Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Cominius, Sicinius, Brutus ja muita tulee.)
MENENIUS.
En mene: kuulitte sen miehen sanat,
Jok' ennen oli hänen päällikkönsä
Ja paljon häntä rakasti. Mua isäks
Hän kutsui. Mitä siitä? Menkää te,
Te hänet karkoititte; polvistukaa
Jo virstain päässä hänen teltastansa,
Ja esiin ryömikää. Cominiolle
Hän oli tyly, minä siis jään kotiin.
COMINIUS.
Mua hän ei ollut tuntevinaan.
MENENIUS.
Nähkääs!
COMINIUS.
Nimeni mainitsi hän toki kerran;
Vetosi vanhaan ystävyyteen, vereen
Yhdessä vuodatettuun. Coriolanoa
Ei suvainnut hän, kielsi nimet pois;
Hän tyhjää oli muka, nimetön,
Siks kunnes Rooman liekeiss' itselleen hän
Takoisi nimen.
MENENIUS.
Niin. Työn oivan teitte!
Tribuunit hommanneet on halventaakseen
Roomassa hiilten hintaa: kaunis muisto!
COMINIUS.
Kuvailin, kuinka suurt' on anteeks-anto,
Kun vähimmin sit' odotetaan; kurja
Se valtio on, vastas hän, jok' anoo
Maanpakolaiseltansa moista.
MENENIUS.
Niin oikein. Voiko puhua hän toisin?
COMINIUS.
Muistutin häntä vanhoist' ystävistä;
Hän vastas, ettei aikaa ole hällä
Mädästä, tunkkaisesta ruumenjoukost'
Erottaa heitä; hulluutt' on, hän sanoi,
Jyväsen parin vuoksi polttamatta
Se jättää ja sen tunkkaa yhä haistaa.
MENENIUS.
Jyväsen parin! Yks niist' olen minä;
Niin, äiti, vaimo, laps ja tuo mies tuossa,
Me jyvät olemme, ja mätä ruumen
Olette te, jok' ylös kuuhun löyhkää.
Ja meidän täytyy teidän tähden palaa.
SICINIUS.
Oi, tyyntykää! Jos tässä ahdingossa
Apunne kiellättenki, älkää toki
Ivatko tuskaamme. Jos tahtoisitte
Puhua maanne hyväks, sanannepa
Ne enemmän kuin kaikki sotajoukot
Pidättäis maanmiestämme.
MENENIUS.
Min' en tahdo.
SICINIUS.
Ma pyydän, menkää.
MENENIUS.
Miksi menisin?
BRUTUS.
Koitelkaa, mitä rakkautenne Roomaan
Hänessä voipi.
MENENIUS.
Entä jos hän käskee
Mun pois, niinkuin Cominion, kuulematta?
Mit' arvelette siitä? -- Taasen lisää
Yks tyytymätön ystävä, min mielen
Hän tylyydellään tervaa. Aatelkaapas.
SICINIUS.
Mut hyvän tahtonne sen maksaa Rooma
Sen mukaan, miten hyvää tarkoititte.
MENENIUS.
No, tahdon koittaa; kenties hän mua kuulee.
Mut tuo, ett' yrmi kelpo Cominiolle
Ja puri huultaan hän, se arveluttaa.
Hän pahall' oli päällä, syömätönnä;
Kun suonet tyhjät on, on veri kylmä;
Nyreät aamull' olemme ja nurjat
Niin antamaan kuin anteeks antamaan;
Mut veren putket, sokkelot kun täynnä
On ruokaa, viiniä, niin norjemp' on
Kuin paaston aikaan mieli. Siis, ma varron
Siks kun hän ruokatuulell' on, ja silloin
Pyynnöllän' esiin karkaan.
BRUTUS.
Oikotien
Te hänen hyvyyteensä tunnette
Ja ette eksy.
MENENIUS.
Hyvä; tahdon koittaa.
No, käyköön miten käykin, kohtaloni
Ma kohta näen.
COMINIUS.
Hänt' ei hän kuule.
SICINIUS.
Eikö?
COMINIUS.
Hän, näetten, kullass' istuu, silmä palaa.
Kun tahtois Rooman polttaa se, ja kosto
Se säälin kahlehtii. Ma polvistuin;
Hän tuskin sanoi: »nouse»; pois mun, vaiti
Kädellään viittas näin. Mit' aikoi tehdä,
Mit' ei, hän siitä kirjeess' antoi tiedon,
Ja valall' ehdot täyttämään mun vaati.
Siis turhaa kaikk' on toivo; ainoa
On hänen äitinsä ja puolisonsa:
He, kuulen ma, hält' aikovat nyt maalleen
Anoa armoa. Siis lähtekäämme
Rukouksillamme jouduttamaan heitä.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Volskilaisten leiri Rooman edustalla.
(Vahtimiehiä vartioimassa. Menenius tulee.)
1 VAHTIMIES.
Seis! Mistä ollaan?
2 VAHTIMIES.
Seis, ja takaisin!
MENENIUS.
Kah, kelpo vahdit! Hyvä on. Mut kuulkaas,
Min' olen virkamies; mull' asiaa on
Coriolanolle.
2 VAHTIMIES.
Ja mistä?
MENENIUS.
Roomasta.
