eli »... pro patria mori».
Sankarien haudalla, -- talvella 1918 käydyn Suomen itsenäisyystaistelun
sankarien, -- nuokkuivat verenpisarat: toiset vaaleanpunaiset tai
valkeat, toisten sisimmäiset terälehdet mustanpunaiset kuin tosissaan
hyytynyttä verta. Kukkien ympärillä on kasassa seppeleiden nauhoja,
jotka ovat hautakummun keltaiseen hiekkaan tahrautuneet ja kosteat
heinäkuun hiljaisesta sateesta, koko kesän sateesta. Kalmistossa käy
väkevä kukkien ja palsamihaapain tuoksu ja hautausmaan haju, ikäänkuin
kalman haju, lihava ja äitelä. Kauniiden petäjäin välitse, ikivanhain ja
vääristyneiden, kuultaa alempaa leikittelevin muodoin salmi ja sen takaa
sinertää uneksivaa metsäseutua, sekä pikkukaupunki valkeina ja
punertavina talopilkkuina.
Nyt tulee tuomari Oiva Tommola hautausmaalle, joku nainen, reipas ja
päättäväisen näköinen, käsikoukussa. Nopeasti ja iloisena astuu Tommola
sankarihaudan ääreen, laskee siinä päänsä alakuloisesti kumaraan, mutta
huudahtaa hyvin pian ja vilkkaasti naiselle:
»Kas niin, tämä on viimeinen kävelymme nyt, kihlattuni, armaani, -- tänä
mainiona kesänä, Suomen vapaustaistelun jälkeen. Muurmanniin ja Vienan
Karjalaan lähden, sinne, mihin on mennyt Suomen poikia paljon,
vapaaehtoisina engelsmanneja, ranskalaisia ja poseteivareita vastaan,
jotka sitä tietä pyrkivät turhaan Saksan kimppuun, -- paljon Suomen
reippaita poikia luomaan Suur-Suomea: liittämään Kalevalan kankaat
näihin muun Suomen peltoihin. Hoida nyt hyvin omaisuuttani täällä, --
tai omaisuuttamme. Myy ensi syksynä Muttisen Aapelukselta ostettu
kaupunkitalo ja maatila, jos hinnat ovat huikeasti kohonneet, -- hullu
Muttinen: myydäpä kaikkensa minulle, liian aikaiseen, oikeaa hintojen
nousua odottamatta, ja lähteä ulkomaille, Tanskaan, aikomuksella siirtyä
Amerikkaan, iäksi, niin kävi hänen heikolle sydämelleen viimetalvinen
kansalaissota, -- siirtyä syömään rahojaan ehkä Sumatraan, eh-eh.
Sellaista se on, kun on heikot hermot! Noh, ei ole luotu elämään se
kansa, jossa sellaisia on paljon. Mutta minä tahdon yrittää!
Muurmanniin! Vienan Karjalaan, jonne Suomen pojat ja saksalaiset yhdessä
voittamattomina ryntäävät, -- sinne minun on nyt ehdottomasti
lähdettävä. Siellä, siellä on suuria metsiä, mahdottoman vanhoja,
koskemattomia, joissa huikeat puut kaatuvat käyttämättä. Siellä on
koskia. Siellä on mahdollisesti mineraalipaikkojakin. Vielä tosin
kruunun, mutta... Saksalaiset perustavat varmaan sinne liikkeitä, kun se
maa on Suomen, järjestävät sen toisin, rakentavat kuljetusteitä. Nyt
juuri siellä täytyy koettaa, saisiko metsiä, lahjoitusmaita. Niillä voi
pian olla huikea arvo. Niitä menen katselemaan, tyttöseni. Sinä olet
näppärä, kauppaopiston käynyt, rullatehtaan konttorituolilla istunut, et
tyttöjen uniseen tapaan joutavana rullannut. Jos saat omaisuutemme
kaupatuksi ja seteleitä pankeissa uhkaisi jokin oikku, sijoita ne
jälleen johonkin afääriin, pyydän, ole uskollinen, armaani. Niin meidän
käy hyvin, kuten viimeiset vuodet yhä ovat minulle käyneet. -- Mutta
katso, tuossa se mies, jota saan kiittää tästä onnellisesta ja vankasta
olostani, osaltaan häntäkin, yhtä vapaussotamme sankareista! Tuossa
hiekan alla nukkuu tiedäthän, mies, josta kai olen jo sinulle kertonut,
maisteri Bongman. Niin, siinä hän nyt on, Väinö Leopold Henslev
Bongman.»
