Kuten kellon heiluri on ihmisten elämä, heilahdellen ilon ja surun,
onnen ja onnettomuuden välillä. Jota korkeammalle se toisella
puolella kohoo, sitä korkeammalle se vastaisellekin puolelle
heilahtaa. Ja rikas on se elämä, jossa heilahdukset ovat laajoja,
sillä elämän kellon koneisto käy silloin varmasti.
Olla nuori, se on tuntea elämän kellon heilahdukset laajoina, olla
nuori, se on uskaltaa iloita ja uskaltaa surra, olla nuori, se on
kaikki antaa ja ottaa tinkimättä.
Kuten äiti lapsiaan, rakasti kansa sitä pientä joukkoa nuoria miehiä,
jotka katedraalikoulua ja yliopistoa kävivät. Kansan kokoamilla
varoilla oli Stodius aikoinaan opintojaan harjoittanut Rostockin
ja Wittenbergin yliopistossa. Kun oma yliopisto nyt oli saatu
maahan, niin kukin pitäjä hankki elatuksen määrätyille oppilaille.
Loma-aikoina ne koulun rehtorin lupakirja taskussaan kiersivät
pitäjää kooten almun, joka oli 6 äyriä kutakin perhekuntaa kohden.
Mutta tämän verotuksen lisäksi antoi kansa runsaasti kaikesta, mitä
sillä oli, näki itse puutetta auttaakseen niitä, joista kerran oli
tuleva heidän opastajiaan. Ja teini opetti talon lapsia lukemaan,
lauleli kirkollisia ja maallisia veisuja, auttoi ukkoja kirjoittamaan
asiakirjoja tuomioistuimeen tai kuninkaalliselle majesteetille.
Tiedonhaluisille hän kertoeli uutisia suuresta maailmasta tai
selvitteli katkismuksen ja raamatun hämäriä kohtia. Jos akkojen
hammasta kolotti tai vasikka oli kipeänä, niin osasi hän ladella
latinaisia ja kreikkalaisia taikalukuja pahaa vastaan.
Mikä suuri määrä nuoria miehiä väsyi kesken, puutteen ahdistaessa!
Kuinka monista tuli varsinaisia maankiertäjiä, jotka varastellen,
tapellen ja kaikenlaista vääryyttä harjoittaen kiersivät pitäjiä,
mutta useat kestivät vaikeat päivät, ja kansan riveistä nousseina he
osasivat kansalle puhua ja kansaa opastaa. Heistä tuli niitä oikeita
paimenia, joita seuraten lauma turvallisena kulkee.
Purjehtimalla kauppalaivoilla pääsivät pohjalaiset ylioppilaat
kotiseuduilleen mätäkuuksi tullakseen Bartholomaeuksen päivänä
elokuun lopulla tai heti sen jälkeen jälleen Turkuun.
Tuo puutteen aateloima joukko suomalaisia ylioppilaita oli
ulkonaisessa käytöksessään karua, tavoissaan kömpelöä, usein
tappelunhaluista ja riidanrakasta, mutta aina valmis seuraamaan ja
tottelemaan sitä, joka kerran oli osannut sen sydämen voittaa. Ja
useimmin oli heidän röyhkeä esiintymisensä ujouden peittona.
Kun yliopistolliset opinnot avasivat heille uusia näköaloja, kun
tiedon avaimia heille annettiin, niin piankin he huomasivat, että
niitä lukkoja, joihin nuo avaimet sopisivat, ei ollut olemassakaan,
että ne oli uudelleen hiottava avatakseen suljettuja ovia. Ja
ensimmäinen ovi, jota kohden he suuntasivat kulkunsa, oli tuo
ainainen nuorison houkuttelija, mystisismi. Nuorison kirkon tuiki
ahdasta oppia vastaan kapinoiva henki etsi mystisismistä sitä
salattua maata, jossa ihme voi tapahtua, joka vastatessaan yhteen
kysymykseen heti asettaa uuden, joka houkuttelee ihmisen salaisiin
sokkeloihin ja vetää omituisen verhonsa yli koko elämän ja maailman.
