Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/63375
SAARELAISKUVIA II
Kirj.
EMIL ELENIUS
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.
SISÄLTÖ:
Hurjia hevosia.
Liiva-Simo osti ja möi jollan.
Sumussa.
Susi saaressa.
Kuollut vaalipappi.
Kullakin oma kolyyminsa.
Eräs hyljeretki.
Sankari.
Kuninkaan luotsi.
Itan kuolema.
Kielilläpuhuja.
HURJIA HEVOSIA.
Eivät ne ole jäät meressä enää sellaisia, mitä olivat ennen minun
nuoruudessani ja vielä noin viitisenkymmentäkin ajastaikaa takaperin.
Ei sinnepäinkään!
Nyt sattuu joskus harvinaisuutena että ajetaan hevosella yli meren
Suomesta Viroon ja päinvastoin. Enimmät talvet ovat niinsanottuja
rikostalvia.
Toista oli ennen.
Niin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta
kuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja
isoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että
suurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin
muiden tapahtumain aika. -- "Se oli niin ja niin monta vuotta ennen
rikostalvea", tai: "niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven",
sanottiin aina.
Mutta entä nyt!
Joka talvi on rikostalvi.
Siitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut
viimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi
talvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin
paremmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa
muussa talossa.
Ja toista ne olivat ne sen ajan hevosetkin!
Eivät ne nämä nykyajan hevoset ole kuin lehmiä niiden rinnalla.
Paras hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä
-- molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.
Minkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera
kuitenkin, että olin mukana ajossa.
Ensimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä
joulukuun iltana, myöhään syksyllä, -- mereen alkoi jo tehdä jäätä --
kun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki
oli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.
Mikä se silkkilaiva oli?
Annahan olla, kyllä kerron siitäkin, mutta kun nyt on puhe hevosista,
niin antaa laivojen olla. Sen verran sanon vain, että se oli kuunari,
jonka nimi oli "ANNA MARIA", ja että se oli Lyypekistä selvitetty
pohjakuormassa, tyhjänä, Haminaan, ja että sillä oli sisässään suurempi
määrä erilaista tavaraa, samppanjaa, konjakkia, likööriä ja varsinkin
silkkiä -- kaikenlaista silkkiä, varsinkin koreita naisten liinoja ja
myssyjä -- ja nämä tavarat sen piti jättää tänne saareen. Isoisäni oli
sen silkkilaivan ja niiden tavaroiden pääomistaja ja ajoi hevosella
maan taakse katsomaan sen tuloa.
Eihän ne sellaiset miehet jalkaisin kävelleet! Johan nyt!
Vaikkei maassa ollut lunta kuin vähäisen maa harmaanaan, antoi hän
valjastaa hevosen ja ajoi sinne.
Siellä odotettiin pakkasessa koko päivä.
Kansaa oli niin hiton paljon!
Kaikki halusivat nähdä, kun silkkilaiva tulee, ja ehkä ajattelivat,
että "karttuisa on kansan käsi" -- vaikkeihän se tässä oikein sitä
merkinnyt -- tämä sananparsihan tässä on kuin vakka kantena pohjalleen,
mutta olkoon nyt, kun kerran tuli sanotuksi.
Ehkä lienevät ajatelleet, että siitähän tuota ehkä sattuu saamaan
silkkiä kuin jouluryyppyjäkin yksi missä toinenkin, eikä kukaan voi
ryhtyä jälkikyselyihin.
Ei sitä silkkilaivaa sinä päivänä kuitenkaan tullut. Mistä syystä lie
myöhästynyt.
Seuraavana yönä se nappasi kiinni tuohon Pohjoisriville ja makaa siellä
pohjassa silkkeineen ja samppanjoineen tänäkin päivänä. Tuli lumipyry
ja mitenkä lienevät niin huolimattomasti purjehtineet.
Ilta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa
odotettiin.
Isoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten
sanoi hän minulle:
"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin -- ja saa
tänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!"
Tuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli
ohjakset.
Kaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen
hevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin
se hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne
olivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: "Päästäkää irti",
hyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten
se läksi.
Paraikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä
maan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.
Se minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden
puolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui
niitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin
maantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.
Lunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja
kallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!
Kuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta
ja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa
sillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten
siraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin
vetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta
kiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas
kiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana --
kaikki raavaita miehiä -- ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua
aina naurattaa nyt perästä päin -- ei naurattanut silloin -- ja pitää
aina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä
ja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää
kolmas ranka tien viereen!
Jaaha!
Lasit jäähtyvät! Otetaanpas! Terveeksi
Terveeks!
Ei sitä pakanaa itse isoisävainajakaan olisi saanut seisattumaan, jos
ei olisi tullut tallin seinä vastaan. Siihen se vielä hyppäsi pystyyn
ja löi etukavionsa tallin seinään, että hokkien ja naulojen jäljet
taitavat näkyä siellä vielä tänään.
Se oli jättiläinen voimiltaan, se hevonen, ja olivat sen kaviot kuin
neljä suurta mustaa kahvikattilaa. Voimaa sillä oli kuin seitsemällä
härällä ja nopeutta kuin ukkosen salamalla ja viisaampi se oli kuin
tuhma ihminen.