Tommolan pää painuu jälleen hiukan kumaraan, ja hän istahtaa
mietteissään lumivalkeaksi maalatulle penkille, joka on asetettu
sankarien haudan eteen, pyytäen silmin morsiantaan tulemaan viereensä ja
aukaisten sateenvarjonsa. Tommola istuu hetkisen vaiti, ja sitten hän
jatkaa:
»Kuinka omituista. Että hän oli sittenkin sankari, tuo Bongman! Sillä,
sinulle sen voin tunnustaa, minä en sitä aikoinani oikein voinut uskoa.
Minä olin hänen kanssaan huonoissa väleissä. Hän karkaili kimppuuni,
pisteli, kun pudistin päätäni hänen puheilleen ja hommilleen, jotka
tähtäsivät Suomen vapauttamiseen, Venäjän Karjalan, -- no, eihän: Vienan
Karjalan, -- valloittamiseen ja vielä sitäkin suuremman Suomen
luomiseen. Ja liikoja hänen suunnitelmansa ja kaikkien niihin liittyvien
unelmien vivahteet olivatkin -- siihen aikaan. Silloin hallitsi meitä
vielä Venäjän keisari, ja minä kuuluin, kuten nytkin, vanhasuomalaiseen
puolueeseen, silloin maltilliseen. Mutta nyt on Suomi vapaa, Saksan
lujan keisarin suojatti. Ja Bongman, meidän vapautemme puolesta
kaatunut, on sankari kaikkine liioitteluineen. Niinkö lienee, että
ihmisen täytyy liioitella saavuttaakseen jotakin, tässä tapauksessa
paljon? Mutta vähät filosofiasta!»
Tommolan kihlattu sanoo:
»Olet Bongmanista kertonut minulle -- merkillisiä asioita. Kuinka oli
sekin ... ja sekin tapaus? Ja se...»
»Ah, oikein sankari!» vastaa Tommola. »Merkillisiä, kyllä niin, olen
kertonut; sellaisia asioita, joille ennen nauroin ... osaksi, mutta
joille en nyt suinkaan naura. Mies, joka ylpeili sillä, että hän oli jo
pikku poikana Oulussa, aina, kun näki venäläisiä upseereita, vetäytynyt
syrjään ja puristanut kätensä, pienet kätensä, nyrkkiin ja katsonut
heihin vihaten, noihin ryssiin, nyt maastamme karkotettuihin. Mies, joka
koulupoikana oli pulpettinsa ääressä suuttunut ja pannut vastalauseensa,
kun venäjänkielen opettaja väitti suomalaisen sanan _sauna_ johtuvan
venäläisestä sanasta _banja_. Ja vielä jokunen vuosi sitten väitti
Bongman yhä, että _banja_ oli päinvastoin tullut sanasta _sauna_. Kuinka
lieneekään asian laita, en tiedä. Mutta totta on se, että hän oli
urhoollinen mies; hän on kuollut sankarina. Miten omituisia
keikahduksia! Olisin aikoinani pitänyt melkoisen arveluttavana, että hän
nuorena ylioppilaana agiteerasi meillä asevelvollislakkoa, kun oma
sotaväkemme lakkautettiin, -- pistipä perunakuoppaan pelkurit
nuorukaiset, jotka silloisten maltillisten ja pelkurien lehtien neuvosta
aikoivat mennä sotaväkeen tarkastettaviksi, Venäjälle vietäviksi. No, se
olikin vaarallista aikaa, Venäjä oli silloin mahtava; tai ei: Bongman,
peijakas, näki, että se oli heikko, sillä se ei jaksanutkaan ottaa
väkisin poikiamme riviinsä, vaan saimme maksaa asevelvollisuutemme
verona. Kuinka hän sen heikkouden arvasi, tuo Bongman? Omituista.
