Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoovat salojen keskeltä vehreinä
kumpuina kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen
äärettömään, laitaansa löytämättömään, katosin tuhanten suhisevain
koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle etsien sukuani kuin
kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä
kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.
Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen sänkiposken, joka hammasta
kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle
saloa maaemolle pystyttänyt syltäkorkeita alttareita: köyhäin peltojen
harmaita kiviraunioita sata!
Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.
Ensimäinen mikä ahtaassa töllissä loisti katseeseni oli punainen hame.
-- Ah! ajattelin, sen jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla
äitini.
Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli
kellervän kalvaat, oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen
tuumin: tuossahan se on äitini! Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut
häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen ja vain kerran sitä ennen.
Hän istui oljilla permannolla selkä takan seinää vasten. Hän oli niin
oudon kellervä ja ihana, silmäluomet olivat raskaasti puoli ummessa,
katse tuijotti permantopaikkoihin kuin kivussa, korkealla otsalla
helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia
suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä
näin vankan poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten
yhtämittainen, iankaikkinen rääkkäys; ja minä riemuitsin. Kummallisesti
punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet
riippuivat sivuille niin laihoina että ohuen, valkean ihon läpi luut
punaisina kuumottivat.
Hän oli puoli sokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen
päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä,
kyyneleitä kimaltava lovi. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut
sokeita, lankeevatautisia, hulluja.
Miten se oikea silmänsä tuijotti minuun kauan, sitten ojensi äitini
kätensä -- ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet
huulet alkoivat yhtäkkiä vavista, ja jo vieri poskille kyynelten
kimaltava, loppumaton parvi.
Tosiaan, minä en nykyään itke aivan tyhjistä, kun suru pienoinen tulee,
niin minä kirota järäytän, vaan kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut
minuun katsoa edes, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti
säteili, vapisevilla huulilla oli samalla itku ja punertava hymy,
katsoi, hiljaa sanoi:
-- Voithan antaa minulle anteeksi? niin sydämeni hytkähti, muistin
pitkät vuoteni vieraiden vallassa ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi
käsiini painuivat. Sitten yhtäkkiä aloin nauraa.
-- Äiti! sanoin, jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se
tosiaan parahin erehdys, mikä monasti lie tehty. Ihana on elämäni oleva.
* * * * *
-- Mitä on minun kauneudestani! huokasi minulle valittaen äitini,
Mataleena. Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt -- siitä
on jo monta vuotta! hän kipeää päätään pidellen valitti.
* * * * *
-- Mitä on minun voimastani enää! valitti minulle äitini. Niin, tosiaan
minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani -- nyt en pääse
oljiltani ylös -- luuletko että tässä viruisin, jos voisin päästä pois.
Kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt! valitti minulle äitini.
* * * * *
-- Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin
kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt!
valitti minun äitini, Mataleena.
* * * * *
-- Ei ole kotia, ei kontua minulla sulle. Kaikki on mennyt, äly, älykin
on mennyt! valitti äitini, Mataleena.
Minä nauroin.
-- Minä vihaisin kotia, jos sen saisin! minä sanoin.
* * * * *
-- Miten sinun käsivartesi ovat valkeat! liverteli minulle äitini,
silmänsä säteili kummallisesti. Niin oli synnyttyäsi ihosi valkea, ihan
sinisenä se kuulsi! hän sanoi ja katse kummallisen kirkkaana säteili.
Minä hymyilin.
-- Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi! hän valitti.
Mieleni synkkeni, minä vastasin:
-- He siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon sellaisella
joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei sovi korven
hirvelle sahrain veto.
Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle sopii.
* * * * *
Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi,
minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan
permannolla. Muu tölli jo miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö
hämärtyi, sirkat uunin holmissa helisivät.
Kesäyön rusoitus oli tullut korven takaa ja heitti akkunaan
veripunaisen heiasteen, veripunaisena loisti takan karsina, jossa
äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, päänsä ympärillä rusoituksen
veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä virui kalveana ja
sairaana hiljaa jutellen.
Kun viimein puhe välillämme vaikeni ja minäkin heittäysin sänkyni
oljille, en unta silmiini saanut, sielussani säteili Mataleenan tarina
kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.
Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Niinhän me runoilijat olemme
lörppösuita.