1 VAHTIMIES.
Täst' ette pääse; takaisin vaan! Sieltä
Ei päällikkömme tahdo mitään kuulla.
2 VAHTIMIES.
Roomanne ennen tulenliekit syö,
Kuin Coriolanoa puhutella saatte.
MENENIUS.
Jos päällikkönne maininnut on Roomaa
Ja ystäviään siellä, vannon ett' on
Minunkin kuultu nimeni: Menenius.
1 VAHTIMIES.
Viis siitä! Tiehesi Täst' ei nimes arvo
Sua päästä.
MENENIUS.
Kuules, veikko: ystäväni
On päällikkös; ma hänen urotöittens'
Olen aikakirja, jossa hänen maineens'
On suurennettuna ja verratonna.
Ain' ystäviäni (hän niist' on suurin)
Sen verran olen kehunut kuin totuus
Livistymättä sietää, joskus ehkä,
Kuin keilapallo liukkahalla maalla,
Pois määräst' eksynyt ja valheen leiman
Näin hänen kiitokseensa painanut.
Siis, veikko, täytyy sinun päästää minut.
1 VAHTIMIES.
Totta tosiaan, vaikka olisitte yhtä monta valhetta kutonut hänen
hyväkseen, kuin sanoja omaksi eduksenne, ette sittenkään pääsisi; ette,
ette, vaikkapa olisi yhtä kunnollista valhetella kuin siivosti elää.
Siis, takaisin!
MENENIUS.
Mutta muista, ystäväiseni, että nimeni on Menenius, ja että aina olen
pitänyt päällikkösi puolta.
2 VAHTIMIES.
Vaikka olisittekin, niinkuin itse sanoitte, hänen valehtelijansa, niin
minä häntä palvelen totuutta puhumalla, ja sanon teille että ette
pääse. Siis, takaisin!
MENENIUS.
Onko hän jo päivällistä syönyt, tiedätkö sen? Sillä en tahtoisi
puhutella häntä ennenkuin atrian jäljestä.
1 VAHTIMIES.
Oletteko roomalainen, sanokaa?
MENENIUS.
Olen, niinkuin päällikkösikin.
1 VAHTIMIES.
Siis tulisi teidän Roomaa vihata, niinkuin hänkin sitä vihaa.
Saatatteko te, -- kun olette ajaneet porteistanne ulos niiden parhaan
puolustajan ja tyhmän törkeällä hurjuudella antaneet kilpenne pois
vihollisillenne, -- saatatteko luulla voivanne torjua hänen kostoansa
tyhjällä akkain ulinalla, tytärtenne palvovilla neitsyen käsillä,
taikka tuollaisen vanhan ränstyneen kirnin rampaisilla esirukouksilla,
kuin te näytätte olevan? Luuletteko voivanne tuolla heikolla
hengellänne puhaltaa sammuksiin valkean, joka kohta nielee koko
kaupunkinne? Ei, te petytte; siis, takaisin Roomaan, odottamaan
teloitustanne. Te olette viipymättä ja armotta tuomion omat; sen on
päällikkömme vannonut.
MENENIUS.
Lurjus, jos esimiehesi tietäisi, että minä olen täällä, niin hän
kohtelisi minua kunnioituksella.
2 VAHTIMIES.
Pois! Minun esimieheni ei teitä tunne.
MENENIUS.
Päällikköäsi tarkoitan.
2 VAHTIMIES.
Päällikköni ei teistä välitä. Takaisin, sanon! Matkaan! Muuten lasken
teistä puolen tuoppia verta, -- takaisin! -- sen enempää sitä teissä
tuskin on. Takaisin!
MENENIUS.
No, mutta, ystäväni, --
(Coriolanus ja Aufidius tulevat.)
CORIOLANUS.
Mik' ompi täällä?
MENENIUS.
Nyt, sinä lurjus, nyt minä sinulle näytän; nyt saat tuta, että minä
olen arvossa pidetty mies, ja nähdä, ettei tuollaisella jöröjukalla ole
lupaa ajaa minua pois poikani Coriolanon luota. Katsos nyt, miten hän
minua kohtelee, ja sano, eikö sua piankin hirsipuu uhkaa tai joku muu
kuolintapa, jota on vaikeampi kärsiä ja jota kauemmin kestää katsella;
katsos nyt vaan, ja pyörry, kun ajattelet, mikä sinua odottaa. --
Suuret jumalat neuvotelkoot joka hetki sinun menestyksestäsi ja
rakastakoot sinua yhtä suuresti kuin vanha isäsi Menenius! Oi, minun
poikani, minun poikani! Sinä paraikaa laittelet meille tulta; katsos,
tässä on vettä sen sammuttamiseksi. Työllä ja vaivalla myönnyin
luoksesi tulemaan, mutta kun vakuutukseni oli, ettei kukaan muu kuin
minä voisi sinua lepyttää, niin sallin heidän huokauksillaan lietsoa
minut ulos portista, ja pyytämällä pyydän nyt tässä sinua armahtamaan
Roomaa ja rukoilevia kansalaisiasi. Hyvät jumalat asettakoot vihasi, ja
viskatkoot sen ravan tuohon vintiöön, joka, niinkun pölkky, on minulta
kieltänyt luoksesi pääsön.
CORIOLANUS.
Pois!
MENENIUS.