Sittemmin hän järjesti boy-scout-liikettä, hommasi pojille punakeltaisia
lippuja, muka jonkin voimakkaamman hengen symboliksi kuin sen, jota
sinivalkea hänestä edusti; no, suvaitsi hän sinivalkeaakin, sillä hän
tahtoi sulattaa tässä maassa sovintoon germaanit ja mongolit; mutta
vaikea oli senkin hänen poikashommansa edistyminen silloin vielä; se
olikin vaarallista. Ja vielä vaarallisempia Voimaliitot, joita hän
perusteli salaisesti ryssiä vastaan; vihaakin hän sai omilta
suomalaisilta siitä hommasta palkakseen, jopa säälivää ivaa, kertovat;
hullukaan ei voinut hänen puuhiinsa yhtyä, ei ainakaan moni meistä
suomalaisista, tietääkseni: keräämään ruotsalaistemme kanssa, niinkuin
hän, rahoja kiväärien ostamiseksi ulkomailta; ja sanoivatpa käyneen
kerran niinkin, että Sveitsi myi hänenkin kokoamiinsa miljooniimme
vanhoja, kelvottomia kiväärejään, jotka sitten ostajaimme puolesta
jätettiin ruostumaan johonkin katottomaan sveitsiläiseen muinaislinnan
torniin, mutta lopuilla rahoilla hummasivat ostajat muutamia viikkoja
Geneven tyttöjen kanssa. Mitäpä lienee Bongman tästä ajatellut? Samoin
kuin siitä, että jotkut maahan tulleet kiväärilastit täytyi upottaa
mereen tai jo maalle päässeinä paiskia järveen, -- se oli vaarallista
aikaa. -- Kunnes Bobrikoff ammuttiin. Silloin hän riemuitsi julkisesti,
vaikka, suoraan sanoen, me muut vapisimme ja nurisimme. -- Mitä vielä
muistankaan sankarista? Ensimmäisen suuremman vapausyrityksemme,
suurlakon ajaksi hän kuului jääneen tänne pikkukaupunkiin, kun junat
seisahtuivat kulkemasta, ja silloin hän oli tulla melkeinpä
mielipuoleksi siitä jännityksestä, mitä pääkaupungissa tapahtui; ja oli
sen jälkeen haikea surusta, ettei Suomi noussut jo silloin kapinaan
Venäjää vastaan ja lyönyt itseään irti ryssästä. Mutta sitäkin suuremman
tuskan toi hänelle suurlakon kintereillä asteleva venäläistyttämisen
taantumus, jolloin maa joutui niin ahtaalle, ettei boy-scouteista ja
urheilusta, saati sitten asehommista saanut hajuakaan lemahtaa. Silloin
hänen suomalainen innostuksensa löysi toisia purkautumismuotoja ... hm,
hiukan lystikkäitä siihen aikaan nähtyinä; -- mutta suurten ajatusten
kai täytyy liioitella, jos ne aikovat ... mutta helvettiin filosofit!
Hän suunnitteli erikoissuomalaista teollisuutta, piirsi keinutuoleja,
joiden sivuina oli kaksi Suomen vaakunaa, sapelit jalaksina ja miekat
kädennojina, sekä teki tuohesta housunkannattimia ja takkeja. Niin, tai
jotakin siihen suuntaan. Hän jumaloi Kalevalaa maailman parhaana
kirjana, kuten se suuresti saattaa olla. -- Kului siinä kohta viisi,
kuusi vuotta, tuli maailmansota, Saksa joutui Venäjää vastaan. Kuinka
hän riemuitsi keisari Vilhelmin voitoista, kuinka hän kulki
maaseutulaistuvissa ja näytteli ontuvalla jalallaan, sikari toisessa
kädessä ja toista heiluttaen, ja nauraen, miten Preussin kaarti marssii.