Kerran isoisävainaja ajeli hiljakseen sumussa manteretta kohti. Reessä
oli kaksi astiaa viinaa. Molemmat vetivät noin sata ja viisikymmentä
litraa. Oli jo sisäpuolella Lupin, Pöllön luona. Tiedäthän Pöllön?
Tiedän.
No no! -- Sumu oli niin sakea, että tuskin näki viittä aisanpituutta
mihinkään päin.
Isoisävainaja ajelee ja ajelee puoliravia ja katselee kompassia ja
ohjaa hevostaan sen mukaan.
Mitäs olla! Kerran, kun hän nostaa silmänsä kompassista, niin ajaa
hevonen vastaan eikä kaukana enää olekaan.
Jo erotti tulijan silmät, ja kukas tuo piru muu oli kuin
tullipäällysmies itse Haminasta, isoisävainajan vanha hyvä tuttava ja
ystävä, yhden tullivartijan kanssa, ajaa täyttä ravia vastaan.
Ei siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää
päivääkään.
Mitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta
ja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta
kuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin
liikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella
kertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta
yks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta,
etteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi
taivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun
näkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella
piiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.
Ukko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin
syömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki
ikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että
ukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti
pihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.
Ei olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään,
tervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.
Ukko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne
mantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.
Ja sillä ukolla olikin sitten tavaraa, millä pöydän koristaa.
Vielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella,
että eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!
Juovat sitten minkä juovat, niin kysyy tullipäällysmies ukolta:
Sinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko
päivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!
No se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen
ukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)
Eiköhän sinun hevosesi vaan pahasti höyryä. Ei se mikään
kolmenmarkanhevonen ole tämä meidänkään, mutta niin se savusi kuin
köyhän sauna, kun noustiin jäältä maalle äsken. Mentäisiköhän
katsastamaan, mitenkä sinun oriisi jaksaa.
Se on minusta ihan sama. Mennään vaan. Saahan tätä nyt hevosta katsoa.
Mentiin ulos.
Minä olin siinä pihalla ja läksin miesten mukana hevosta katsomaan.
Tullimiesten musta hevonen seisoi valjaissa renkaaseen kiinnitettynä ja
huurteesta ihan valkeana kuin palttina.
No jokos tullimiehillä on valkea hevonen, nauroi isoisävainaja, joka
oli sellainen lystikäs ukko, oli ollut sellainen koko ikänsä. -- Kyllä
nyt saa jäällä pelätä, kun tullimiehillä on valkea hevonen -- etenkin
jos vielä maalaatte rekennekin valkeaksi ja panette papin messupaidat
turkkienne päälle.
Mentiin talliin.
Tunsivathan ne tullimiehet hevosen. Siellä se tallissa syödä
rouskutteli kauroja kuin torpan hevonen jouluaamuna ja karva ihan
kuivana ja kiiltävänä -- välkkyi kuin silkki niin karvat kuin jouhetkin!
Taputtelivat hevosta tullimiehet ja mutisivat. Jo avasi lopulta suunsa
päällysmies ja sanoi ukkovainaalle:
Sinulla on hyvä hevonen, saakurin hyvä.
Hyvänähän se on hyvä ostettukin.
Etkö sinä myy tätä hevosta ja mitä sinä siitä tahdot?
Ennenhän minä myyn itseni kuin tämän hevosen. Vaikka toisitte kuorman
kultaa, niin en antaisi.
Eikö rahakin ole hyvää?
Mitäs siitä, jos muut kuitenkin köyhtyisivät. Jos teillä olisi
tämä hevonen, niin kurkinahan tässä sitten muiden olisi ruvettava
lentelemään.
No mitäs sille, kun et myy, niin et myy. Täytynee sitten ottaa muuten.
Ottakaa vain, jos saatte, nauroi ukko.
Tullipäällysmies luimisti viekkaasti silmiään ja sanoi ukolle:
Mennäänpäs käymään liiterissäkin, katsomassa, mitä sinulla on reessäsi.
Mennään vaan, mennään vaan. Hyvä se on reki, jos on hevonenkin. Eikä
minulla mitään huonoa olekaan. Sopii niitä katsella vaan, kaikkea mikä
silmää ja mieltä miellyttää. Vieraat ovat hyvät ja katsovat vaan.
Täällähän tämä reki on, mihin viimeksi jäi.
Ukko avasi tallin ovet selkosen selälleen ja selälleen ne olivat kaatua
tullimiehetkin, sillä reki oli typösen tyhjä. Vähän heiniä ja loimi
siinä taisi olla.
Tunsivathan ne tullimiehet kyllä, että se on sama reki, joka pyörsi
ympäri heidän edessään Pöllössä -- nimittäin tässä Loukeenpöllössä,
ei Tervapöllössä -- ja joka näkyi avonaisesta liiteristä, molemmat
viina-astiat vielä sisässä, kun he ajoivat pihaan.
Tämähän se on sama reki, sanoi päällysmies.
Sama reki, sama reki, nauroi ukko.
Eikö tässä ole ollut mitään kuormaa tänään?