Kuin? Poisko?
CORIOLANUS.
Laps, äiti, vaimo, kaikk' on vieraat mulle;
Ma toista palvelen. Vaikk' onkin kosto
Mun omani, niin volskilaisten povess'
On anteeks-anti. Kiittämätön unhe
Tuon vanhan tuttavuuden ennen nielköön,
Kuin sääli saa sen ilmaista. -- Siis, pois!
Kovempi korvani on pyynnöillenne
Kuin voimalleni porttinne. Mut merkiks,
Ett' olit ystäväni, ota tuo.
(Antaa hänelle paperin.)
Se sulle on; sen lähettää ma aioin.
Nyt loppu keskustelun on, Menenius. --
Tuo mies, Aufidius, Roomass' oli paras
Mun ystäväni; mutta nyt sä näet --
AUFIDIUS.
Olette aina kaltaisenne.
(Coriolanus ja Aufidius menevät)
1 VAHTIMIES.
No, herra, onko nimenne Menenius?
2 VAHTIMIES.
Sen lumousvoima on suuri, niinkuin näette. Nyt kai löydätte tien
kotiinne.
1 VAHTIMIES.
Kuulitteko, kuinka saimme toria siitä, että pidätimme teidän
ylhäisyyttänne?
2 VAHTIMIES.
Onko minun nyt syytä pyörtyä, mitä luulette?
MENENIUS.
Minä en piittaa päälliköstänne enkä koko maailmasta. Semmoiset elukat
kuin te, mitä teihin tulee, tiedänpä tuskin, oletteko olemassakaan,
niin vähäpätöisiä te olette. Se, joka itse rohkenee ottaa hengen
itsestään, ei pelkää muiden sitä hänestä ottavan. Tehköön päällikkönne
mitä pahinta voi. Te taas, olkaa, mitä olette, kauan aikaa, ja
kurjuutenne kasvakoon samassa suhteessa kuin ikänne. Minä sanon teille
mitä te sanoitte minulle: pois!
(Menee.)
1 VAHTIMIES.
Jalo mies, sen takaan!
2 VAHTIMIES.
Paras on kuitenkin meidän päällikkömme; hän on kallio, tammi, joka ei
tuulessa järky.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Coriolanon teltta.
(Coriolanus, Aufidius ja muita tulee.)
CORIOLANUS.
Huomenna Rooman muurin edustalle
Sijoitumme. Te, sotaveikko, tehkää
Senaatillenne tiedoks, kuinka toimen'
On ollut suora.
AUFIDIUS.
Meidän parastamme
Vaan tarkoititte; Rooman rukouksille
Olitte kuuro; ette kuiskett' edes
Pitänyt ystäväinne kanssa, jotka
Niin varmat teistä olivat.
CORIOLANUS.
Tuo vanhus;
Jonk' ajoin täältä miellä murtuneella,
Mua enemmän kuin isä rakasti,
Ja jumaloikin. Viime neuvo oli
Lähettää hänet. Ystävyyden vuoksi
(Vaikk' yrmyltä ma näytin) samat ehdot
Ma tein, jotk' oli kerran hyljänneet he
Ja joit' ei enää voineet vastaan ottaa;
Mut mieliks hälle, joka toimestansa
Niin suurta toivoi, hiukan vaan ma tingin.
Vastaiset pyynnöt sekä rukoukset,
Niin valtion kuin ystäväin, on turhat. --
(Melua ulkoa.)
Haa! Mikä melu? Kiusaukseenko joudun
Valani rikkomaan, jonk' äskein vannoin?
En, sit' en tee!
(Virgilia, Volumnia, taluttaen kädestä nuorta Marciota,
Valeria ja seuralaisia tulee lisään, surupukuun puettuina.)
Kah, vaimon' etupäässä,
Ja sitten jalo muotti se, joss' ompi
Tää ruumis muodostettu, talutellen
Verensä lapsen lasta! Pois nyt, hellyys!
Hajotkaa, luonnon lait ja siteet kaikki!
Hyvettä olkoon tylyys nyt! -- Kah! Kelle
Tuo kumarrus? Ja kyyhkyn katse tuo,
Mi hurmata vois jumalat? -- Ma hellyn;
En maata ole kovempaa kuin muutkaan. --
Oi, äiti kumartaa, niinkuin Olympi
Rukoillen painuis myyränmättään eteen;
Ja poikani niin hellin silmin katsoo.
Kuin huutais koko luonto: »älä kiellä!» --
Mut, kyntäköhöt volskilaiset Rooman,
Äestäkööt Italian; en koskaan,
Elukan lailla, vaistoani seuraa.
Vaan seison niinkuin oma luojan' oisin,
Enk' alkuperää muuta tuntisi.
VIRGILIA.
Mun herrani ja puolisoni!
CORIOLANUS.
Samat
Ei ole silmäni kuin Roomassa.
VIRGILIA.
Niin luulet vaan, kun surun näet meidät
Näin muuttaneen.
CORIOLANUS.
Kuin huono näyttelijä
Osani unhotin ja häkellyin,
Ja hävetä nyt saan. -- Eloni aarre!
Tää tylyys anteeks suo; mut älä pyydä
Roomalle anteeks. -- Muisku, he, niin pitkä
Kuin maanpakoni, suloinen kuin kostoni!
