LAFOENS. Anteeksi! Herttuatar -- Mitä näen? Pater Moreira! Tekö
täällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä.
Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta
teille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme
toisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin
uudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja
valveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt
alottaisin? Mutta ensin, -- mikä on teidät tuonut Lissaboniin?
MOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin?
(Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut --? haa! (Ääneen.) Tunnette
siis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole
mielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, -- et ole vielä oppinut
nauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi
juurrutti?
LAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun
ennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi,
niin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas
hytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut
jälleen nähdä.
MOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista
Jumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi
eteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan -- silloin
sanon sinut tervetulleeksi. Voitko?
LAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.
MOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!
LAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni
on niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut
menneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan
opintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta
niinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta
himeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden
kuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin.
Sen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli
niin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon.
Sydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui
silmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt
ainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita
saatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin
taistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen
entisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein
vielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin
köyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja
karkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin
tarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa
häntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita
minun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa,
viskatakseni ne sitten pois.
MOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä
saatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.
LAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä
tarkoitat?
MOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.
LAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin
en sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota
pitkiksi ajoiksi.
MOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.
LAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen
Pariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.
MOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?
LAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla
vannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa
ja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa
ase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella
tuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt
temppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka
sieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon
sivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka
kavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta
ruhtinatartakaan.
MOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta -- hän ei saa
matkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei
Wienissä, -- ei, vaan täällä.
LAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle.
Tajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas
pois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan
taistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen
olin hiljainen ja arka, nyt -- mutta, näetkös, en oikein tiedä
itsekään, miten --
MOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron
herttuattaren, donna Theresian.
LAFOENS. Mistä sinä tiedät, että minä häntä rakastan? En ole
sitä sanonut. Oikein, oikein, se on varmaankin tulella otsaani
kirjoitettuna. Niin, etkö kuule, tuo iloinen päivänpaiste, nuo
nuokkuvat kukkaset sitä kertovat. Ne sen minullekin kuiskasivat,
silloin kuin itse sitä vain aavistin.
MOREIRA. Unohdat, että herttuatar on toisen vaimo.
LAFOENS. Tiedän että hän inhoaa tuota itaraa ja raakaa Aveiroa johon
hänen sukulaisensa ovat hänet kytkeneet.
MOREIRA. Poikani, älä ajattele tuota. Donna Theresia on pyhälle
Neitsyelle vannonut ikuisen siveyden lupauksen; ei mikään maallinen
rakkaus koskaan saa intohimoineen turmella hänen sydämmensä pyhäkköä,
sen hän on luvannut.
LAFOENS. Ja kuitenkin mennyt naimisiin Aveiron kanssa.
MOREIRA. Jo kehdossa hänet kihlattiin tälle serkullensa. Paavin
vapautus oli ennakolta hankittu. Kun tätä oli anottu, ei donna
Theresia voinut vastustaa isänsä mahtikäskyä. Mutta herttua onkin
vain nimeksi hänen miehensä, heidän sydämmensä, niinkuin heidän
asuntonsakin, ovat aina olleet vieraat toisilleen. Näet siis, että
olisi kuolemansynti pyytää tätä pyhää naista.
LAFOENS (kiivaasti). Pyytää! (Syrjään.) Mutta -- hän on munkki, hän
ei ole koskaan rakastanut. (Ääneen.) Jos sanoisin, kuinka häntä
jumaloin, niin et ymmärtäisi minua; jos sanoisin, että hän on kuin
pyhimys silmissäni, niin väittäisit minun herjaavan. Haa! rakastan
maailmaa siksi, että Theresia on maailmassa.
MOREIRA. Miguel, panen toivoni pyhän Neitsyen apuun ja sinun omaan
vilpittömään mielenlaatuusi. Kuultele mitä donna Theresia sanoo,
Jumala on asettanut viisauden hänen huulillensa. Menen itse hänelle
ilmoittamaan, että olet täällä.
LAFOENS. Ah! Ei sanaakaan hänelle siitä, mitä olen puhunut!