Komea näky tosiaan, voittamattomat marssien suorassa rivissä, jalat yhtä
tahtia nousevat, rivi ei yhtään käyristy. Tosin Bongmanin kipeään
jalkaan koski, kun hän iski sitä permantoon; se oli liioittelua, mutta
kurin ihailija hän oli. Sitten hänkin alkoi hommata poikia Saksaan,
taistelemaan ryssiä vastaan, oman päänsä uhallakin, santarmit
kintereillään; olisi kai mennyt sinne itsekin, mutta hänellä nyt oli se
kämpä, ja tarvittiinpa sellaista miestä Suomessakin. Ja miten hän oli
onnellinen, kun sai tietoja, että poikamme Saksassa kunnostautuivat.
Ravintoloissa, juotaessa punssimaljoja keisari Vilhelmille, hän vannoi
ja vakuutteli, että Suomen pojat olivat valloittaneet sen tai sen
kukkulan ranskalaisilta, lepakkomiehiltä, ja englantilaisilta,
väkäleuoilta, valloittaneet aivan yksin. Sillä niistä pojista,
kotimaassaan joskus ennen afäärinsä esimerkiksi fuskanneista, oli
Saksassa tehty oikeita miehiä, ei surkua sodan vaivoissa koskaan. Ja
kauas he näkivätkin tulevaisuuteen, samoinkuin myöskin Bongman,
innostuksensa antamalla vaistolla. Omituinen on todella sydämen vaisto
tienviittana! Sillä maallemme tulikin sopiva hetki: Venäjän suuri
vallankumous, jolloin venäläiset lupasivat Suomelle vapauden.
Kummallista, miten olen viime aikoina joutunut näitä asioita tuumimaan,
kuin mikä Muttinen. Silloin sommitteli Bongman Suomen valtakunnalle
lippua; entiset lukemattomat mallit eivät miellyttäneet häntä: toiset,
puna- ja keltarantuiset, olivat hänestä kuin naisten alushameita,
toiset, joissa oli sininen risti valkealla pohjalla, kuin
raittiusravintolan osoitekilpiä, -- eikä Bongman suinkaan ollut raitis.
Hän kiisteli, jopa joskus tappelikin kuin leijona punapohjaisen
leijonalipun puolesta; se leijona ei hänestä ollut lipussa sopiva; hänen
mielestään olisi meidän oikeassa lipussamme pitänyt ulkolaisen elävän
asemesta olla jokin kotimainen, parhaiten karhu, -- mutta sehän oli
venäläisten symboli. No, nythän se punapohjainen lippu jäikin; punaisten
kapinan vuoksi tuli punainen ihan inhottavaksi. Ja liian kopea se lippu
olikin pienelle ja köyhälle maalle. Ei, vaatimattoman valkean vaatteensa
alla on Suomi marssiva suuruuteensa saksalaisten kanssa. -- Mutta pianpa
sai Bongman jälleen muuta ajattelemista. Lippumme liehuivat katoilla,
mutta ryssien armeijat eivät lähteneetkään Suomesta pois; ne alkoivat
päinvastoin ryöstellä jo muutenkin sodan aikana puutteeseen joutunutta
maata, ja sosialistimme tuntuivat aikovan yhtyä vihollisiin, tehdessään
lakkoja tehtaissa ja maakartanoissa, aivan mahdottomia palkkavoittoja
vaatien, nimittäin nuo ryssien väliköissä pilatut ja laiskistuneet
patterijätkät, kuten minä ja Bongman heitä arvostelimme. -- Mutta kyllä
jätkät asettuvat, kunhan ryssille annetaan maasta krakoviakia ja
Ville-keisarin rautakourasta jäniksenpassi, ja jätkille oppia, sanoi
Bongman. Eikä hän pelännytkään venäläistä sotaväkeä, jonka
panslavistinen bolsevikkihallitus katsoi pahoin silmin Suomen
riistäytymisestä irti Venäjästä, tahtoi tukea punaisiamme, elintarpeiden
ryöstäjiä. Ei, Bongman ryhtyi järjestämään suojeluskuntia
sosialistejamme, armeijaa Venäjää vastaan. Perin pahaa kansastamme
uskomatta hän teki sen silloin vielä.