Haa, kautta kateen Junon! Saman muiskun
Sult', armas, kerran sain, ja huulen' ovat
Sen säilyttäneet neitseen puhtaudella. --
Jumalat! Tässä pakisen, ja äiti.
Maan jaloin, vielä tervehtimätt' ompi!
Sa maahan vaivu, polvi,
(Polvistuu.)
siihen paina
Syvempään kunnioitukses kuin muut
Nuo arkilapset!
VOLUMNIA.
Nouse siunattuna.
Kun patjalle pii-kovalle sun etees
Nyt minä polvistun ja kunnioitust'
Osoitan uutta sekä näihin saakka
Tavatont' äidin välillä ja lapsen.
(Polvistuu.)
CORIOLANUS.
Mitä tää? Mun edessäni polvillanne,
Mun, hylkypojan? Tähtiin kimmahdelkoot
Nälkäisen merenrannan piit ja sorat!
Tuliseen aurinkohon vinhat tuulet
Nakelkoot uljaat setripuut, näin tehden
Luonnolliseksi luonnottomuudenkin,
Ja kaiken mahdottoman lastenleikiks!
VOLUMNIA.
Mun olet sotilaani; multa sinä
Tuon muotos sait. -- Tää nainen onko tuttu?
CORIOLANUS.
Jalo Publicolan sisar, Rooman kuutar,
Saasteeton kuin jääpuikko, joka, lumest'
Ani puhtahasta kiteyneenä, riippuu
Dianan templissä. Valeria armas!
VOLUMNIA.
Ja tässä itsestäsi halpa ote,
Jok' ajan vaurastuttamana saattaa
Sun kaltaisekses tulla.
CORIOLANUS.
Sodan jumala,
Luvalla suuren Zeun, sun sielus täyteen
Jaloutta luokoon, ettei haavoittaa sua
Häpeä voi, ja sodass' että seisot
Kuin merirasti, myrskyj' uhotellen,
Ja sinuun katsovaiset pelastat.
VOLUMNIA.
Polvilles, poika!
CORIOLANUS.
Uljas poikan' on se!
VOLUMNIA.
Niin, hän ja vaimos, nainen tuo ja minä
Sua rukoilemme nyt.
CORIOLANUS.
Ma pyydän, älkää!
Mut, jos sen teette, kuulkaa ensin tämä:
Mit' olla vannoin myöntämättä, älkää
Sit' ymmärtäkö kielloks. Vaiti siitä,
Väkeni että päästäisin, ja Rooman
Käs'työläisien kanssa sopisin;
Vait siitä, luonnottomalt' että näytän;
Vihaani, kostoani järjen jäillä
Te ette lauhduttaa voi.
VOLUMNIA.
Vaiti, vaiti!
Sa sanoit, ettet mitään meille myönnä;
Ja muut' ei meillä pyyntöä kuin minkä
Jo meiltä kielsit; kuitenkin ma pyydän,
Niin että tylyyteesi moite sattuis.
Jos sen sa kiellät; kuule siis.
CORIOLANUS.
Aufidius
Ja volskilaiset, huomatkaatte: Roomast'
En mitään kuule salaa. -- Pyyntönne?
VOLUMNIA.
Vaikk' oltais vaitikin, niin puku näyttäis
Ja ruumiin asu, mit' on elämämme
Maanpakos jälkeen ollut. Ajattele,
Maan päällä vaimojako kurjempia?
Sydämmen tulis riemust' ailahdella
Ja silmän ilost' itkeä, kun näen sun;
Mut nyt sen täyttää parku, tuska, kauhu,
Kun äidin, vaimon, lapsen täytyy nähdä.
Kuin poika, puoliso ja isä maansa
Sisukset repii maalle. Meihin kurjiin
Kipeimmin vihas koskee: jumaliinkin
Keit' estät kääntymästä, joka muilla
On lohtuna, pait meillä; sillä kuinka.
Ah! kuinka voimme voittoa rukoilla
Samassa maallemme ja sulle, -- jota
Kumpaakin meidän tulis tehdä? Voi!
Kadottaa meidän täytyy joko maamme,
Imettäjämme kallis tuo, tai sinut,
Maass' aino lohtumme. Me ilmi-tuhon
Olemme omat, kelle tulkohonkin
Rukoilemamme voitto; joko sua,
Kuin vierast' ilkiötä, talutellaan
Kahleissa Rooman kaduilla, tai astut
Sa voittoriemuin maasi raunioilla,
Kädessä palmu, siit' ett' uljahasti
Sa vaimos veren vuodatit ja lapses.
Ma, puolestan', en sodan loppupäätöst'
Odottaa aio; jos en sua saa ma
Kumpaakin puolta säästämään, vaan toisen
Tuhota tahdot, niin et maahas syöstä
Sa muuten voi, -- niin, usko pois, et muuten, --
Kuin että survot oman äitis kohdun,
Jok' ilmoillen sun kantoi.
VIRGILIA.
Niin, ja vaimos,
Jok' antoi sulle tämän pojan, joka
Nimesi jälkimaailmahan vie.
POIKA.
Mua survoa ei saa hän, pois ma juoksen;
Mut suureks kun ma kasvan, tappelen ma.
CORIOLANUS.
