Pelastuksen hetki.
Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja
Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin
kehnommassa.
Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli
yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta
tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu
oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä
vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt
ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät
edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.
Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä
kuopalta.
Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon,
josta metsästäjät säikähtyivät.
"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui
yksi heistä.
"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin
pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."
Taas huudahti Koponen.
"Ukko rukka;" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.
Nyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia
oli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut
sudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat
poisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti
uumallensa.
Nyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa
tahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen
sill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi
jahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät
tuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta
eivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.
Nytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina
oli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa
neuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui
toinen metsästäjä.
"Nytpä tiedän... Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan,
niin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet.
Pyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia... Mitä sanotte
tästä?"
Tätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä
heti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä
tullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti
lentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.
"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa," sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn
silmällensä.
Paikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului
kamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin
haudassa.
Ruutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla
näkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.
"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä," sanoi
metsästäjistä toinen.
"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju
sydämmen värähdys."
Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui
ainaseksi.
Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun
voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti
Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.
Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa
ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet
vilusta ja nälästä vapisevat.
Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin
tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin
rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan
muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen
seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että
pian tulivat entiselleen.
Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä
välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.
Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti
teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa
tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen
varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta
muuten syntyisi pilkka-taruja.
Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis
salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi
uskottaman.
Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti
miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei
voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti
toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle
antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi
tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus
suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia
päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi,
mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista
kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan
kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki
ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä,
heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi.
Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto
raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.
Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli
mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen
miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:
"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin
saapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla
vaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus.
Ihan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että
oikein haluan vuoteelle."
Vaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää,
mutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli
miespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta
ja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.
Ikävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia
edes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä
päivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa
omassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan
tulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.