Ei sen enempää kuin nytkään. Tarkastakaa, mitä siellä on. Minä en ole
pitkään aikaan, ainakaan tänään, käynyt koko reellä missään, enkä
muista mitä siellä on. No, onhan siinä ainakin hyvä ryijy ja heiniä,
nauroi ukko ja lisäsi minulle:
Viskaa heiniä vieraiden hevoselle, Anttu! Ja tuo kauroja aitasta!
Tullimiehet mutisivat taas jotakin ja päivittelivät, mutta eivät ilkeä
vielä kysyä enempää? Reen jalakset ovat lumessa...? kysyy viimein
tullimies.
Niinhän ne näin talvella usein ruukkaavat olla, mutta kyllähän sitten
kesällä sulavat, nauroi taas ukko.
Tässä on ihan tuoreet reen jäljet tallin edessä ja tämä reki on noussut
niiltä jäljiltä -- tuossa noin näkyy kynnyksessä ja lattiassakin samat
jäljet, raskaan kuorman jäljet. Missähän se kuorma on? Niin pakana on
kuin onkin. -- Olettekos te pojat olleet ajossa tänään? kysyy ukko ja
kääntyy vihaisena meihin päin.
Ei me olla missään oltu, sanottiin me. Mitä lienevät eilisiä jälkiä.
Olikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin!
Olihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti
tullimiehiä, katosi kuorma -- Jumala tietää minne lienee kadonnutkin.
Siinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa
sisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.
Hyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie,
kun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille
hevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa
konia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja
Haminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.
Hyvät niillä oli hevoset ylimalkaan, mutta ei niin hyvät kuin meillä.
Siihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut
jo hänkin...
Pinta-Pekko?
Niin.
Mistä sillä sellainen nimi oli?
Sitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka
välistä sanoi edestäkin päin. -- Vaikka se oli mantereesta kotoisin,
oppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei
syönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin
hylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat
paikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi
lihat kaikki avantoon ja sanoi: "Pinta se on vain joka kelpaa!" --
Tämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon
lykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet
rupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.
Se osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja
rohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin
täällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. -- Täältä se naikin ja
täällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset
vielä elävät.
Isoisävainaja oli niihin aikoihin jo vanhentunut ja Pinta-Pekko sitä
hevosta enimmäkseen jäällä ajoikin ja ukko oleili kotona.
Toista ne olivat jäät siihen aikaan!
Oli sitten tuulta tai sadetta, eivät ne liikahtaneetkaan koko talvena.
Kun ne siinä joulujen jälkeen tulivat ja paikalleen jäivät, niin usein
vasta vappuna läksivät. Kerran vietiin ensimmäiset kuormat yli meren
uudenvuodenpäivänä ja viimeiset vasta vappuna.
Melkein joka päivä oltiin ajossa.
Siinä kahdeksan ajoissa aamulla lähdettiin täältä kotoa. Oltiin
Somerissa keskipäivällä ja syötettiin siellä hevosia, milloin sinne
voi maihin mennä. Sitten ajettiin yhtä päätä Narvin loistolle, jota
lähestyttiin iltapimeässä. Sen korkea loisto näkyy kauas, niinkuin
tiedät. Sen hoitaja oli liitossa meidän kanssamme. Vaikka loistot
talvella olivat sammutettuina, poltti hän lounaaseen päin näkyvää tulta
meille. Siitä näimme, jos Narvissa paloi tuli, että väylä on puhdas ja
anna mennä vain, mutta jos Narvi oli pimeä, tiesimme, että siellä on
vilppi.
No se sai tietysti osan...?
Kuusikymmentä kannua.
Kerrastako?
Koko talvesta!
No se ei ollut paljon!
Se ryyppi sitä sitten koko vuoden. Ja vähänhän se olisi muuten
ollutkin, mutta meillä oli aina muitakin liiketoimia hänen kanssaan.
Oltiin tavallisesti Narvissa yö ja sitten lähdettiin Koivistolle tai
Humaljoelle tai Säkkijärvelle tai Vironlahdelle. Kun tullimiehet
etsivät meitä Koiviston ja Humaljoen puolelta, oltiin me Säkkijärven ja
Vironlahden puolella, ja niin edespäin.
Siellä oli nuottamiehiä Suomenlahden itäosan jäillä joka puolella.
Nuotta-apajilla oli hevosmiehiä kalanostossa. Ne läksivät illan suussa
ajamaan maihin päin, ja mitäs muuta kuin me mukaan. Oli siinä kuormaa
kuorman perässä toinen jos toinenkin. Meilläkin tavallisesti oli kaloja
päällimmäisenä, jäätyneitä haileja.
Kun alettiin nousta maihin Koivistolla, ajoi sieltä vastaan vanha
laivanpäämies, ukko Hannula, joka tiesi, missä on vilppi, ja hänen
kanssaan ajettiin sitten paikkaan, jossa sopi keventää rekeä.
Paluumatkalla poikettiin taas Narviin ja ostettiin Narvin ukolta
liinaöljyä kuorma mieheen. Sitä poltettiin loistoilla siihen aikaan,
kun ei vielä ollut tätä nykyistä lamppuöljyä. Hänen kannata myydä sitä
halvasta. Eihän se hänelle itselleen mitään maksanut. Säästi sitä
enemmän loiston poltossa. Eihän sen meitäkään varten tarvinnut sytyttää
kuin pari kynttilää torniin.