Ken naisen hempeytt' arastaa, ei saa
Se vaimon, lasten silmiin katsahtaa. --
Ma istuin liian kauan.
(Nousee.)
VOLUMNIA.
Älä mene!
Jos rukouksemme tarkoittaisi auttaa
Vaan Roomaa, murtamalla volskilaiset,
Nykyiset herras, voisit meitä syyttää
Maineesi murhaajiks. Ei, sovintoa
Pyydämme vaan, niin että volskilainen
Sanoa vois: »Me annoimme tän armon»,
Ja roomalainen: »Otimme sen vastaan»;
Ja kumpikin he sulle huutais: »Terve!
Siunattu sinä, rauhan tekijä!»
Sa tiedät, poikan' ylväs: epävarma
On sodan päätös; mutta varma, että
Jos Rooman voitat, palkaks siitä korjaat
Sa moisen nimen, jota mainitessa
Kiroja kuuluu, ja jost' aikakirjat
Näin kertovat: »Hän jalo oli mies,
Mut maineensa hän tahras viime työllään,
Hän maansa surmas, hänen nimens' inhaks
On jälkimaailmalle.» Puhu, poika!
Jalointa havittelit kunniaa,
Jumalten armotöitä tahdoit tehdä,
Halaista jyryll' ilman paksut posket,
Mut leimaukseesi käyttää nuolta, joka
Vaan tammen pirstaa. Miks et puhu? Sano,
Sopiiko jalon miehen vihaa pitää
Noin lakkaamatta? -- Tytär, puhu sinä!
Hän itkustas ei huoli. -- Poika, puhu!
Enemmän lapsen mieles ehkä voipi
Kuin meidän järki-syymme. -- Kuka toinen
Enemmän kiitost' äidilleen on velkaa?
Täss' antaa kuitenkin mun jaaritella
Kuin jalkapuussa. -- Ikänäs et ole
Sa äiti-hyvääs hellinyt, kun hän,
Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,
Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,
Kunniall' ahdattuna. Vääräks sano
Mun pyyntöni, ja työnnä minut luotas;
Mut, toisin ollen, sin' et ole rehti,
Ja jumalat sua vitsovat, kun multa
Pidätät kunnian, jot' äitin' olen
Ma saapa. -- Pois hän kääntyy. Maahan, vaimot!
Häväisköön häntä polvistumisemme!
Nimestään enemmän hän ylpeilee,
Kuin säälii pyyntöämme. Polvi maahan!
Tää kerta vielä! -- Sitten kotiin Roomaan,
Ja naapureimme kanssa kuolemaan! --
Oo, katsos tänne! Laps tää, jok' ei taida
Haluaan ilmaista, vaan polvistuupi
Ja muiden mukaan kätens' ylös nostaa,
Rukoustamme puoltaa voimakkaammin,
Kuin sull' on voimaa kieltää. -- Lähtekäämme!
Tuon miehen äiti ompi volskilainen,
Coriolissa vaimons' on, ja lapsens'
On sattumalta hänen näköisensä. --
No, aja meidät pois! Min' olen vaiti,
Siks kunnes ilmitulessa on Rooma,
Mut silloin sanon sanan.
CORIOLANUS (tarttuu Volumnian molempiin käsiin; hetken vaitiolo.)
Äiti, äiti!
Voi, mitä teit? Kas, avoinna on taivas,
Jumalat alas katsovat nyt, naurain
Tät' epäluonnollista näytelmää.
Oi, äiti, äiti! Kauniin voitit voiton
Sa Roomalle; mut poikasi, -- se usko,
Oi, usko pois! -- sa vaarallisest' olet,
Niin, ehkä kuoliaaksi lannistanut.
Mut, olkoon niin! -- Aufidius, pontevasti
En nyt voi sotaa käydä; kohtu-rauhan
Voin toki tehdä. Sano, vähemmänkö
Minuna oisit rukoust' äidin kuullut,
Ja vähemmänkö myöntänyt, Aufidius?
AUFIDIUS.
Niin, minä hellyin.
CORIOLANUS.
Niinpä niin, sen vannon.
Vähästä säälin pisaroit' ei heru
Minunkaan silmistäni. Sanokaa,
Millaisen tahdotte nyt rauhan? Minä
En Roomaan mene; teitä seuraan, teille
Nyt antaun kokonaan. -- Oi, äiti! Vaimo!
AUFIDIUS (syrjään).
Iloitsen, että kunnias ja säälis
Erotit toisistaan: näin onneni
Takaisin mulle hankit.
(Rouvat tekevät viittauksia Coriolanolle.)
CORIOLANUS (Volumnialle, Virgilialle, y.m.)
Heti kohta.
Mut' yhdess' ensin juomme; sitten kotiin
Todistus viekää, parempi kuin sanat,
Ja kahdenpuolisesti vahvistettu.
Sisähän nyt! Te, vaimot, muistoksenne
Olette templin ansainneet: ei kaikki
Italian ja sen liittolaisten miekat
Olisi tätä rauhaa aikaan saaneet.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius ja Sicinius tulevat.)
MENENIUS.
Näettekö tuota Capitolin kolkkaa, tuota ulkonemaa tuolla?
SICINIUS.
Kuinka niin?
MENENIUS.
