Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko
elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni
meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?
Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi
joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja
ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja
hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin
huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,
jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä
heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti
maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren
onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että
muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin
tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli
sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa
vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa
olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään
omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari
Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta
sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:
"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,
kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään
tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei
ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että
kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin
joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja
äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden
kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi
ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen
vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.
Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika
ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin
ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä
kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,
eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He
olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat
kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä
vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.
Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka
tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa
lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.
Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö?
voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata
peninkulmaa."
"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."
"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on
teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa
juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,
jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"
"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää
suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja
suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori
jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki
ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,
löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä
autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."
"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä
pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli
veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja
neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet
kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat
vanhempanne myös unhottaneet teidät."
"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"
"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini
kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon
noustessa."
"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun
lehtien välitse."
"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja
tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata
ajattelemastakaan.
Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja
sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu
palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.
Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut
vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän
vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi
poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta
tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene
kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."
"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.
Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken
kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä
tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne
juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."
Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että
pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä
varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme
kotona:
"Sa luojahasi luota vaan,
Hän auttaa sua ainiaan."
"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan
rinnallamme vieraassa maassa."
He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan
sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa.
Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he
paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä
tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella
kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen
lintujen viserryksistä." -- "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme
ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun
haamuun, johdattamaan meitä kotiin."
He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän
edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä.
Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä
lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he,
että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa
illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet
ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso,
Jumalan enkelit johdattavat meitä!" -- Näin he kulkivat pitkät matkat
eteenpäin.
Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa
koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme
ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."
Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli
loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö
koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."
Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka
olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin,
joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.
Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi:
"minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.
Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain
selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja
virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene,
ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika
sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät
linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.
Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja
hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka
vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon
sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi
meille yhtä naurista?" kysyi poika.
"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."
Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta,
itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö.
"Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme
kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."
He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan.
Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme
vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä,
kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon
noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."
"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta
tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi
mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita
etsitte?"
Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen
enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan
jo puoleksi kotona."
"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.
"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon
väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata
metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli
ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin
aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät
heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon
etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei
etsittyjä.
"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä
löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?"
-- "Uskon", sanoi tyttö. -- "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että
suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat
Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin
edellämme, jos vaan uskomme."
"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja
iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.
Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana
yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän
ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan,
näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten,
vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava
iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti,
joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on
meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme",
sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja
itkivät ilon kyyneliä.
"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika
miettiväisesti.
"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.
"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?"
tuumasi poika.
"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät
enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä,
veljeni!"
"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.
Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan
olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja
rypistyneet.
Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan
murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki
neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin
vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme.
Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."
Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka
johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme
jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat
lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"
Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias.
Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme
rakkaat lapsemme takaisin."
Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö,
jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.
"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä
suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä
olisivat luonamme."
"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit
olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."
Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet
salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan,
huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja
Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne
vieraalta maalta."
Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat
polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri
helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.
Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat
tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon
surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä
koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne
jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa
tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin
hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla,
"kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."
"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun
haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten
kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme
löytäneet."
"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso,
sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla
viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän
sijassamme, miten meidän silloin olisi?"
"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti
lempeästi.
"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan
ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin
tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat
haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää
kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä
erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista
vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet,
ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla
on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli
valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset!
Kiitos, hyvä Jumala!"
"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti
kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt,
sisar, emme pyri etemmäksi!"
"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta
ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja
ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa
kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte
koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää
ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se
merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"
Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:
"Amen ja se tapahtukoon!"