Liinaöljy me myytiin hyvällä hinnalla Viipuriin...
Kas kun eivät kyselleet ja tutkineet, mistä te sitä tuotte.
Kyllä ne kyselivätkin, mutta me sanottiin, että tuodaan sitä kotoa ja
että se on laivarikkotavaraa, ja jos eivät usko niin kutsukoot koko
saarikunnan pappineen ja pippineen todistamaan ja vannomaan.
Tuotiin sitä välistä kotiinkin. Siitä sai keittämällä hyvää vernissaa.
Sillä nämä talot maalatut ovat, niin monta kuin heitä onkin.
* * * * *
Ajettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä
kevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta
kyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään!
Etumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.
Oltiin lähellä Someria, virstaa viisi kuusi maalta.
Sitten pysähdyttiin ja tuumittiin, että uskaltaakohan ajaa maihin.
Päätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut
käänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille
huonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos
tullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa
toiset.
Seisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen
päässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs
muuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta
selkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry
päälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä
astiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä
ajoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko
sai minut kiinni.
Minä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä.
Jos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille
sekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja
hyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan
matkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!
Mutta tämän teemme vasta viime tingassa, kun muu mikään ei enää auta.
Pinta-Pekko suostui tähän, ja suostuttava olikin.
Ajetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua,
mutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.
Kerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät
hevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta
kylkiin minkä ikinä ennättävät.
Silloin minä huusin Pinta-Pekolle: "Katsos, nyt ne lyövät jo kahdella
piiskalla. Se on sen; merkki, että kohta on hevosesta loppu. Hyvä
tulee!!"
Tuskin minä olin saanut sen sanotuksi, kun tullimiesten hevonen
seisahtui, pani etujalkansa suorina kuin tulitikut viistoon eteen päin
tönkkään ja luimisti korviaan, eikä tikahtanut paikaltaan, tekivät
miehet sille mitä hyvänsä.
Silloin minä otin putelin turkintaskustani, heilutin sitä ylhäällä
ilmassa ja huusin: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"
Perästäpäin olivat tullimiehet mantereella nauraneet, että
takaa-ajettavat heiluttivat heille viinaputelia ja huusivat pakanat
vielä, että: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"
Jaa'a, ne ajat ovat olleet ja menneet.
Tullimiehet tekivät tehtävänsä, mikä heille kuului, ja me tehtiin se
mikä meille kuului.
Silloinhan maailmassa kaikki onkin niinkuin ollakin pitää, kun jokainen
tekee tehtävänsä, papit omat tehtävänsä, lukkarit, suntiot, suutarit ja
räätälit ja kaikki muut, kukin oman tehtävänsä.
Silloin on maailmassa järjestys ja hyvä olla jokaisella ja kukaan ei
voi sanoa, että me olisimme tehneet tehtävämme huonommin kuin muut.
Siellä ne ovat nyt miehet niinkuin hevosetkin, eikä niin hyviä hevosia
enää maailmaan synnykään.
Ei piru vie synnykään!
Ne olivat villejä hevosia!!
LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.
"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat
ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt
jollansa.
Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea
ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten.
Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen
yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja
musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen
hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki
arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen
kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.
Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa
kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä
Miss' ankarimmin luodit soi,
Taajimmin tulta salamoi --
nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä
tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".
Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi
Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.
Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja
sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja
saaren.
Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan
hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se,
jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi
ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman
tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi
sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.
Pitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle
laivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.
Ilta oli jo pitkällä.
Suuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat
tammea ja paloivat hyvin.
Naiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja
paistettuja perunoita.
Alhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat
edestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja
miehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle
kyllä "puun roinaa", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat
kyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat
vain halpaa galvanoitua rautaa, "jonka päälle ei viitti kattoakaan".
Jokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan
alapuolella.
Siellä on vaskea. Vaskea!
Jo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen
käsivarren paksuisia vaskipultteja.
"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta", hihkaisi
Liiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen
ensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut
maalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä
paloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä
koko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.
Laivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa
muodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki
parempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu.
Turskat kasattiin kallioille -- niitä ei kukaan varastanut.
Maalle tulleista kajuutan seinistä ja katosta ja osaksi purjeista
muodostettiin tullimiehille erikoinen loistomaja. Sen edessä paloi
huolellisesti hoidettu rovio. Laivarikkomiehet tämän tekivät jo
päivällä yhteisvoimin. "Onhan sääli ja surku nähdä herrojen (niin
kunnioitti hän nyt tullimiehiä!) seisovan täällä tuulessa ja vilussa
ja sateessa, johonka vain meikäläiset ovat tottuneet", oli Liiva-Simo
sanonut, sillä hänpä se esittikin, että laitettaisiin "herroille vähän
tuulen ja sateen suojaa, kun niidenkin täytyy kerran täällä olla".