»Niin, niin, vuosi sitten kesällä Bongman kehuskeli iloisesti leikillään
maataloissa ja tölleissä, koettaessaan saada kansaa ryssää vastaan, että
pian tässä noustaan, pian hänellä on kenraalin nauhat housuissa; ja
seuraavassa marraskuussa hän sai paeta oman isänmaamme työväen
punakaartia metsissä, loikoa öitä tölleissä piillen kehnoissa sängyissä,
punanahkoja korvistaan ja tukastaan ravistellen. Ja punaiset ottivat
hänet kiinnikin, eräänä iltana maalaissaunassa; he tanssittivat häntä,
perkeleet, alasti hangessa, he anastivat hänen kannussaappaansa ja
antoivat huopakengät jalkaan, he uhkasivat viedä hänet jononkin
työmies-ja sotamiesneuvostoon, mutta juuri saunasta tulleena hän
vilustui köysissä kurjien saattajiensa, jätkien reessä, sai kuumeen ja
laskettiin sairaalaan. Siellä Bongman ihan itki surusta: kyyneleet
suuret kuin karpalot virtasivat hänen silmistään; hän ei ymmärtänyt,
miksi sosialistimme yhtyivät ryssiin omaa isänmaatamme vastaan.
Sellainen oli Bongman, isänmaatansa rakastava; hän ihaili silloin vielä
punakaartiakin, kun näki sen marssivan riveissä, sotaväen malliin.
Olivathan nuo punanauhaiset suomalaisia, ja tottelivat käskyjä, joskin
puoluejohdolta tulleita, sokeasti kuin sotaväki, iskivät sellaisella
komennolla vaikka päänsä seinään, niin että otsikko rusahti. Jospa he
vain olisivat iskeneet maan vanhaa vihollista, suri Bongman. Mutta nyt
he ryhtyivät jo lyömään ryssäläiskansan pistimet omien
kansallismielisten porvariemme rintaan. Kummallista tämä on yhäti
minustakin. Tämä keskinäinen eripuraisuutemme, jonka täytyi kehittyä
kansalaissodaksi. -- Kun selvä taistelu alkoi ja Viipurissa tapettiin
meitä porvareita, veri laskettiin kurkusta pyttyyn, silloin katosi
Bongman täältä ympäristölle ja palasi kaupunkiin kuin myrsky
parikymmentä suojeluskuntalaista mukanaan. Hän varustausi sotaan, hän
hankki valkean karvalakin, hänen rintapielensä täyttivät patruunavyöt ja
keskellä rintaa oli Suomen leijona vaakuna, hihassa Karjalan taistelevat
miekat. Iloisesti hän lauloi: 'Rientäkäämme, savolaiset, sekä poiat
pohjalaiset!' Vannoi, että nyt on hetki tullut, parin viikon päästä on
viimeisellekin ryssälle annettu maasta iäksi krakoviakia; sitten
riennetään Vienan Karjalaan, jossa, lauloi hän, kultakäköset kukkuu, ja
valloitetaan Pietari, josta tehdään suomalainen kaupunki, sillä se on
täysin suomalaisella alueella, ja vähitellen, vuosikymmenien kuluessa
leviää Suur-Suomi, minne hän sanoikaan? Kamtatkaan asti, jossa se yhtyy
meidän mongoliseen veljeskansaamme, japanilaisiin; se oli tietysti
puolittain leikkiä. Eikä hän pitänyt punaisten kapinaakaan vielä vallan
vakavana, kun lennätti pienen ryhmänsä kaikkein ensimmäisinä Viipuria
suojelemaan, Karjalan vilkkaalle rintamalle. Kourallisen huligaanejamme
hän sanoi heti kukistavansa; ryssistä ei vaivaa, koko kansamme noustessa
näet heitä ajamaan pois. Emmekä me muutkaan ymmärtäneet asiaa kovin
vaaralliseksi; kunnes tuli tieto, että työväki koko Etelä-Suomessa oli
aloittanut sodan porvareita vastaan, ja aloitti jo näilläkin main, mutta
silloin oli meidän pakko nousta. Bongman palasi rintamalta kokoamaan
väkeä lisää; suorastaan ihmeitä olivat suojeluskunnat tehneet huonoilla
aseillaan, kaksinkymmenin verroin luvukkaamman vihollisen kuularuiskuja
ja kanuunoita vastaan. Vielä hän oli tuskassa, miksi niin suuri määrä
meidän omaa kansaamme, puolet siitä hyvin, oli mennyt ryssien puolelle.
