Kuin varas kiipesi Gustaf aidan yli Stodiuksen pihamaalle. Ei
kuulunut hiiskahdustakaan. Professori oli poissa. Gustaf hiipi
asunnon eteiseen päästäkseen sen toisella puolen olevalle pienelle
ovelle. Eteisen ovi ei narahtanutkaan. Gustaf kuunteli. Tuvasta
kuului Leenan yksitoikkoinen, raamattua lukeva ääni. Varovasti,
pysähtyen joka kerta, kun lattiapalkki äännähti, hiipi Gustaf eteisen
poikitse. Jo saapui hän pienelle ovelle, jonka hän tiesi johtavan
Schaeferin pihamaalle. Hän avasi sen ja sulki nopeasti jälkeensä.
Schaeferin koko talonväki oli poissa, Gustaf tiesi sen. Professori
Stodius oli lähtenyt Naantaliin, jotenka paluutie oli vapaa.
Schaeferin pihamaa oli ympärirakennettu. Kadun puolella oli talon
päärakennus, kaksikerroksinen puutalo. Kahdelta taholta rajoittivat
pihaa suuret tavarahuoneet ja tallirakennus. Neljännellä sivulla
oli professori Stodiuksen talon seinä. Tämän ja päärakennuksen
välillä oli suuri, jykevä portti, joka aina yöksi paksulla kangella
teljettiin, jotta eivät varkaat yön aikaan pääsisi mitään anastamaan.
Suuret rattaat, joilla tavaroita laivarannasta tuotiin, olivat
pihamaalla lähellä tallia, jonka puoliavoimesta ovesta kuului
toisinaan hevosten jalkojen töminää. Gustaf katseli ympärilleen
yöksi tummenevassa valossa. Hän tiesi, että Barbara ei vielä ollut
ennättänyt kotiaan. Tavata hänet vielä tänä iltana kahden kesken,
puhella hänen kanssaan, selvittää kaikki, sitä tahtoi Gustaf. Mutta
miten? Hän istahti hetkiseksi tuuhean pihlajan alle, joka keskellä
pihaa leveälle ulotti oksansa.
Jäädä siihen odottamaan, se oli mahdotonta, sillä palatessaan
tyttärensä kanssa pormestari varmasti suuttuisi siitä.
Löytämättä mitään selvitystä hän nuoren miehen huolettomuudella
odotti arvellen, että jotenkin otollinen hetki sitten ilmestyy.
Porttia kolkutettiin, ja kadulta kuului ääniä. Gustaf tunsi ne
Barbaran ja hänen isänsä ääniksi. Hän piiloittautui rattaiden taakse.
Päärakennuksesta tuli uninen piika, veti portin kangen syrjään, ja
pormestari tyttärineen astui portista, jonka piika jälleen sulki ja
sen tehtyään poistui taloon.
-- Isä, sanoi Barbara, minä poikkean professorin luo katsomaan, joko
hän on palannut Naantalista. Hän on ollut niin murheellinen viime
aikoina. Tuo konsistoriumin syytös kai hänen mieltään painaa.
-- Hyvää yötä sitten, sanoi Schaefer ja meni taloon.
Barbara meni professorin taloon vievälle ovelle ja katosi siitä.
Hetkisen päästä hän palasi ja vanha Leena saattoi häntä ovelle, jonka
hän Barbaran poistuttua visusti sulki, sillä Leena pelkäsi voroja,
murhaajia ja ryöväreitä, ja kun professori ei vielä ollut tullut
kotia, telkesi hän tarkoin kaikki ovet.
Barbara aikoi mennä päärakennusta kohden, kun Gustaf astui hänen
tielleen. Hetkisen molemmat olivat aivan vaiti, Barbara oli
hämmästynyt nähdessään Gustafin, eikä Gustaf tällä hetkellä löytänyt
mitään sanoja selittääkseen tuloaan.
-- Mitä te täältä etsitte? kysyi vihdoin Barbara.
-- Teitä, vastasi Gustaf. Minä en voinut erota teistä pyytämättä
anteeksi menettelyäni.
-- Minä sen jo unohdin, sanoi Barbara. Minähän sitä olin hiukan
tyhmä, kun turhista otin pahastuakseni. Se asia on siis sovittu, ja
nyt, hyvää yötä!
Barbara ojensi hänelle kätensä. Mutta Gustaf ei sitä hellittänyt, hän
etsi sanoja ilmaistakseen tunteensa.
Barbara tunsi vaistomaisesti, mitä Gustafin mielessä piili, hän
pelkäsi sitä ja kuitenkin toivoi kuulevansa hänen tunnustuksensa.
Ihmeelliset ovat ne sanat, heleät ja kauniit, kuten iankaikkisuuden
leimaamat, jotka me kuulemme, vaikka toisen huulet niitä eivät
muodostakaan, ja joihin me annamme vastauksen, joka piilee katseessa
tai käden pienessä liikahduksessa.
Barbara, jota Gabrielin mieletön mustasukkaisuus oli kiduttanut,
joka juuri sen johdosta oli tullut huomaamaan erotuksen Gustafin ja
sulhasensa välillä, tunsi hivelevää mielihyvää Gustafin seurassa.
Ja rakkauden itsekkyydessä hän taipui sen puoleen, joka kaikissa
pienimmissäkin seikoissa osasi olla siro, joka heitti runouden
ja ritarillisuuden hunnun jokapäiväisyyden yli, jonka rakkaus ei
ilmennyt myrskynä, vaan kirkkaana päivänpaisteena, joka kohteli häntä
kuin kuningatarta odottaen, kunnes hän tahtoisi itse olla vain
nainen... Tuo tunteiden epätasainen lainehtiminen, jonka hän Gabrielin
seurassa tunsi, oli Gustafin rinnalla kadonnut. Kuten kaksi elämän
mereen pudonnutta kukkivaa oksaa he rinnatusten nousivat korkean
aallon metallinhohtavaa pintaa myöten yhä ylemmäksi, yhä ylemmäksi.
Pihlajan alla he istuivat sopertaen nuoren rakkauden mielettömiä
lauseita unohtaen kaiken muun, koko maailman, uhkaavan vaaran, jos
heidät olisi yllätetty.
Kadulla kulkeva ylioppilasparvi, joka kulki "grassatim", astuen
tahdissa ja miekoillaan iskien katuun, herätti heidät hetkiseksi
kuten unesta. He molemmat aavistivat vaaran, mikä heidän
yhtymisessään piili, mutta he olivat kuin aallon harjalle tulleet,
he eivät voineet kääntyä, heidän täytyi nyt pudota uudelle aallolle
noustakseen taas yhdessä ylöspäin.
Kuin kysyen toisiltaan, uskaltaako hän, he katsoivat toisiinsa. Ja
lujasti sulkivat he toisensa syliinsä.
Kuten aina ihminen onnen omistamisen äärimmäisellä hetkellä vielä
arkailee, niin Gustafkin sanoi:
-- Minun täytyy lähteä!
-- Älä lähde, älä lähde vielä, sanoi Barbara. Näethän, että kukaan ei
tänne saavu. On aivan hiljaista, keväinen tuoksu täyttää ilman kaiken.
Kahden olemme keskellä kevään ja elämän. Jää tänne!