Laivasta maalle onnellisesti tulleet juomatavarat korjattiin kaikki
visusti talteen herrojen telttiin. Kuinkas muuten! Tullimiehethän
ne kuitenkin aina viinoja etsivätkin, ja nyt ei salattu ainoatakaan
pulloa. Ei ainoatakaan! Kaikissa telteissä paloi lyhdyt, mutta
"herrojen teltissä" neljä. Siellä tullimiehet ryyppäsivät viskiä ja
lauloivat:
"Hurraa me nuoret meripoijat!"
Teltit loimottivat kuin jättiläislyhdyt.
Pikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki
odotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.
Pimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina
rannoille.
Välistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten.
Joku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä
nappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja
koettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.
Nuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa
paistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja
huutelivat miehille, että "tulkaa sajulle", mutta kukaan ei tullut.
Myrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja
keltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät
olleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille.
Liiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se
on tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta,
ja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen
ja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne
viranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion
vaatimiseen.
Kasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla.
Luultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä;
ylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu.
Lyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät
äänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset
väittivät vastaan, että voisihan se olla -- mahonkiakin. Riidan
ratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan
pohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. "Mahonkia pakana on
kuin onkin!" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista
suurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja
laivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin
nauruun ja nielaisten jollan -- miesten väistäessä -- vielä kerran
käsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista
jollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja
odotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan
kuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä
puolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. -- -- --
* * * * *
Kun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset
ja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten
kasaan kerääntynyt tavara.
Erään pystyyn käännetyn tyhjän tynnyrin ääressä istui vahtimestari
kirjoittamassa huutoja muistiin. Päällysmies itse seisoi toisen
tynnyrin ääressä, jonka pohjaan hän kuokallaan rummutti huutoja.
Oli jolla parhaillaan menossa viimeisenä huutona.
"Hyvä jolla! Ensiluokkainen! Hyvässä maalissa. Vettäpitävä! Kuuluu
olevan mahonkinen! (Naurua). Paljonko tarjotaan?! No miehet! Teissä ei
liene kylliksi rikasta miestä tämänlaisen hienon jollan herraksi, vai
mikä on kurkkuunne mennyt! Paljonko tarjotaan? Paljonko tarjotaan?!"
Kukaan ei tarjoa mitään.
Liiva-Simo kallistaa jollaa ja tarkastelee kuin näkisi sen ensi kerran.
"Paljonko tarjotaan! Paljonko tarjotaan!"
"Markka ja viisikymmentä!" hymähti Liiva-Simo ja potkaisi jollaa.
"Markka viisikymmentä, ensimmäinen huuto, markka viisikymmentä,
ensimmäinen, markka viisikymmentä, ensimmäinen -- -- markka
viisikymmentä, toinen -- markka viisikymmentä -- --" laklatti
kurikkamies vauhtiin päästyään.
Sillä aikaa pisteli Liiva-Simo puukollaan jollaa sieltä täältä. Välistä
upposi puukko päätään myöten.
"Lisätkää! Lisätkää! Markka viisikymmentä, toinen, markk -- --"
"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää!
Pitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!" sanoi
Liiva-Simo.
Miesjoukko rähähti nauramaan.
"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä,
toinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen -- kaksi
markkaa viisikymmentä penniä -- kolmas kerta."
Kurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja
meni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi
Liiva-Simolle:
"Tuossa on tuokin kaupanpäällisiksi, koska pohja meni sisään."
Tynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta,
oli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja
kun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka
Liiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet,
ettei niitä kannattanut korjata.
Liiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän
saa jollan omaan rantaansa.
"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään", päivitteli
hän.
Kun juhla oli päättynyt -- sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa
kiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat
olivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä
ja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän
rantasaraimeen.
Ensin oli aikomus polttaa jolla, mutta sittemmin muutti Simo päätöstään.
Hän päätti myydä sen.
Oli varhain keväällä se aika, jolloin jollat, haapiot, veneet, jaalat,
jahdit ynnä muut, niin isot kuin pienetkin alukset raapattiin,
paikattiin ja uudestaan tervattiin ja öljyttiin kaikkine tarpeineen ja
irtaimistoineen.
Raapat lauloivat, tervapadat tuoksuivat, vasarat paukkuivat, koirat
tappelivat, leikkivät ja haukkuivat työmailla. Aurinko paistoi
koillisesta etelään ja luoteeseen herkeämättä. Kihisten painui kuuma
terva laitoihin ja kansiin ja piki saumoihin.
Liiva-Simo kaikessa hiljaisuudessa rantasaraimessaan hommaili jollansa
ääressä. Hän paikkasi kitillä kauniisti kaikki halkeamat, väänsi
törröttävät katkenneiden kaarien päät paikoilleen ja löi kiinni ne
nauloilla. Sitten hän maalasi jollan sisältä ja ulkoa ja teki siihen
uudet airot.
Se oli valmis myytäväksi.
Ilokseen huomasi Liiva-Simo, että keulavahvikkeessa, pestin
hankauspaikassa oli vaskea Samoin peräkasoissa ja lierutuspykälässä.
Vaskipaholainen kuiskasi jotakin Simon korvaan, että "kiskos mies
vasket pois ja pane talteen omaa jollaasi varten", mutta Simo malttoi
mielensä eikä käynyt huonontamaan jollan myyntiarvoa.