Mutta kun Muttinen aprikoi ja filosofoi syitä ... paitsi köyhempien
tuhmuutta ja nälkää, varakkaiden ja maanviljelijäin itsekkyyttä muka,
etteivät he hellittäneet viimeisiä murujaan tarvitseville, noudattamalla
takavarikkolakeja, vaan pistivät itselleenkin piiloon, niin, ehkä
toivoen aseita aittojensa suojaksi, -- myöskin muka joitakin tulevia
yleismaailmallisia aatteita, tuulentupia kansojen välisestä liitosta,
joka estäisi niiden hallitukset syöksemästä niitä keskenään sotiin,
joista on etua kapitaalille ja mainetta kruunuille, -- sekä mutisi
jotakin filosofiaa rahvaan ainaisesta vastenmielisyydestä sotakomentoa
kohtaan, jota porvarit meille perustivat, vaikk'ei Muttisesta ollut
varmaa, voisimmeko siten näin pientä maata ryssältä suojata muuten kuin
Saksan avulla, mikä apu jälleen hänestä näytti epävarmalta meille,
porvareille, jos saksalaisetkin nousisivat kerran kapinaan sotaista
keisariaan vastaan, -- ja sitä luuli Muttinen tulevaisesta Saksan
kansasta ... filosofi: tiuskahtelipa hän tämän suurvaltojen sodan
tekevän kansojen silmissä isänmaan ja kristinuskonkin käsitteet
rikokseksi, joista niiden kannattajat, mitä lienevät, saavat maksaa
verellään...
»Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi
yöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin
tämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies,
kun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole
kolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes
jotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä. Jos punaiset
voittaisivat, joutuisi maa venäläisiin mullistuksiin. Se oli ensin
estettävä, sisällisiä vikoja ei ollut nyt aikaa paikata. -- Ja sota oli
hänelle iloa, jonkinlaista Vänrikki Stoolin sankarilaulua.
»Hän oli rintamalla kuolemaansa saakka. Intendentuuriin tuli hänestä
hämmästyttäviä sanomia. Hän oli haavoittunut monta kertaa, viety
sairaalaan, ja rynnännyt haavat auki jälleen taisteluun. Hän oli
nurisematta maannut juoksuhaudoissa hangessa vuorokaudet yhtä mittaa,
saamatta muuta ruokaa kuin kuivan leivänpalan; hän yleni kapteeniksi
asti; hän oli innostanut pientä pataljoonaansa, hän oli ampunut niin
että sai jäähdyttää kuumentunutta kivääriänsä kinoksessa; hän oli
lukemattomat kerrat noussut srapnellituiskussa tupruavan lumen, mullan
ja rakennusten sirpaleitten alta yhä vain nauraen ja kiroten ja huutaen:
'Mainiota!' Hän oli kiskonut sotamiehiään jaloista esille samoista
sirpalekasoista. Hän oli valloittanut melkein yksinään tykin, hän oli
hypännyt vallille heiluttamaan lakkiaan ihan vihollisen näkyvissä,
huutaen tunnuslausettaan: 'Suur-Suomi ja Saksan Vilkko!' Hän oli
lepohetkillä maannut kuorsaten navetoissa, kun kanuunat jyskivat
ympärillä, tuo ennen niin hermostunut mies; sota karkaisee ja kasvattaa.
