SALDANHA. Kautta koko Lissabonin kiitää tästä aamusta alkain huhu, jota
jokainen toivoisi valheeksi. Pombal, puhu! Onko tuomio niin julma kuin
huhu kertoo? Ovatko Portugalin etevimpien sukujen päämiehet ruhjotut?
Minä en voi sitä uskoa.
POMBAL. Mikä on julmempaa, heidän rikoksensa, vai heidän
rangaistuksensa?
SALDANHA. Se ei ole mestausta, -- se on murhaa. Eikö sinun pitäisi
olla lain ylin valvoja, ja kuinka onkaan lakia loukattu tässä
oikeudenkäynnissä! Eikö sinun pitäisi olla oikeudellisin tuomari, ja
inhimillistä rikosta ei ole niin kauheaa, että ansaitsisi tämmöistä
rangaistusta.
POMBAL. Eikö heidän syyllisyytensä ole päivän selvä, vaikk'ei mitään
muodollisia todistuksia olekaan olemassa? Tiesinhän, että jos
lakiviisaat sofistit olisivat asiasta päättäneet, niin olisivat
he kyllä juonitelleet heidät vapaiksi. Sitä minä en voinut sallia.
Myönnän: rangaistus on kova, mutta eiköhän sitä kaikki katsoisi
laupiaaksikin, jos se ei koskisi aatelismiehiä, vaan kansanmiehiä?
SALDANHA. Mutta ajattele, tuolla äkillisellä menettelyllä, --
käyttämättä vieraita miehiä, todistuksia, laillista oikeudenkäyntiä
-- olet ehkä saattanut jonkun viattoman turmioon. Millä silloin aiot
vastata hänen syyttömästi vuodatetusta verestään?
POMBAL. Kerran on historia lausuva tuomionsa meistä, jotka kansojen
vaiheita johdamme. Silloin lesket ja orvot kiroavat meitä onnettomia,
jotka edistys on vauhdissaan musertanut, huutavat meille kuolemaa;
ennakkoluulot parkuvat hirmuvallasta, vääryydestä ja ankaruudesta.
Ja ihmiset kauhistuvat. Mutta katso, silloin valistunut, suuri ja
vapaa kansa nostaa kätensä ja todistaa: ilman noita eläisimme vielä
tänäpäivänä pimeydessä, orjuudessa, kurjuudessa. Sano totuus: pidätkö
todellakin kohtaloani kadehdittavana? Eikö kansa, joka niinkuin tyhmä
lapsi ei käsitä omaa parastaan, kiroa minua siksi, että tahdon sen
temmata orjuuden herttaisesta unenhorrosta vapauden vaivaloiseen
taisteluun? Minä olen joutunut vihoihin, jotta sillä olisi rauha,
minä olen pannut itseni vaaroille alttiiksi, jotta se olisi turvassa,
minä olen tehnyt rikoksia, jotta se olisi viaton. Minulle okaat, --
heille ruusut; minulle työ, -- heille hedelmä.
SALDANHA. O, Pombal, Pombal! Ihailen sinua, vaikka minun täytyykin
kauhistua sinua. Miten nuo kurjat hovikot, Atougiat, Tavorat, Aveirot,
voisivat sinua vahingoittaa, vaikka olisivatkin elossa? Vankityrmä
heidät kokonaan masentaa. Miksi tuota tarpeetonta ankaruutta? He ovat
vihamiehiäsi, he ovat vehkeilleet sinua vastaan, -- mutta sinä olet
liian suuri kostaaksesi heille heidän surkeuttaan. Jalopeura potkaisee
pois purevan hiiren, mutta ei pure puolestaan.
POMBAL. Olet oikeassa osaksi -- mutta unhotat kuninkaan.
SALDANHA. Joka kokonaan noudattaa sinun neuvojasi.
POMBAL. Ajattele itse lähemmin, mihin oikeastaan tahdot minut
saattaa: hankkimaan itselleni kuninkaan mielipahaa pelastaakseni
vihamieheni. -- Minun on pakko tehdä siinä asiassa kuninkaan tahto
omakseni, jotta pääasiassa minun tahtoni tulisi hänen omakseen.
SALDANHA. Mitä pääasiaa tarkoitat?
POMBAL. Luuletko että olisin tätä asiaa pitänyt niin tärkeänä,
joll'en olisi nähnyt, että se oli välikappale, millä voisin saavuttaa
pyrintöjeni päätarkoituksen: jesuiittain maasta karkoittamisen.
SALDANHA. Veljeskunnan prokuraattori on kuitenkin selittänyt, että
veljeskunnalla ei ole mitään osaa salaliitossa, vaan että se
suurimmassa määrässä sitä paheksii.
POMBAL. Niin siksi että se on huonosti onnistunut. Se henkilö, joka
ampui hänen majesteettiaan, oli jesuiitta-noviisi. Kymmenen etevintä
jesuiittaa oli salahankkeessa mukana. Eikö tämä riittävästi todista
veljeskunnan osallisuutta?
SALDANHA. Mutta paavi ei ikänä suostu heidän karkottamiseensa.
Clemens ei ole mikään Benedict.
POMBAL. Silloin me rikomme kaiken yhteyden Rooman valtion kanssa.
Clemens tulee ennen kaipaamaan Portugalin rahakukkaroita, kuin me
Rooman anetta.
SALDANHA. Silloin minua todellakin kummastuttaa, että olet säästänyt
tuota yhtä mieletöntä kuin rikollista munkkia, Malagridaa.
POMBAL. Kuningas niin tahtoi. Malagrida on kerran, ainakin oman
väitteensä mukaan, rukouksillaan pelastanut kuninkaan hengen.
Tiedätte, kuinka hurskas hänen majesteettinsa on. Nyt hän luulee,
että hänen henkensä on niin yhdistynyt Malagridan henkeen, että, jos
tämä kuolisi, madonna peruuttaisi armonsa.
SALDANHA. Inhoan tuota raivosan-kiihkoisaa miestä. Hänen mielipiteensä
eivät ole ainoastaan luonnottomia, ne ovat myöskin harhaoppisia.
POMBAL. Oletteko niitä tutkinut?
SALDANHA. Olen.
POMBAL (syrjään). Olisiko tässä keino, millä musertaa tuo pimeyden
villihenki ja samassa riistää häneltä se pyhimysloisto, mikä hänellä on
suuren yleisön silmissä. (Äänettömyyttä. Ääneen.) Siinä ottelussa, joka
kenties syntyy meidän ja Rooman hovin välillä, toivoakseni Portugalin
kirkon primas, maansa ja aikakautensa arvokkaana poikana, taistelee
minun ja valistuksen riveissä.
SALDANHA. Täytyyhän minun sinua palvella, vaikka en voikaan sinua
enää niin rakastaa kuin ennen. Olethan sinä ainoa, joka voit huojuvaa
laivaa johtaa kuohuvien tyrskyjen välitse.
POMBAL. Saldanha! Sinäkö se puhuit, entinenkö ystäväni?!
SALDANHA (verkkaan ja katkeranlaisesti). Kaipaatkohan sinä
ystävyyttä? (Menee.)