Hän päinvastoin hioi kirkkaaksi vasket.
Nyt välkkyi jolla uudessa maalissa ja kullan kiiltävissä
vaskikoristeissa. Kuinka rumalta tuolla näyttikään hänen oman jahtinsa
tervattu jolla saraimen toisella seinustalla. Mutta se olikin sisältä
punertavaa tervashonkaa, kun tämän valkeaksi sivutun kuoren alla oli
mätää puuta, honkaa tosin alkujaan sekin.
Kun Simo katseli uuden myyntivarsansa vaskisilauksia, johtui hänelle
mieleen, olisiko tuo joutava kokonaan vaskinauloilla tehty. Ei ollut
tullut sitä tähän asti tarkanneeksi.
Varovasti hän kaiversi muutamien laitanaulojen kannoista pois maalia
sen verran, että metalli juuri paljastui.
Vaskea!
Vaskea oli kuin olikin joka naula!
"Olisi tuon pakanan puu vähänkään kovempaa, niin en möisi ensinkään",
sanoi Simo itselleen.
Kului viikko ja pari.
Meriliike oli alkanut.
Simonkin jahti jo oli lähtenyt. Vanha mies antoi poikansa ja vävynsä
mennä Viroon. Itse hän erinäisistä syistä ei uskaltanut sinne mennä.
Tuli ensimmäinen hirveä kevätmyrsky, joka raivosi lounaasta ja lännestä
kaksi vuorokautta. Kolmannen vuorokauden lopulla purjehti maan suojaan,
kylän eteen virolainen kaksimastoinen kaljaasi ja kävi ankkuriin sekä
nosti hätälipun.
Tullimiehet sousivat laivalle.
"En minä ole pyytänyt tullia", ärähti laivan päämies ja viittasi
peukalollaan perämastoon.
"Teillähän on lippu perämastossa...", mörähti tullipäällysmies
haapionsa perältä ja muljautti silmillään ohi virkalakkinsa nokan ylös
laivan perämastoon.
"Onhan siellä lippu, joskaan ei ole kärjessä, vaan puolitangossa. Mutta
kun nyt olette tänne asti kerran soutaneet, niin ehkä viette minut
mukananne maihin. Meiltä särki meri viime yönä kannelta jollan, ja minä
haluaisin päästä maihin tiedustelemaan, voisiko sieltä millään hinnalla
ostaa minkäänlaista jollaa."
Tullimiehet ottivat miehen mukaansa ja veivät maihin.
Jo matkalla kertoivat he virolaiselle, että ainakin on yksi
ylimääräinen jolla Liiva-Simolla.
"Onkohan tuo kuinkakin uusi?"
"Sen ikää ei tiedetä. Se on laivarikkotavaraa eräästä norjalaisesta
turskalaivasta. Malliltaan ja teoltaan se näyttää kappaleelta, jolla
joskus, -- missä lie ja milloin, -- on ollut hyvätkin päivät",
selitteli Sika-Hemma palvelushaluisena turpeista huulistaan
ja räpytellen loppaluomisia silmiään, joita hän koskaan, ei
vahingossakaan, luonut puhuteltavaan tai tervehdittävään. Hänellä oli
erikoinen taito katsoa aina hiukan ohi toisen katseen. Tavallisimmin
hän katsoi puhuteltavan olkapäätä tai korvaa. Esimiestään hän katsoi
aina lakinnokkaan. --
Virolainen löysi Liiva-Simon rannasta haapiota tervaamasta.
"Teillä kuuluu olevan jolla myytävänä. Meillä särki meri viime
yönä kannelta jollan. Tarvittaisiin edes jonkinlainen uusi", sanoi
virolainen tervehdittyään.
Liiva-Simo veteli nysästään savuja ja vastasi:
"Kyllähän minulla on jolla, vaikkei se oli myytäväksi hankittu. Meillä
on jahti itsellä ja oma jolla jo on vähän vanhanlainen, niin ostin
tässä kerran uuden. Kun tämä on kuitenkin laivan jolla, niin se on
vähän liian iso jahtiin -- ja muutenkin sopisi se paremmin laivaan.
Jahtijollaan viskotaan perunasäkkejä ja niistä se likaantuu ja menee
helposti rikki. Tämä on liian iso ja liian kallis -- ei sitä voi hoitaa
pienessä aluksessa, niin että jos hinnasta sovitaan, niin kyllähän
minä sen myynkin. Kaikkihan minä myyn rahasta", nauroi Simo, "vaikka
ittenikin."
"Mikä sen jollan hinta olisi?"
"No ei osteta sikaa säkissä", vastasi Simo. "Käydään katsomaan.
Tässähän se on saraimessa. On pidetty täällä, ettei päivä pääse
haristuttamaan ja halkomaan laitoja... Kun Herra on koetellut teitä
kovalla ilmalla ja vienyt teiltä jollaa ja olette joutuneet hätään
ja puutteeseen, niin pitäähän ihmisen lähimmäistään auttaa. 'Mitä te
teitte yhdelle näistä hätään joutuneista, sen te teitte minulle',
luetaan sanassakin. En minä tätä nyt viitsi ihan lahjaksikaan antaa
rikkaalle miehelle, mutta täytyyhän minun siitä ainakin omat rahani
takaisin saada ja hiukan palkkaa hoitamisesta ja maalaamisesta. Menköön
nyt vaikka viidestäkymmentä markasta", sanoi Simo painokkaasti ja
läimäytti kämmenellään keulaan. "Eiköhän se ole vähän liikaa..."
