Se tosiasia että _Kaarlo Bergbom_ vasta kuolemansa jälkeen astuu
yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu
ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen
sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka
Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän
ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka
sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja
kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan
kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa?
Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta
surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään
sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi
edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä,
joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla
opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta
silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen
puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka
käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty
koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin
avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja
tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois
kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.
Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia
elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema
_Eliel Aspelin-Haapkylän_ Suomalaisen teatterin historia]
selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin
tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina,
jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran
voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal
ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi
jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana
kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että
teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja
työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti
sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.
Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja
jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen
elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin
liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan
viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen
taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa
ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja
tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä
kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan _Aleksis Kivellä_
oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan
vetänyt hänelle vertoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti _Paula af Heurlin_
27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut
yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori _Kaarlo
Bergbom'in_, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen
toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia
ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja
kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä
kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä
Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi
kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa
etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi
asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna
julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa
näytelmän Pombal ja jesuiitat _Paavo Cajander'in_ kääntämänä.
Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin
tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija,
hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin
1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan.
Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista
seuraavat tiedot:
_Pombal ja jesuiitat_ (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä
1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi
kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten
seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.
_Paola Moroni_ on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi
kerran esitettiin näyttämöllä, rva _Charlotta Raa_ nimiroolissa, sama
näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin
nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia
Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen
kuukauslehteen 1870.
_Belsazarin pidot_ on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v.
pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.
Novellit _Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä_ ovat painetut
Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:
_Eliel Aspelin-Haapkylä_.