Hän oli veistellyt suuria räikkiä, sellaisia, joita jänisjahdissa
käytetään jäniksiä liikkeelle säikytettäessä, ja pyörittänyt niistä
kuuluville kuularuiskun ääntä muistuttavaa pauketta: meillä ei näet
ollut paljon kuularuiskuja, nyt luuli vihollinen hänen räikkiään niiksi.
Hän sepitti vihollisesta monia häpäiseviä pilkkalauluja, joita koko
armeija sitten veisasi, hän otti lehmänkellon, ripusti sen puun oksaan,
soitteli sitä ja kutsui punikkeja saamaan lyijyrokkaa. Kun punaiset
huusivat juoksuhaudoistaan meidän puolelle: 'Mitä asiaa teillä,
maakansalla, on täällä, sodassa porvareita vastaan; menkää kotiinne
tekemään tunkioita!' niin vastasi Bongman omalta puoleltaan: 'Niin on
tehtykin; on jo pantu pohja ryssistä, teidät pannaan päälle.' -- 'Tulkaa
tupakalle, lahtarit', huusivat punikit. -- 'Ei me polteta Majakoita!'
vastasi Bongman, -- itämaisen tehtaan savukkeita näet. Hän teki
rankaisuretkikuntia; missä valkeain rintaman takana vielä tarvittiin
seulojaa, sinne kutsuttiin Poltti, kuten häntä ennen nimitettiin,
joukkoineen; hän vangitsi punikkeja ja vei tutkittavaksi kavalluksesta,
eikä ollut vangilla mukisemista; jos hän sanankin virkkoi, Bongman
sieppautti metsään ja annatti 'leipäkorttia', ammutti, ymmärrät, --
talonpoikaisarmeijamme ei liioin kursaile, -- ja sitten punikkimullikat
hautaan ja kalkkia päälle. Meni siinä viattomiakin. Ja se on sotaa. Ja
mitäpä hirmutöitä sosialistitkin tekivät punaisessa Suomessa: kaivoivat
silmät valkeilta, keittivät, paistoivat, ristiinnaulitsivat.
»Niin hän ponnisteli, puuhasi, tulisti joukkojaan, valloitti asemia;
hänen tumma muotonsa oli ollut melkein musta ruudinsavusta, hän oli
ollut aivan veressä, pölyssä, tukkansa ja partansa kasvaneet sekaisin,
valkea lakkinsa niin hemmetin likainen, vaakunansakin repaleiksi
kuluneet. Eikä hän ajatellut muuta kuin taistella isänmaan puolesta.
»Hän kuoli kuin sankari, Ahvolassa: sai, ennenkuin näki
itsenäisyystaistelumme lopun, kuulan sydämeensä.
»Ja häntäkin, -- menneet heikkoudet unhoon, -- me saamme kiittää
vapaudestamme. Ellei häntäkin olisi ollut, jos punaiset olisivat
puhkaisseet täällä valkeain rivit, miten olisi maamme käynyt? Olisinko
nyt Muttisen omaisuuden ostaja, mies, jonka käsissä se varmaan on
karttuva kymmenkertaiseksi, sillä vielä on jäljellä tätä suursodan
aikaa? Ei, onnellinen olen vapaudesta. Nyt saa elää, tehdä jotakin. Minä
lähden Vienan Karjalaan, koettamaan, ennenkuin saksalaiset sinne
joutuvat. Älä ole huolissasi, armaani, minä olen voimakas mies ja
urheilija. Kyllä selviän tästäkin startista.»
»Ihmeellistä tuollainen reippaus, sankaruus», sanoo Oiva Tommolan
kihlattu. »Sellaiset miehet ovat kuin Runebergin kansaa. Täytyy ottaa
häneltä kukkia muistoksi.»
Nainen katkaisee verenpisaran sen ristin edestä, jonka valkeassa
laudassa on kirjoitus: Väinö Bongman. Tommola taputtaa häntä isällisesti
ja suojelevasti hartioihin.
Sitten he jatkavat kävelyretkeään kalmiston takana kohoavalle kankaalle,
jonne Saimaan ulapat näkyvät harmahtavan surumielisinä. Verenpisarat
haudalla jäävät hiljaisuuteen, lempeään sateeseen.