Yhtä mahdollista kuin teidän on sitä paikoiltaan siirtää
pikkusormellanne, yhtä paljon on toivoa siitä, että Rooman rouvat,
hänen äitinsä etupäässä, saavat hänet taipumaan. Mutta minä sanon,
ettei siitä ole mitään toivoa. Kaulamme ovat tuomion omat ja odottavat
vaan teloittajata.
SICINIUS.
Onko mahdollista, että ihmisen mielenlaatu saattaa muuttua niin vähässä
ajassa?
MENENIUS.
Erotusta on koteron ja perhon välillä; kuitenkin on tuo perho kerran
ollut koterona. Tuo Marcius on miehestä kasvanut lohikäärmeeksi:
hänellä on siivet; hän on enemmän kuin matelias.
SICINIUS.
Hän rakasti hellästi äitiänsä.
MENENIUS.
Niin myöskin minua; ja nyt hän ei äitiänsä muistele enempää kuin
yhdeksättä rekeä vetävä hevonen. Hänen muikea näkönsä tekee kypsät
viinirypäleet happamiksi. Kävellessään hän liikkuu kuin muurinmurtaja,
ja maa vapisee hänen astunnastaan. Hän on mies lävistämään katseellaan
rautapaidan; hänen puheensa kajahtaa kuin hautakello; ja kun hän sanoo
»hm», on niinkuin jyrisisi tykistö. Hän istuu komeudessaan kuin
ilmi-elävä Aleksanteri. Mitä hän käskee, se silmänräpäyksessä
täytetään. Ollaksensa jumala, ei häneltä muuta puutu kuin
ijankaikkisuus ja taivas, missä hallita.
SICINIUS.
Niin ja sääli, jos oikein häntä kuvailette.
MENENIUS.
Kuvaan hänet sellaiseksi, kuin hän elämässään on. Saas nähdä, paljonko
sääliä äiti saa hänestä irti; hänessä ei ole sääliä enempää kuin maitoa
koirastiikerissä; sen kyllä kaupunki-parkamme saa tuta; ja tähän
kaikkeen te olette syypäät.
SICINIUS.
Jumalat meitä armahtakoot?
MENENIUS.
Älkää luulkokaan, tällaisessa kohdassa eivät jumalat meitä armahda. Kun
hänet karkoitimme, emme me pitäneet heistä lukua; ja nyt, kun hän
palajaa niskamme taittamaan, eivät he pidä lukua meistä.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Paetkaa, henkenne jos teille rakas.
Aputribuuninne vallannut on kansa,
Repivät häntä, vannoen nyt, että,
Jos lohtua ei rouvat tuo, niin hänet
Paloittavat he tuuma tuumalta.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
SICINIUS.
Mit' uutta?
SANANSAATTAJA.
Hyvää! Voittaneet on rouvat.
Ja tiessään Marcius on ja volskilaiset.
Iloisempaa ei päivää Roomall' ole
Tarquinion karkoituksest' asti ollut.
SICINIUS.
Mies, onko varma tietos, aivan varma?
SANANSAATTAJA.
Niin varma, kuin ett' aurinko on tulta.
Miss' olitte, kun sitä epäilette?
Sulusta niin ei tulvavirta syökse,
Kuin pelastuneet porteista. Haa! Kuulkaa!
(Rummut pärisevät, torvet ja hoboijat soivat, kaikki
yht'aikaa. Ilohuutoja kuuluu näyttämön takaa.)
Pasuunat, torvet, psalttarit ja huilut
Ja rummut, kilkat, kansan ilohuudot
Aurinkoakin tanssittavat. Kuulkaas!
(Ilohuutoja kuuluu taas.)
MENENIUS.
Hyvä uutinen! Käyn rouvia nyt vastaan.
Kaupungin täyden on Volumnia väärtti
Senaattoreita, patriiseja, konsuleita,
Ja tribuuneja teidän kaltaisia
Maan, meren täyden. Hyvin rukoilitte
Te tänään; tuhat moista päätä aamull'
Ei riunaa maksanut. Mik' ilo! Kuulkaas!
(Ilohuutoja ja soittoa.)
SICINIUS.
Kostjumal' ensinkin sun uutisestas;
Minulta lisäks kiitos!
SANANSAATTAJA.
Meillä kaikill'
On suureen kiitoksehen suuri syy,
SICINIUS.
Lähellä ovatko he?
SANANSAATTAJA.
Portill' aivan.
SICINIUS.
Nyt heitä vastaan, joukoss' ilakoimaan!
(Rouvat tulevat, senaattorien, patriisien ja kansan
saattamina. He kulkevat näyttämön poikitse.)
1 SENAATTORI.
Pelastajamme, Rooman turva, terve!
Kokohon ruodut! Kiitos jumalille!
Ilovalkeitä nyt! Kukkasia tielle!
Maanpako-huudon nielköön riemuhuuto!
Palauttakaa Marcius, tervehtien
Nyt hänen äitiään, ja huutakaa:
Terveeksi, rouvat, terveeks!
KAIKKI.
Terveeks, terveeks!
(Rummut ja torvet soivat. Kaikk' lähtevät.)
Viides kohtaus.
Antium. Julkinen paikka.
(Tullus Aufidius seuralaisineen tulee.)
AUFIDIUS.
Vie tieto senaattiin, ett' olen täällä;
Tuo heille anna;
(Antaa paperin.)
sen kun lukeneet on.
