Moottorilaiturilla seisoi jo kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien
vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin
melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa;
ja hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli
punainen päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella;
jalassa hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat,
joiden väriä nosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen
pitsiään päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon
tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille
päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten
taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkin ulkomaalaisen
komean puvun hän sanoi:
"Se oli stiilistä."
Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoliselle rannalle, kuten
olisi jotain odottanut, levottomasti päätänsä käännellen siihen saakka,
kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri
Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin
hän ihmetteli:
"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on _tokig!_ Ja
meidän täkkimme, minun uusi Pietarista tilattu täkkini, miksi hän on
sen siihen levittänyt. Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla?
Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko
selskaapi käynyt jo kolmasti odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät
taas Kasinolla. Ja jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden
pois."
Ja rouva aikoi nousta ylös ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen
matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:
"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, jos Bongmanin moottori onkin
tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä hinattavaksi
toisen, pienen venheen, pitkänsiiman heittoa varten!"
Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu
hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta
tuleviin.
Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella
matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa, sääret notkuivat omituisen
ryhdittömästi, ison, kyhmyisen otsan alla silmissä oli tuijottava,
suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen
sahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle,
meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:
"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta
sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammaleita sahan
työläisasumuksiin..."
"No?" kysyi Könölin ja hymy värähytti hänen kuivanlaisia huuliaan.
"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään
hymyyn, "minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen
sitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammaleet ovat märkiä, sanoin;
niin, tällä poudalla..."
"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:
"Ukko antoi silloin sammaleet puolella hintaa ... kun oli kauan
odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli
lähdössä ... jos vähän rahaa..."
Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.
"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan; muistin
tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja.
Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi
hän hienosti silmää iskien. Sitten iski hän vielä tuikeammin ja
naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja
jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."
Konttoristin kasvot kirkastuivat ja hän kiitteli:
"Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta..."
Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva
olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yhtäkkiä ja vilkaisi
silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:
"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"
Rouvasta oli tuo sahan konttoristi inhoittava, hyh: melkein kääpiö,
sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan. Hän ei
ymmärtänyt, mitä hyötyä ukolla saattoi olla tuollaisestakin.
Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:
"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."
Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:
"Pois nuo himmelit, minun sängyntäkkini."
Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania,
ellei olisi sekaantunut; sillä yhtäkkiä hän värähti ja hytkähti ja
hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein
ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen,
leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys,
ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi,
muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:
"Se olen minä vaan ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa
tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta
hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja
enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt
ennätä. Sellainen mies se Muttinen."
Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola,
penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee
Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä
huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin
sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla
rauhassa.
Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi;
viimemainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku
ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun
reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: "Farväl".
Bongman huusi venheensä perästä joukolle:
"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin
sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka,
jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan
syynätä. Onneksi kulkee tämä alus nopeasti. Seitsemän henkeä, se
ei ole paljon väkeä, ei kuin kahdeksan, unohdin luvusta itseni,
herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle,
kauppaneuvos, ja muut..."
"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.
"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.
Bongman matki kiukustuneena häntä:
"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo
sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole
muuta kuin tervaa. Äsh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle.
Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa
meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam,
asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka,
tulette minulle hantlankariksi."
Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois.
"Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä
koivuiltakaan oikein eteeni". Viimein lähti moottori pieni venhe
perässä laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko
aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren
kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten:
"Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun
tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena,
paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän
kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!"
Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina
seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi
puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti
mentiin.
Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle
hän oli joutunut: "Kuinka, eikös me olla tuttuja?" Konttoristi Heitukka
kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä ja hänen
synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.
"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En
uskaltanut kysyä..."
He kättelivät nyt hartaasti, Heitukan muisti Lauri, olivat samasta
kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli
ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron
silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He
pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa
katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen
vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen,
hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen
hattu pirahti.
Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan
kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa
leukaansa. Yhtäkkiä hän kysyi sitten pianistilta, aivan kuin hänen
pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin
joissakin muissa mietteissään:
"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä teette?"
Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:
"Niin, mitäkö teen? Työtä kai."
"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"
"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Pariisiin."
"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.
"Hm, opiskelemaan. Condén [tarkoittaen konservatorion johtaja Lucien
Cepétä] johdolla", valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti
esiintyä.
Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:
"Jääkää te pois tänne!"
Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko,
olikohan rouva jo huomannut jotain, että hän ja Svea...? Hänen
sydämensä läikähti lämpimästi.
"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä
aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen.
Eihän se Sveasta ollutkaan, huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä
saattanutkaan; nyt, sehän olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk
pohjaltaan raskastuntoiseksi. "Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen;
"muuta keinoa niistä tullee?"
Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa
Tommolan kanssa ja huudahti yhtäkkiä:
"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se
Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola,
korkki pois!"
"Mimmi, Mimmi!" huudahti rouva.
"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli
jo kiskonutkin korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille
toimitettaviksi peremmälle muille.
Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä
kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse
väikkyvät saaret näyttivät sen huikaistessa silmiä aivan mustilta,
mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat
tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena,
kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat,
riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.
Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin
pilviin, joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti,
että tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä,
oli hän tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu,
luultavasti Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta
äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä
kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan
tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut
aina myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin
sen keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma,
iankaikkisen vanha pihakuusi.
Ja silloin nousi Lauri Falk, -- ehkäpä siihen olivat syynä myöskin
surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka
istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta
kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen
kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, -- Lauri
nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan
taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa
italialaista kansanlaulua:
"Finestra, che lucivi e non più luce..."
Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla
makaavan rakastettunsa ääressä.
Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi
vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu
oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys,
hänen silmänsä hymyilivät levollisina ja poskipäihin syttyi läikkä
punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa
hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa
proomujen kupeissa:
"Minun Moosekseni, minun Turhani..."
Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin,
Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla
ollut öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän
siellä lämpimillä kallioilla lekotteleisikaan, ei tiedä.
Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättään vedessä
ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen
sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi
Könölinille, silmissään säälivä kimeltely, ikäänkuin kaikua jostakin
vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:
"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin
iloisia lauluja."
Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yhtäkkiä kalkutukseksi,
kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä,
huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.
"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle.
Konttoristi havahtui ja tempasi voitelukannun.
"Paloöljyä! Petroolia, minä tarkoitin!" huusi Bongman. "Äsh!"
Bongman loikkasi perään päin niin että venheeseen läikähti laidan yli
vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen
päällä olevan petroolisäiliön.
Nyt seistiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana,
autereesta terävin huipuin.
"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta
kaasuttaja on tukossa."
"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta
käyntiin, "itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee
paljon paloöljyä!"
"Kas, näet sen nyt taas", hoki Könölin.
"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui
Bongman..
"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa", vastasi Könölin.
"Öljyä, petroolia!" karjui Bongman.
"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen
äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä.
Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään
kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli
hän, hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon,
katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi
Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli
anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.
"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo ...
kasteretkellään..."
"Kastetaan se siis Holofernekseksi", ilkkui Oiva Tommola.
Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää
lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.
Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä.
Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä läksivät kauppaneuvos
rouvineen ja kalavehkeineen.
"Madot unohtuivat!" huusi Oiva Tommola.
"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti
Maissi-rouva vastaan.
"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hau'in-Iierejä.
"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi
ei Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä, ja Svea Ruusa. Miksi ei
Saima, Inari, Ivalo, Koli..."
"Kuinka te uskallatte!" huudahti rouva Könölin.
"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi,
katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes..."
Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimäinen venhekunta lähti
menemään, Oiva Tommola soutajana.
Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen
kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.
* * * * *
Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen jälkeensä
kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo kultainen
illansuu, vesi välkkyi kuin sulattu hopea keveän ilman alla. Lahden
poukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin sinkki,
lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen kydöltä
tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva kahvia.
Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola
käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataiseen koukkuun,
jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.
Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin
kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada häntä
nähdä, joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin
jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin
surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen
Joukahaiseensa; Heitukka souteli.
"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään
tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita,
hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti
irti aironsa ja veti toisella niistä muutamia noiden tähtimäisten
kukkien sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne
Svealle. Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten
hän kiitti aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään
rantaan ja Svea jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk
ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea
säpsähti ja katsahti nopeasti Lauriin.
"Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me tarvitsemme sitä!" huudahti
Tommola kalliolta.
"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin", vaati Maissi-rouva.
Juotiinpa kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa.
