PAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo
mitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen
suloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut
elämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi
sydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin
kuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset
toverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin,
huutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit!
(Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni
pohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet!
Sinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka
kuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa!
Manfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti
ikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin
rientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot
sulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä
on yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan
ilman rannalla... tuolla... mustissa pilvissä myrsky ja salama,
tuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä
yksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta... tunkeutuu
tuskalla -- -- voi, nyt se hukkuu pimeyteen... Säde-parka, oletko
elämäni kuva?
(Sulkee oven.)