Yksinpuhe.
Metsäseutu järven rannalla.
_Maria_ (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori
käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).
Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla
ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei
minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan
vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!
Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa.
Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi.
Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä
tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen
minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella
sekä hyviä että pahoja.
Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko
maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun
on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä
tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos,
nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki
elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin
iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin
korkealla koivun oksilla. Taikka... niin se juuri on, minä tahtoisin
panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että
olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme
palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!
Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se
myrskytäkin... huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta
nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät
päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa
hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa
verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa
kera. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän niitä on, minä näen ne aivan
selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä.
Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja?
Fridolf! Fridolf!... Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh,
miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi
purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää
silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa
ylös.)
Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois;
Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat
kuulla, kun minä kotiin palaan!
Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan
marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet,
ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita
kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin
variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun
tahdotaan tehdä _yksi_ asia kunnolla, niin ei pidä alottaa _kahta_.
Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa,
vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä,
kun ollaan vilustunut... kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen
ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa... niin, työmies on
palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä
se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja
sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?...
Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa
vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.)
Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?... Hän
kumartaa... nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee
lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta,
matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua
hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä,
käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse
hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken
näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta
Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai
Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten,
Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen
helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen,
pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin
halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa
minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä
elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista
kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään
levitetyistä hämähäkin verkoista.
Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä
käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun
puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni -- antakaa
anteeksi, herra Pihlaja -- ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on
minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu
ja... riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?
Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa
ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää)
niin, _en_ minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle:
elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin
syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun
höyhenilläsi.
Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme
neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla
ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä,
hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua
pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat
seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla
pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta
tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato
liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.
Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on
vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka,
Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät
koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso
vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan
poimintoon... Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin
hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.
Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä.
(Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista
täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat
hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan
tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä.
Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä
olen täällä muhkeassa metsässä?
Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin
verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole
koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu
tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta!
Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei
petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä
valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!
Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota
kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä
ei!
Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli
metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle
vaapukkasi! -- Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. -- Minä annan
sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. -- Ei,
kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin
nälkä. -- Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja
hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko
matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt
siinäkin nauramista.
Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?
(Kaiku vastaa: marjojasi.)
Annatko mulle niistä metsälinnasi?
(Kaiku: metsälinnani.)
Ehkäpä myöskin sydämmesi?
(Kaiku: sydämmeni.)
Ei, kiitoksia vain.
(Kaiku: kiitoksia vain.)
Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.
(Kaiku: kotiin äitin luo.)
Hyvästi nyt, hyvästi!
(Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)
(Maria lähtee hypistellen pois.)