PAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?...
verta!... kuolleita!... Haa, nyt muistan! nyt on tuomion
päivä... kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä
Jumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro... mutta hänen
rinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä
säälistä... Ja sitten... tulee... Manfred... avaa rintansa... hyi,
siinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että
taivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko
maailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!
(Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)