ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).
ALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita
todeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.
SCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta
emmekö jo astu eteenpäin?
ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan
tulee sotamiehiä salaportin kautta.)
SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja
pojan välillä.
ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan
Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä
oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi
latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta
emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä,
mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi
Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta.
Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet
Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon
koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.
SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan
Manfredin hukkuneen.
ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen
kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan
kuuluvaksi.
SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.
ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa!
(Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO
miehineen seisoo siinä.)