"Liikaa! Etkö sinä näe, että tämä on kirkas kuin peili ja vaski hohtaa
niin keulassa kuin perälläkin."
"Näen, näen. Näenhän minä sen toki."
"No niin! Ja joka naula on vaskea! Siitä minä panen kaksi sormea
kirjalle milloin vain tarvitaan!"
(Simoa mainittiin miehenä, joka ei kelpaa lapsenkummiksi eikä
vierasmieheksi.)
"Onkohan siinä mätää?"
"Mätää!"
Simo veti esille puukkonsa, peläten, että ostaja sen tekee, ja alkoi
innokkaasti törkkiä niitä paikkoja, mitkä tiesi koviksi.
"Näethän! Pisti mihin hyvänsä niin aina on kova honka vastassa, tai
vaskinaulan kanta, niinkuin tuossakin. Tiedäthän sinä, ettei vaskella
tehty asu mätäne! Vaikka tämä olisi itsensä Noan jolla, ja Jumala hänen
tietää vaikka olisikin, niin yhtä kova se on kuin vasta veistämöltä
lähtenyt. Vielähän tämänlainen vanha vaskella tehty jolla on vahvempi
kuin uusi. Se vasken home näet kovetuttaa puun niin kovaksi, että se
on kuin piikiveä, ja naulat juuttuvat siihen puuhun kiinni, että se on
kuin yhtä ainoaa vaskea koko asu, olkoon se sitten jolla tai laiva..."
"No sano nyt viimeinen hinta."
"Viimeinen hinta! -- No en minä tuosta tule sen köyhemmäksi enkä
rikkaammaksi, vaikka kenkkäisinkin koko jollan. Mutta mitä sinä sitten
oikein haluaisit ja voisit antaa?"
"Neljäkymmentä."
"Anna viisiviidettä niin päästään tästä roskasta rauhaan..."
"Oli menneeksi! Tuleeko airoja muuta kuin yksi pari?"
"Ei tule."
"No hyvä sekin. Ota tästä rahat."
Virolainen tarjosi satamarkkasta, mutta kun Simolla ei ollut rahaa
mukanaan, pyysi hän ostajaa tupaan, joka oli ylempänä rannassa,
kivenheiton päässä.
Siellä tasattiin rahat ja tarjosi Simo vielä harjakaisryypytkin.
Sitten saattoi Simo vierastaan takaisin rantaan. Virolainen käveli
ääneti, mutta hyväntuulisena pälpätti Simo koko matkan ja vielä jollaa
vesille lykätessäkin, jolloinka piti varoa, ettei se kolhaisisi jotain
arkaa kohtaansa teloihin.
"Ja minulla kun se luonto näet on sellainen, että se sitten ei anna
perään, vaikka miten tekisi mieli pettää toista kaupoissa! En minä
voi jättää auttamatta pulassa olevaa lähimmäistäni, oli se vaikka
vihamieheni, vielä vähemmin voisin pettää häntä kaupoissa. Ooho!
Sitähän minä nyt kaikkein vähimmin voisin tehdä. Mitäs arvoa ja virkaa
sillä ihmisellä sitten enää onkaan, jos se pettää toisen kaupassa ja
vielä sellaisen, joka on joutunut merihätään. Pitäähän sitä jokaisen
sen verran ajatella, että voihan sitä joutua itsekin hätään ja pulaan
ja tarvitsee toisen apua. Johan siitä saisi ikuiset omantunnonvaivat,
jos pettäisi toista ja ottaisi väärällä kaupalla toiselta enemmän kuin
ansaitsee ja rehellinen kauppa ja hätään joutuneen auttaminen vaatii.
Mitenkäs sitä viimeiselle tuomiollekaan uskallettaisiin tulla väärän
kaupan tekijänä ja jos kuolema kohtaisi -- niin äkkiä, ettei ennättäisi
kutsua pappia, ja onkos se pappi joka paikassa saatavissakaan! Hyvän,
halvan jollanhan sinä saitkin. Kelpaa sillä soutaa sinun ja vielä
poikasikin."
Virolainen istui jo valmiina piitalla, tarttui airoihin ja alkoi
huovata.
Simo lähetti keulasta jollan menemään ja sanoi:
"No hyvää lykkyä nyt vaan!"
"Suur tänu ja Jumalaga!" hyvästeli virolainen ja souti pois.
Tienristeyksessä kohtasivat lähteeltä tulevat naiset toisensa
illemmalla ja päivittelivät, kuultuaan Liiva-Simon jollankaupasta.
"Vai möi se joutava sen raakin virolaiselle! No voi sinä tunnotoinen
itseäs jo toisenkin kerran! Että ihan minun täytyy istua tähän kivelle!
No ota ja ompel kuitenkin! Sitäkös se olikin niin hyvillään, kun tuli
äsken vastaani, ettei omaa nenäänsäkään nähnyt!"
SUMUSSA.