Torille heitä kutsu; siellä minä
Todistan, heidän sekä kansan kuullen,
Sanani todeks. Hän se, josta kannan,
On juuri tullut kaupunkiin ja aikoo
Nyt kansan eteen astua ja koittaa
Sanoilla puhdistaida. Menkää!
(Kolme tai neljä salaliittolaista tulee.)
Terveeks!
1 SALALIITTOLAINEN.
Kuin voitte, herramme?
AUFIDIUS.
Kuin miesi, jolle
On omat armolahjat myrkkyä
Ja sääli surmaks.
2 SALALIITTOLAINEN.
Herra, sama tuuma
Jos viel' on teillä, johon apuamme
Te pyysitte, niin pelastamme teidät
Täst' uhkavaarasta.
AUFIDIUS.
En tiedä minä;
Noudattaa meidän täytyy kansan mieltä.
3 SALALIITTOLAINEN.
Niin kauan kuin on riitaa välillänne.
Niin horjuu kansa, vaan jos toinen kaatuu.
Niin toinen saapi perinnön.
AUFIDIUS.
Sen tiedän.
Ja täysi syy on mulla hänet murtaa.
Ma hänet nostin, kunniallani ma
Takasin hänen uskollisuuttansa;
Näin noussehena, taimiins' uusiin valoi
Hän maireen vihmaa, viettel' ystäväni,
Ja siksi voitti luontonsa, jok' aina
Tylyksi, nurjaks, ynseäksi tiettiin.
3 SALALIITTOLAINEN.
Ja itsepäisyytensä, jolla tyhjäks
Hän teki konsuliksi pääsönsä,
Kun nöyryys puuttui --
AUFIDIUS.
Siitä aioin haastaa.
Maanpakoon tuosta tuomittuna, tuli
Hän liedellen' ja kurkkuns' oikoi mulle;
Ma otin hänet vastaan, päällikkyydest'
Osalliseksi tein, ja hänen mieltään
Kaikessa noudin; tarkoituksihinsa
Valita sai hän väestäni parhaat
Ja tuoreimmat; häntä palvelin ma;
Hänt' autoin saamaan mainetta; mut itse
Sen kaiken vei hän, vahingostanipa
Jo ylpeilikin; hänen palvelijaltaan
Lopulta näytin, enkä vertaiselta;
Ja armollaan mua palkitsi hän niinkuin
Mitäkin palkkalaista.
1 SALALIITTOLAINEN.
Aivan niin;
Sit' ihmetteli väkikin; ja vihdoin
Kun Rooman voitti hän, ja kunniata
Ja saalist' odotimme --
AUFIDIUS.
Niinpä niin;
Siks häneen jänteheni pingoitankin.
Parista naisen kyynelpisarasta.
Jok' yhtä halpaa on kuin valhe, myi hän
Sotamme suuren veret sekä vaivat.
Hän kuolkoon siis! Ma uuteen eloon nousen,
Kun kaatuu hän. Haa, kuulkaa!
(Torvensoittoa ja rummunpärrytystä. Kansan ilohuutoja.)
1 SALALIITTOLAINEN.
Huomaamatta,
Kuin postintuoja, kotikaupunkiinne
Te saavuitte, mut hän kun palajaa,
Niin ilmaa melu vihloo.
2 SALALIITTOLAINEN.
Tyhmät narrit
Nuo, joiden lapset hän on surmannut.
Kuluttavat nyt hänen kunniakseen
Katalat kurkkunsa.
3 SALALIITTOLAINEN.
Siis paras teille,
Ett', ennenkuin hän esiintyy ja kansan
Puheillaan voittaa, miekkaa saa hän maistaa;
Me apun' ollaan. Kun hän maassa makaa.
Niin voitte hälle ruumispuheen pitää
Ja hänet mahtisyineen haudata.
AUFIDIUS.
Vait! -- Senaattorit!
(Senaattorit tulevat.)
SENAATTORI.
Tervetullut kotiin!
AUFIDIUS.
Sit' en ma ansainnut. Mut, hyvät herrat,
Mun kirjeen' oletteko lukeneet te
Ja tarkkaan.
SENAATTORI.
Olemme.
1 SENAATTORI.
Ja haikeudella.
Tät' edelliset rikoksensa vois hän
Sovittaa helpolla; mut kun hän päättää.
Miss' alkaa tulis, saavutetut edut
Pois lahjoittaapi, omin rahoin meitä
Hyvittää tahtovi, ja rauhaa hieroo,
Vaikk' antautaan, -- sit' ei voi anteeks suoda.
AUFIDIUS.
Hän lähestyy: hänt' itseään nyt kuulkaa.
(Coriolanus tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.
Joukko kansalaisia seuraa häntä.)
CORIOLANUS.
Terve, herrat! Soturinanne ma palaan;
En maani lemmest' ole saastuneempi
Kuin lähteissäni; yhä noudatan ma
Suurt' ylivaltaanne. Siis tietäkää,
Ett' onnell' aloin sodan ja sen johdin
Veristä tietä Rooman porttiin saakka.
Kulunkejamme kolmannesta suuremp'
On sotasaalihimme. Rauhan teimme
Roomalle yhtä häpeällisen
Kuin meidän kansallemme kunniakkaan;
Ja tässä jätämme nyt patriisein
Ja konsulien allekirjoittaman,
Ja Rooman sinetillä vahvistetun
Sovintokirjan.
