(Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)
BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka
yrittää palauttaa häntä henkiin.
BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?
POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!
BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois!
minun täytyy se löytää.
(Aikoo mennä.)
POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?
BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy
erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden
silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli
kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät,
jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion
rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.
POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään
kalmanhikeä otsaltani! Haa! -- itse olen niin tahtonut. Tunnen että
minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni
oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.
(Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida.
Kardinaali astuu Pombalin eteen.)
SALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin
kreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi,
niinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa
teloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään,
jonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea
voitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai
viettelikö sinua valta ja oma hyöty?
POMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.
(Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)