Korvesta oli äitini äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka
rikkaiden, kyläisten harjujen alla leviää kuin rannaton, viheriä meren
ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa
väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli
äärettömän salon.
Oli äitini isällä ollut sillä rikkaalla vaaralla salon keskellä talo.
Siellä auringonpaisteisella vaaralla, minkä yli kesäpäivinä hopeiset
pilvet mahtavina vyöryivät, olivat äitini ja enoni syntyneet. Vaan jo
miehuuden vankimmassa ijässä kadotti äitini isä sillä auringonpaistetta
huikaisevalla vaaralla näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo
palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä
ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli häntä ennen sukuani pitkä
liuta köyhtyneinä ja sairaina kuollut. Kun enoni miehiksi kasvoivat,
joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpan palojen
perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä
korvessa Mataleena tyttösenä eli.
Siellä eli hän helmassa metsän, jossa sakean, suhisevan havukaton alla
petojen polut painuivat viitain tiheisiin piiloihin, jossa ikivanhain
kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeain jättiläisten
haparoivat, karvaiset kämmenet ja lehväiset latvat huojuivat niin
korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, jossa
koivujenkin hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana,
vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista
lehdistä, muurahaisten väkevälle löyhähtävät tiet veivät risujen
piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen
notkistelIut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi
luokeiksi kuin hentoja pajun varpuja ikään.
Siellä reunalla ruohoisen alhon, jossa syltäkorkea heinä ja
angervot väkevästi tuoksuvat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina
ja kummallisina. Niiden päälailla nuokkuivat tuuheat, vehreät
sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset
kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan
pitivät, ja alhaalle alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui
kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet
vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet
välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeasta, toinen
silkistä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat
tuuheat, hopeiset karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen
kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirun
poikia, niiden silmät punaisina leimusivat.
Siellä salon pimennossa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä,
pelottavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon
punahuulinen tyttö, kysyit tokko hän noilla lammilla oli ongella
käynyt, niin saattoi hän vastata kuten pienet lapset vielä nytkin
autioissa metsissä vastaavat:
-- Olen kyllä joissakuissa. Vaan ei kaikista onkia uskalla.
-- Miksi ei uskalla?
-- Kun ei niissä ole pohjaa.
-- Mistä tiedät, ettei niissä tammissa ole pohjaa?
-- Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on
vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.
Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyyteen
louhien välistä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat
lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan,
niin yhtäkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen
pohjattomaan syvyyteen kiskovat sen onkijan, joka on uskaltanut liian
lähi louhiselle rannalle.
Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat.
Sellainen salo, ahdistava ja ihana. Siellä oli äitini lapsena elänyt.
* * * * *
Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia,
missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten
ohdakkeiden juurella, kiviaitain takana lainehtii tuleentuvain laihojen
kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat
päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä
vuorina hopeiset pilvet -- minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia
pientareita myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, minä
ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja
ilmestyi korkeille kylille.
Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä naiseksi -- ja
se tapahtui hänen ijässään sangen varhain -- seisoi synnyinkyläni
korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna
se talo, Korkeakattoiset rakennukset olivat tiheässä neliskulmassa
ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka nurkassa suvituulessa suhisi
ja päiväpaisteessa välähteli pihlaja. Talon ulkoseinät seisoivat
lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina, pihalle päin olivat akkunoista
useimmat.
Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin tuossa tiheässä vaaran
kylässä. Vanhat ukot kertovat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että
seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia
taistelutantereita.
Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät
viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin
metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille lepikkojen
laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmain
sineen välähtelevää latvaansa pyhä pihlaja.
Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti,
jonka silmäluomet olivat punaisen pöhöttyneet, joka ei monta sanaa
päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili; joka ei usein suuttunut,
vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili; joka oli hyvä köyhille
eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin
lammas, kärsivällinen kuin karitsa, Hänenpä luokseen joutui alhaalta
korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.
* * * * *
Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun
kamarissa kangaspuiden ääressä, kuului kalke kylille, sukset natisivat
ripeästi polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi
helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili
Mataleena. Akkunan kukkasten takaa kimeltelivät hopeiset, oikulliset,
ihanat sisämaan vedet.