AUFIDIUS.
Hyvät herrat, älkää
Sitä lukeko; vaan tuolle petturille
Sanokaa, että valtaanne hän riettaast'
On väärin käyttänyt.
CORIOLANUS.
Kuin? Petturi!
AUFIDIUS.
Niin, pettur' olet, Marcius.
CORIOLANUS.
Marcius!
AUFIDIUS.
Niin, Marcius, Cajus Marcius. Luuletko sa
Mun suovan sulle Coriolanon nimen.
Min Corioliss' itsellesi ryöstit? --
Päämiehet te ja ylimykset, kuulkaa:
Hän pettänyt on viekkaast' asianne,
Ja teidän Rooman (teidän Rooman, sanon)
Hän muutamasta suolavesi-tilkast'
On äidilleen ja vaimollensa myynyt,
Valansa rikkoen ja päätöksensä
Kuin perstan silkin; neuvottelua
Ei pitänyt, vaan imettäjinensä
Ulisten vonkui voittomme hän hiiteen,
Ett' asepojatkin ne punastuivat,
Ja toisiins' urhomiehet katselivat
Ja ihmettelivät.
CORIOLANUS.
Mars, kuulitko sa?
AUFIDIUS.
Vait jumalista, poika itkusuu?
CORIOLANUS.
Haa!
AUFIDIUS.
Parempikaan et ole.
CORIOLANUS.
Hävytön parjaaja! Mun sydämmeni
On pakahtua kyllyyttään. Vai poika!
Oo, sinä orja! -- Anteeks! Ensi kerran
Mun haukkua on pakko. Hyvät herrat,
Tuo koira valheesta on rangaistava;
Hän hyvin tietää (iskuistani merkit
Hän kanssaan hautaan vie), ett' itse valheens'
Saa syödä hän.
1 SENAATTORI.
Vait, kumpikin, ja kuulkaa.
CORIOLANUS.
Paloiksi minut lyökää! Nuoret, vanhat
Punatkoot veressäni tikareitaan! --
Vai poika! Luihu koira! Kronikkanne
Jos totta puhuu, seisoo siinä näin:
Kuin kotka kyyhkyslakassa, niin teitä
Coriolissa minä säikyttelin.
Ja ihan yksin. -- Poika!
AUFIDIUS.
Jalot herrat,
Noin muistuttaako saa tuo kerskur' rietas
Sokeall' onnellansa häpeäänne,
Ja teidän kuultenne?
SALALIITTOLAINEN.
Hän siitä kuolkoon!
KANSALAINEN.
Paloiksi hänet repikää, ja heti! Hän tappoi
minun poikani; -- minun tyttäreni; -- hän tappoi minun
lankoni, Marcon; -- hän tappoi minun isäni. --
2 SENAATTORI.
Seis, seis! Ei mitään väkivaltaa! Hiljaa!
Hän jalo mies on, hänen mainehensa
Maanpiirin kiertää. Viime rikoksestaan
Hän laissa vastatkoon. -- Aufidius, seis!
Älä rauhaa häiri!
CORIOLANUS.
Oi, jos hänet saisin,
Ja kuusi moista, vaikka koko heimon,
Mun kelpo miekkan' eteen!
AUFIDIUS.
Rietas konna!
SALALIITTOLAINEN.
Surmatkaa, surmatkaa hän!
(Aufidius ja salaliittolaiset paljastavat miekkansa
ja surmaavat Coriolanon, joka kaatuu. Aufidius polkee
häntä jalallaan.)
SENAATTORI.
Seis, seis, seis!
AUFIDIUS.
Mua kuulkaa, hyvät herrat.
1 SENAATTORI.
Tullus, oi!
2 SENAATTORI.
Työn teit sä, jota itkevä on miehuus.
3 SENAATTORI.
Hänt' älä polje. -- Hiljaa kaikki olkaa.
Ja miekat tuppeen!
AUFIDIUS.
Hyvät herrat,
Kun tietää saatte (tässä kiihkon tilass'
On mahdotonta se), kuink' oli teille
Se miesi vaarallinen, iloitsette
Te hänen surmastaan. Senaatin eteen
Mua kutsukaa, niin rehelliseks työni
Ma tahdon näyttää taikka rangaistusta
Kovinta kärsiä.
1 SENAATTORI.
Pois ruumis viekää,
Ja surkaa häntä. Kunniata saakoon
Hän suurempaa kuin kukaan, jota airut
On hautaan saattanut!
2 SENAATTORI.
Aufidiota
Tuon miehen kiivaus osaks puolustaa.
Hyväksi kaikki kääntyy.
AUFIDIUS.
Viha jäähtyy;
Mun suru valtaa. -- Nostamahan tulkaa,
Päämiestä kolme, yhten' olen itse. --
Lyö rumpua; se suruvirttä soikoon;
Peitsenne laskekaa! -- Vaikk' on hän täällä
Isättömäks ja leskeks monen tehnyt.
Jok' yhä itkee hänen tekojaan.
Hän muistopatsaan saakoon arvokkaan, --
Avuksi tulkaa!
(Menevät, kantaen Coriolanon ruumista. Surumarssi soipi.)