Ja sitten lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja,
Bongmanin, konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä
toisiin koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar
kanteli tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä ja istui
sitten kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien
kiiltävät kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa
saaret kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman
manasi suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen,
kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä
punoittaen:
"Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda
rödaste smultron i mjölk och vin..."
Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yhtäkkiä huusi Mimmi meluten:
"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja."
Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän
varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja
samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja
tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinne päin kuin
Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä
toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä,
keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt
omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.
"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.
Silloin katsoi Svea häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk
kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön
eteen kivelle. Yhtäkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten
erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja
arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:
"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, Svea-neiti?"
Lauri Falk odotti jälleen.
"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei
niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa.
Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa..."
Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa ja
pehmeällä äänellä: "jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää." Silloin Svea
virkkoi yhtäkkiä: "Ettekö ole kuullut jotain ... että olen talossa
ikäänkuin lapsipuoli?"
Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta
pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin,
tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin
jutut Könölinien perheestä. Hän vaikeni hetken, mutta kun selitys
viipyi, kysyi hän hiljaa:
"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin
mielelläni teitä kuulla!"
Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti
arasti. Sitten hän sanoi:
"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki,
äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin
kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja
selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo, Adler, saattoi olla
sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."
Ja Svea puhkesi kyyneliin.
"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen
kasvoiltaan. Svea sanoi: "Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin
julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin
matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste..."
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea
vastasi ainoastaan:
"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä
sen, kai te olette näkevä, herra Falk?"
Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikkei hän
virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus ja hän otti lujemmin Sveaa
kädestä ja huudahti:
"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."
Svea veti kätensä pois.
"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yhtäkkiä ja nousi.
"Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä..."
"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?" naurahti Lauri Falk.
"Niin, ulkomaille, näkemään jotain, kauniimpaa, kirkkaampaa!"
"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen
oppaaksi."
Svea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.
"Ja ottaisitte?" huudahti hän kummastellen.
"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet
yhtäkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä,
Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi
lehdikon.
"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten
taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."
Muu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.
Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset,
lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita
ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli
hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta
viinaa.
"Hvila vid denna källa!"
viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.
"Vår lilla frukost vi framställa;
rödt vin med pimpinella",
yhtyi Maissi-rouva kimakalla, nauttivalla äänellä lauluun.
Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:
"Och en nyss skjuten beckasin!"
Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa;
ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitaran
näppäyksiä.
* * * * *
Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa
Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin
hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen
päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän
ajatteli neitoa, joka yhtäkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä,
että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja
Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään oli hän sitten
kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja
menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä.
Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli,
kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui
kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan
viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle
vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.
Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan.
Ja huutoon jostakin päin rannalta. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt
kuului:
"Karkuun se pääsee!"
Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:
"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."
Mutta Bongmanin ääni manasi:
"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"
Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma
kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.
Uimaan, pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva
Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin
metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä,
luonnon sylissä.
Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.
Kiljaisten ja kädet avoinna ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja
voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin;
Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.
Mutta tullessaan rantaan aukealle kuuli Lauri Falk yhtäkkiä naisten
kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi,
pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan
eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.
Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli
ollut ongella, ja sanoi:
"Mainiota, uusi lento, hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille
hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"
"Mikä blaskemangi", mutisi Lauri Falk.
"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi
kiskoa Falkin takaisin rannalle.
"Mene hiiteen, Holofernes", suuttui Lauri Falk.
Moottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:
"No, älä nyt noin, signor Falco! Voih, nyt minun pitää soutaa se
takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas
odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi
jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"
"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten
pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna ... miten vaan..."
"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman;
"mennään nyt laivalla, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin
taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis
kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan
myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan
tuon Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun
syvemmälle saloon..."
"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni,
ja samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui:
"Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen.
Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin
peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."
Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:
"Minä tutkin, tutkin tuota isi-pappaa; tahto hänellä on morski
kuin saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on
itseoppinut."
Ja Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.
"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola.
"Entä tuo Svea Rosa?"
Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti nenäänsä tuhauttaen nyt rannalle.
Siellä tuli häntä vastaan ensimäisenä Maissi-rouva, joka lausui:
"Anteeksi, että näitte minutkin näin, _dekoltee._ Mutta mitä se tekee,
täällä luonnossa, herra Falk?"
Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin
ja jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän
kaulan.