* * * * *
Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon
pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui. Ojentui vartalo solakka,
sirppi välähti, paisui upea, valkea povi avautuneen paidan kätköistä,
silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilivät ja suun
hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte kuin kiihkeä, hillitön halu
hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.
* * * * *
Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla
mäntyisillä mäillä. Talot vaipuivat öiseen tummuuteen laihojensa
välillä, vain kalveain haapain lehdet läpättivät, kesäöiset ilmain
ääret heleinä loistivat yli maan ja keinuahon laidassa kasteinen lehto
heinäsirkkoja sirisi ja tuoreet sanajalat raittiisti tuoksuivat.
Ah, mun sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja,
joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä
sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen
tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina,
ravistuneina ja torakkain asumina, jotka tahtoisin saada jälleen
unestaan heräämään ja väkevän riemukkaina soimaan muinaisia säveleitään.
Ah, rakkaat ystävät, mitä on teillä sanomista siihen, jos kylillä
äidistäni Mataleenasta paljon pahaakin kerrottiin? Jos sanottiin, että
Söyrharjulla hänen aittansa ovella kuului läpi öiden rystyiden naputus,
usein kajahti sieltä nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidan
seivästen rusahteleminen taistelun rähinässä sekä Söyrharjun isännän
valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän
pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina.
Kylän omat urhot olivat ne sinne raahanneet vieraille kosijoille
vihaa kantaen. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen
kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteilla viettäneensä monta
yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Kateellinen pahansuopaisuus
ja kalpeanaamainen pietismi voivat, hyvät ystävät, sellaisia kehuja
kyllin tosiksi uskoa! Missä monet kilpailevat, siellä ei ole yksikään
kaikkivaltiaana herrana.
Ja voidaanko sitäpaitse estää perhosten kihisten lentelemästä
tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine
ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen mikä jo on tapahtunut: äitini
hillittömän, välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden riemun!
* * * * *
Siihen aikaan tapahtui kerran, että kahdeksantoistavuotias nuorimies
Mikael Söyrharjun myllyltä -- mylly on varjoisassa laaksossa
kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käyttää -- vanha
ja raihnainen oli mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli
palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia
maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle -- siihen aikaan tapahtui
kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja
sävyisäksi, kuten köyhän ainakin pitäisi olla -- tapahtui kerran, että
Mikael kylällä talkookisoissa yritti yhtäkkiä iskeä puukkoaan jonkun
kylän nuoren miehen selkään. Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin
kemuista pois.
Yksin hän harhasi kotiin sydänyöllä etsien syrjäpolkuja pellon
pientarilla humalistojen ja saunain tausten pimeydessä, oli kuin
pahantekijä julkisesti kirkossa häväisty. Säikkyi askeltensa kuminaa
kyläraitilla kuin takaa ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä, villinä
oli kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona
heittäytyi hervotonna haavan lehdille aittansa permannolle. Valvoiko,
nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa,
jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja
ohimoissa jyski niin että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan.
Sakeana, raskaana vuoti suonissa veri ja rintakehää ahdisti kuin olisi
joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut tai tahtonut tylsällä
veitsellä sydänalaa halaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä
tuska, tuska!
Niin tuli hurjana rakkaus.
Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla väännellessään aivan huutaa,
yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmat pakotukset purkaa,
kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaa. Vaan ei
hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä kuten myrkyn
juonut ja vuoroin päätään ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt,
vaikka koko olentonsa raivona kuin puoli kuolleeksi ruoskittuna poliisi
ja kohisi: tuska, tuska!
Ystävät, te ette ole tienneet mikä on metsäeläinten epäluuloinen,
villi, kylmä rakkaus!
Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, aina siitä
saakka kun isän sairastuttua palasi vieraista seuduista kotikylille ja
näki Mataleenan tukan tummana, upeana kiiltävän, silmäin kummallisen
palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa värisi hillitön
hymy. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut se rakkauden
käärmepoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin että se usein
oli pakahtua tuliseen tuskaan. Vaan nyt se oli pahempi kuin koskaan
ennen, sillä se kyyn poikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi
kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat
terävät ja pistävät se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut,
karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.
Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen
helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael
näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas ja hänen rinnallaan
hohtivat hopeasoljet, vaan Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja
köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen
toisen riemuitsevan, silloin ajatellen köyhyyttään maailma silmissään
mustui, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla
toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei nyt muista kuin että
sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä
hän kadu sitä että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa!
