PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties...
(Koettelee hänen kättänsä.)... Voi! jääkylmä on kätesi! Voi!
lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen
murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut
surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun
elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet
omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan
pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi -- nyt, kun olet kuollut!
(Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)