Taivaankappalten puoleen kääntyi ensin huomio. Kopernikuksen oppi
tunnettiin, mutta sen järkiperäinen tähtimaailman selitys ei
riittänyt, vaan uskottiin tähtien asennon määräävän ihmiselämän.
Ja tuo salaperäinen oppi se rakensi yhä korkeamman, yhä lujemman
muurin jokaisen yksilön ympärille ja herätti palavan halun
voimakkaisiin vaikutelmiin. Näin kulkivat he sielussaan aines
profeettaan tai sankariin.
Nuoren, kehitysajassa olevan miehen mieli! Puisto täynnä ihmeellisiä
kukkia korkean, portittoman aidan takana. Tylynä, kalseana, muiden
kanssa yhtäläisyyttä tavoittelevana pintana on tuo aita, jonka
takana rikkaudet odottavat poimijaansa. Ja nuori mies kulkee ja
toivoo, että toinen uskaltaisi sen tehdä, mihin häneltä itseltään
puuttuu rohkeus, murtaa aidan. Hän kulkee teeskennellen miehekästä
esiintymistä sanoissa ja teoissa salatakseen tuota arkaa lasta, joka
hänen sielunsa on, lasta, joka kaipaa hyväilyjä ja hellyyttä, joka
tahtoisi toisen povea vastaan itkeä itsensä lepoon. Mutta kun ei
tuota murtajaa saavu, joka väkivalloin tekisi ryntäyksen sieluun,
joka perkaisi sieltä huonon pois, niin salataan pienimmät herkkyyden
vivahduksetkin. Ja kovuus ja karkeus tulee miehen luonteen ihanteeksi.
Mutta elämä kulkee voimakkaana ohitse, ja kun se välkäyttää suuria
tunteita, niin vavahtaa nuoren miehen mieli, ja tuo ainainen elämän
runouden kaipuu saa silloin tyydytyksensä. Ja elämä tulee toisinaan
myrskynä, joka tuon korkean aidan kaataa, ja näyttää kaikille sielun
kauneuden. Ne ovat silloin niitä miehiä, jotka pystyvät tekemään
sankaritekoja, luomaan suurta, ajattelemaan suuria ja toteuttamaan
leikkien sitäkin, mikä ennen on kaikille, hänellekin, näyttänyt
hullutukselta ja mahdottomalta.
Puutteen karaisemina eivät he elämältä suuria osanneet pyytää sen
maallisista hyvyyksistä. He tyytyivät siihen, että saivat kuulua
siihen joukkoon, joka heittäytyy rotkoon sillaksi, jotta seuraava
polvi voi heidän ylitseen kulkea edes yhden askelen eteenpäin.
He tunsivat aran aavistuksen kokonaisen kansan suuresta
tulevaisuudesta Suomessa, tuossa ikuisessa suurten mahdollisuuksien
maassa. He iloitsivat siitä, mitä olivat. Ja oma maa se oli painunut
heidän sieluunsa syvälle. Heille oli isänmaa ja rakkaus siihen suurta
kuin uskonto ja pyhää kuin Jumala.
Isänmaa, se oli se kotoinen katto, jonka alla he olivat lapsina
leikkineet, laaja taivaan ranta, jonne aurinko levolle käy,
hedelmällinen pelto, jossa vilja lainehtii, musta maa, jonka poveen
meidät kätketään esi-isien viereen. Isänmaa, se oli sankariteot
maan ja kuninkaan edestä, tarinat urotöistä, joilla lapsi uneen
viihdytetään. Isänmaa, se oli menneisyyden uskonto ja tulevaisuuden
usko. Isänmaa, se oli sana, se nimi, joka sydämenä sykki kaikkien
povessa, joka torvena kaikui kautta maan ja nosti kaikki yhtenä
miehenä, vaaran voimakkaana hetkenä, suorana seisomaan, katse
kirkkaana, käsi varmana ja sydän tyynesti sykkivänä vainolaista
vastaan.