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa.
»Onko se huonoa maata?»
»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»
»Niin, Erik, mutta miksi?»
Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin
ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.
»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea
tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»
Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:
»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei
vuotaisi verta ystävien iskuista.»
Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat
kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:
»Se on maan tapa.»
»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja
leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään... »
»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka
koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.
»Niin... ja ehkä hänkin minusta.»
»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».
»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.
He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:
»Kuka osti maasi?»
»Kauppias.»
»Hänkö?»
»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja... hän kai ottaa
rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset
moukkakauppiaan armosta.»
Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:
»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin
hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»
»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.
Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei
puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.
»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi
vaimoa?»
»Minäkö?» sanoi Joán.
Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän
tavoin tuijotti heihin pimeydestä.
»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen
kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»
»Mutta miksi niin?»
»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»
Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:
»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole
äidinkieltä.»
Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:
»Joán.»
Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.
Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:
»Ja soittaa et enää tahdo?»
»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.
»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»
»Mutta miksi?»
»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»
Erik katsoi häneen:
»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»
»En, mutta toinen soittaa _suurempaa_.»
»Mitä?»
»Hän soittaa uutta riemua.»
Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.
Mutta Joán sanoi vain:
»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»
Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.
»Mutta mitä nyt aiot?»
Joán vastasi pimeydestä:
»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän,
joiden nimi on Ujházy.»
Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:
»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»
Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:
»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»
Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:
»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku,
joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»
Hän seisoi hetkisen.
»Meidän pitää mennä», sanoi hän.
»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.
He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin
vilusta.
He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.
»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.
»Niin.»
»Ovatkohan _he_ saaneet rauhan?» sanoi Erik.
Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.
Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja
sanat puhkesivat esiin:
»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»
»Mikä?» sanoi Joán.
Ja hän jatkoi hymyillen:
»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on
vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa
muistaa?»
»Mutta elämä, Joán, elämä?»
Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli
sammutettu:
»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain
uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»
Erikin kasvot värähtivät.
»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»
»Kenties.»
Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.
»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.
Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä
muutamia miehiä.
Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.
»Ettekö ole mennyt levolle?»
Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.
»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille
heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla
taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne...»
»Pilkkaani, paras herra Haacke?»
»Niin, pilkkaan... Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun _minä_
soitan...»
Joán kohautti olkapäitään!
»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»
»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat
totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».
Joán oli hymyillyt.
»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä
olette oikeassa.»
Hän soitti kelloa.
»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»
Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.
Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:
»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»
»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta... se juna
lähtee etelään».
»Niin.»
»Lähdemmekö... etelään?»
»Lähdemme pois», sanoi Joán.
Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.
»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.
Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.
Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset
eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.
Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen
kasvoilleen.
Ja yö se muistiinne palautuu,
kun läksimme linnasta,
häly silloin vaikeni kaikki muu,
kun yö oli puolessa.
Hän huusi: Ennenkuin kello lyö
taas kaksitoista, meidän se on,
me voitamme, kerran kaikkoo yö,
uus huomen on huoleton ...
Laulu häipyi.
Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi
kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.