Vanha yhdeksäntoista rekisteritonnin jahti "YSTÄVÄ" mennä lopotteli
täydessä kuormassa läpi pimeyden melkein tyyntä merta keinuen
ummikkaissa. Taivaalla matelivat raskaat, mustat yöpilvet niin
matalalla kuin olisivat olleet juuri maston nokkaan tapaamaisillaan.
Pimeä syysyö tuntui tavallista mustemmalta.
Edessä loisti kirkkaana Pohjoiskorkean tuli. Pohjoisrivin tuli oli
vielä niin alhaalla, ettei näkynyt. Takana vilkkui Manni. Kompassiin
silmäämättä oli peränpitäjän helppo ohjata loistojen mukaan.
Heikko tuuli puhalteli länsilounaasta.
Kajuutassa paloi tuli lampussa ja toinen kamiinassa, jonka renkailla
kiehui teekattila.
Kajuutan pöydällä höyrysi kolme teelasia. Neljäs ojennettiin ulos
peränpitäjälle.
Kajuutan täytti tupakansavu, jota höysti miesten merisaappaista lähtevä
hylkeenrasvan tuoksu ja haju, joka tuli aluksen pohjalta. Mutta nuo
hajuthan olivat asiaankuuluvia, vieläpä välttämättömiäkin, sillä mitä
olisi teenjuonti ja jutut ilman tupakkaa ja mitä merisaappaat ilman
hylkeenrasvaa ja mitä jahti, jonka pohjalla olisi kirkas vesi.
Joku oli juuri lopettanut juttunsa siitä, kuinka Liiva-Simo kerran
humalapäissään luovi myötätuulessa ja ajettuaan ohi saaren ja
selvittyään Viron rannalla, johon ennätti toki panna ankkuriin, syytti
kovaa vastatuulta, sumua ja kompassiaan, joka oli johtanut hänet
harhaan, ja kelloaan, joka oli seisattunut, ja nyt kertoi miehistä
vanhin seuraavan jutun:
Niin, kompassi.
Onhan se väliin tarpeellinen kapine sekin, vaikkei näin kirkkaina
öinä, kun loistot näkyvät ja on helppo ohjata niiden mukaan, tule
ajatelleeksi koko vehjettä.
Siitä on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, ylikin -- johan tämä
Juonaan Matin Lassikin täytti mikonpäivänä viisikymmentä, eikä sitä
silloin vielä ollut olemassakaan.
Oli hyvä hyletalvi, ja eräänä maaliskuun aamuna läksin minä, joka
siihen aikaan vielä olin sellainen lapsettava pojannallikka, jota ei
vielä otettu mukaan pitkille hylematkoille, käymään jäätä Itäselälle
päivän eväs selkäpussissa ja hyleraudat ja koira mukana.
Kävelin koko päivän ja sain hylkeenkin, ensimmäisen eläissäni, ja aloin
sitä vetää illalla kotia kohti.
Taivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan
valkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä
varoittanut, että "ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule
sokeaksi", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei
ollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan
ylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista,
kun seisatuin paikalleni.
Vetelin paulassa hylettä ja lepäilin välillä.
Pakkanen oli kova, ilma oli kylmää kuin rauta.
Illemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo
kostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä
alkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian
olin sen sisässä.
Kävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla,
mutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy -- ainakin niin minusta
tuntui -- en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan
poispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen
liivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron
perään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.
No, mitäs nyt tehdään, kysyin minä itseltäni.
Tuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli
yöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei
näkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin
sumukello kuulunut kauas.
Ei siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa
turhiin ajatuksiin.
Ensin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin
sitten jatkaa entistä rataa.
Lopulta jouduin jälille, jotka paranivat paranemistaan.
Jotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä
jälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.
Kävelin arviolta tunnin ja kävelin toisen. Maata vain ei ala tulla
vastaan.
Se tuntui minusta vähän ihmeelliseltä.
Kun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi
kuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti,
pitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin
uskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun
ei enää tullut vastaani ahtojäätä -- kävelin nimittäin nyt koko ajan
lakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia
rakojakaan, -- päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen
puolella.
Minua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle
lepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät
siihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.
Koira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää
eväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: "Ei ole,
Halliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa." Halli aivasti ja kävi
maata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli
edes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.
No miten sille sitten kävi?
No mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon
viinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin
ja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat
jääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin,
piiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle,
ja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan!
Sanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se
kompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.
Siinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa.
Kävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja
kosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain
vähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi
muistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle
ja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni -- tätä
tupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta --
ja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.
Ajattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä,
ja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään
minulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.
Ja hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos
tämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä
tule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä
oikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en
minä sitä silloin vielä tietänyt.
Olin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun
huomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä
tullutkaan.
Ihmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että "kyllähän
koira kotinsa löytää", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni
kuollutta hylettä.
Minua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen
nostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa
teinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin
käveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.
Muistan vielä, että näin untakin siinä seisoallani ja kävellessäni.
Olin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja.
Koira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan
hiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle
pesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle
henkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin
viskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja
minkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti,
käsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani
vajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä
olivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli
vain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää
piiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan
sen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne
joutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla
laulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se
minua vielä enemmän harmitti.