POMBAL, BEATRICE, JOSÉ (työssä sivupöydän ääressä).
POMBAL. Tyttäreni! Täällä! Mitä oma Beatriceni haluaa?
BEATRICE. Tulen ilosanoman tuojana. Isä, puolisoni on syytön.
POMBAL. Kuinka tyhmästi tein, kun sallin sinun tavata häntä. Olisihan
minun pitänyt arvata, että hän valheillaan lumoaisi kokemattomuutesi.
PEATRICE. Isä! Hän on itse sanonut, että on viaton.
POMBAL. Niin kyllä; ja toisena hetkenä hän tunnustaa että asia on
toisin. Hänen kielensä on tuuliviiri, niinkuin hänen mielensäkin.
BEATRICE. Niin, hän tunnusti, kun häntä siihen pakotettiin.
POMBAL. Hyvä Beatrice! ajattele tarkoin ja kuule järkeäsi. Ihmiset,
jotka asian tuntevat, antavat hänet ilmi; hän tavataan miltei
teoksilta, hän tunnustaa rikoksensa, hänen oma isänsä ja äitinsä
myöntävät, että hän on syyllinen, -- mikä sitten puhuu kaikkea
tätä vastaan hänen edukseen?
BEATRICE. Minun sydämeni ääni ja hänen sanansa.
POMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi
vastaan!
BEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin
sinua, niinkuin uskon häntä.
POMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan
Tavoraa?
BEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen
rangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei
kuoleman --!
POMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan -- -- se
vaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, -- se vaatii
kuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, -- se vaatii
kuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy
hänen sittenkin kuolla.
BEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa!
armoa! -- ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet
kadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua
puhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, --
o, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi?
En koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa -- ja minun --
mutta ei vain kuolemaa! -- Armoa!
POMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi
toisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa
rakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin
häntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin
tuomioni sama.
BEATRICE. Laupeutta!
POMBAL. Oikeutta!
BEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin
sinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö
kenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, -- et
mielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka
sydäntäsi hellyttäisiin, -- en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla.
Olen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta
muuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin
kyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!
POMBAL. Raatelet sydäntäni rukouksillasi. Oletko kuullut kenenkään
epäilevän herttuan syyllisyyttä?
BEATRICE. O, en! Eihän edes äitinikään suostunut yhdessä rukoilemaan
tyttärensä kanssa. Vaan mitä minä todistuksista! Onhan minulla hänen
sanansa, hänen kallis sanansa, jota uskon enemmän, kuin jos itse
totuus olisi astunut taivaasta alas ja puhunut.
POMBAL. Sydämmesi on niin pyhäisen viaton, ettei se edes voi käsittää
semmoisen petoksen pohjattomuutta kuin hänen.
KANTAPOIKA (ilmoittaa). Hänen ylhäisyytensä, kardinaali Saldanha.
POMBAL. Mene, tyttäreni. Ei ole soveliasta, että sinä olet läsnä,
sinä kärsit. Usko minua, että jokainen sinun tuskanhuutosi on
monenkertaisena kaikunut minun rinnassani. Mutta ihminen ei itse
määrää kohtaloaan.
BEATRICE. Menen rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, että Hän
taivuttaisi sinut lempeyteen. (Menee.)