* * * * *
Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä
tuoksuu, sirkka soi saunassa ja ruisrääkkä raaksuttaa kuhilaitten
takana, kaste nousee ruohistoon ja punertava iltataivas piilipuiden ja
haapain välitse loistaa.
Sattuu silloin että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, sielustaan
väikkyy silmäinsä eteen armas kuva kasvoilta vaaleampana kuin illan
hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin varjojen tummuus.
Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.
Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle
satujen pohjattomista syvyyksistä, itsekseen, höperö, hymyilee ja
kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat
hänelle hyviä. Miten hän koko kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa,
vaikkei yhdestäkään heistä paljon itse asiassa välitä! Miten tahtoo
jokaisen kanssa kuhertaa kuin valitakseen paraan. Miten valheellisesti
panettelee toisia yhdelle saadakseen nähdä tokko tämä yksi siiloin on
mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti jotakuta
yhtä imartelee saadakseen nähdä pettyykö tämä hassu raukka imarruksista
ja alkaako itsekin itseään kiittää. Sellainen on etsivä Mataleena,
ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat.
Oh, hän vaistomaisesti niin hyvin tuntee koko kyläin miehet. Mutta
Mikaelia ei hän tunne.
Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää
sanaa. Mikael on kuin peljännyt häntä koettaen karttaa vastaan tullessa
ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa.
Mikael oli käsittämättömän raivo viime kisoissa, ei hän suutaan avannut
juttuun Mataleenaa hypittäessään, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen
jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin
Mataleena riemuitsi ja kauhistui, vain outo pelko esti hänet lähtemästä
tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.
Mataleena muistelee silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään
seisauttaen, näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmen
kateutta vääristynyt ilme vain kaunistaa, hänellä oli siniset silmät,
samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät, uneksivat; ripsien alla oli
silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä sädehdys.
Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli
ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.
Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta Samuelien,
Natanien ja Natanaelien joukossa. Vaan tämä nimi, Mikael, miten
oudolta, melkein ihanalta se nyt hänelle tuntuu.
Ripsien alla sinisenä värähti.
* * * * *
Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui
Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin varjoisiin
laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia
hän uteliaana tahtoi tavata.
Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä
lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.
Silloin he tienpolvessa yhtäkkiä toisensa kohtasivat, Mataleena ojensi
kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, rintansa vain kohoili.
Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulensa vapisivat kuin
mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti.
Silloin Mikaelinkin suu vääntyi kankeaan nauruun ja ahtaalla,
soinnuttomalla äänellä hän sanoi itsekään tietämättä mitä:
-- Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!
Kummallisesti se vaikutti, Mataleena nauroi tietämättä nauravansa.
Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen oudoksuen
ja poistui vastaten Mikaelin sanoihin jotain mitä ei itsekään tiennyt.
Mitä Mikael vastasi ei Mataleena tiennyt, vaan sydän vavisten hän
Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: hän on
joko hullu tai sitten hän minua ivasi ... niinkuin minä hänelle olisin
rakkauttani tungetellut!
Mitä Mataleenalle oli sanonut ei Mikael muistanut, vaan sen hän muisti,
että Mataleena oli vastannut hänelle:
-- Kenenkä sinä sitten nyt luulet itseäsi rakastavan.
-- Oi! ajatteli Mikael; lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät
saariin, joista suvella nuori joukko kieloja poimi. En kertaakaan ollut
siellä Mataleenan kanssa kuten muut.
-- Oi! ajatteli Mikael; silmäni ovat kyyneleissä, Mataleena katsoi
äsken mua oudoksuen. Mitä minä puhuin! Hän vetäytyi pois ... hänessä
oli jotain heräävää, vaan tylyä. Jumala, jumala miten hän sanoi: kenen
sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!
* * * * *
Sitten he raskaan työn lomassa jälleen päivällä toisensa kohtasivat
kuin salaa etsien.
Eivät he hyvää päivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä,
vapisivat, sokenivat, kun toisensa kyläraitilla kohtasivat, olivat
toisensa syliin ryöstää. Armahda jumala! he itsekseen rukoilivat.
Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi poispäin Mikaelista.
Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja sairasta
katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.
-- Tiedäthän! Miksi kysyt? lausui Mikael.
Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, katseensa hämärtyi, silmäluomet
raukenivat, kiireesti hän lähti.
-- Tule käymään kylän kiusan luona! hän kauempaa Mikaelille naurahti.
Riemuitsi Mikael kotiin käydessään:
-- Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa
valkeaa unta! Rakastan häntä.
-- Ja minä menen luokseen jo tänään kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi
täynnä räkättäviä harakoita, tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä,
köyhyyttäni irvisteleviä poikia, jotka hänen helmaansa himoovat, niin
menen, sillä hän, hän mua kutsuu!
-- Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät
kädet kokisi estää, niin minä kätensä kaulastani julmasti repisin ja
menisin. Sillä hän mua kutsuu!
-- Vaikka ruumiiden yli ryömiä jalatonna tuhat peninkulmaa, niin minä
menen, menen!
-- Halata häntä hurjana kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää
täytyy huutaa ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin:
rakastan, rakastan sua!
-- Ah, jos susi-ilves olisin, että kalanmykän sydämeni kynsilläni
huutoon pusertaisin: helpoittuisi sanavoimattomuuden tuska: rakastan
sua!
* * * * *
Mutta kun Mikael syysyönä oli tullut Söyrharjulle ja Mataleenan aitan
porraskivelle jalkansa painoi, sieluaan ahdisti, päässä huumasi,
raskaasti rinta hengitti -- silloin tuikki valo aitan oven raoista --
hetken seisoi Mikael kuunnellen -- kuului lukuisia tuttavain miesten
ääniä aitasta -- silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipasi ja silmissään
musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.
Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, näki
Mataleenan edessään tummana haamuna, otsaansa pitelevän -- sanoi Mikael
silloin kylmästi, hammasta kiristäen:
-- Ah Mataleena, Mataleena, ethän sinä nyt vain epäile, ethän sinä vain
-- pelkää!
Mikaelin sydämessä oli outo viha, hän uskoi tapaavansa Mataleenan
yksin, nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa
istui Mataleenan huoneessa ja kirjavat kortit läiskyivät kirstun
kannella, nauru kajahteli.
Mikael jatkoi:
-- Sinä kutsuit minut luoksesi ... sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun
varaltani. Aah, mä olen sairas ... jumala, jumala, ... minä syleilen
sinua. Ah, sinä säpsähdät, pelkäät... Pelkää vain, siitä minä iloitsen.
Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!
-- Ole järkevä! rukoili Mataleena.
-- Järkevä, järkevä! Haha ... minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen
tiedät!
Kiroillen ja nyyhkien, viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä
Mikael, lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne
sirpaleiksi sinkautti.
* * * * *
Iäti epäilevä, loppumattomasti viilaava, kylmä kuin jää, alati
raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien
parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piiloista
lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään
käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta
vain pieni verenpisara pirahti; iäksi on hänen verensä sinulle
mustaksi, hirvittäväksi, leppymättömästi vainoovaksi myrkyttynyt!
* * * * *
He kohtasivat toisensa usein, vaan kertaakaan eivät he rakkaudestaan
toisilleen puhuneet.
Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä
syttyy kiihkeä jano.
Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi, syvinä katsovat
silmät aavistavat ja pelkäävät.
Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla,
ei tiedä miksi -- joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta
anteeksi rukoilla. Mutta suutaan hän ei saa auki -- niin on hänet
vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.
Ja kuitenkin Mikael vain Mataleenan päivällä nähdäkseen aamuisin
unestaan herää.
Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon
puhua, Mikaelin kärsivä katse häntä näännyttää, hänen suunsopissaan on
suloinen, karvas, katkera kipu -- vaan jos Mataleena nöyrän sanankin
virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun
-- silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa!
Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.
* * * * *
Mikä on Mataleenan mieli, kun jälkeen yön herää syksyisen aamun
harmauteen?
Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan
helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla näkee hän kisatuvan
ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin
väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyölleen, syttyvät povessaan janoisina
ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistään
säteilee.
Vaan syysaamuna varhaisena sade akkunoissa rapisee: arki, työ,
arki, työ, arki, arki, työ. Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa
välähtelevät.
Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua,
että näkisi onnen edes unessa.
Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin
kaukaisista uruista ja lähteväin, seuduilta pakenevain joutsenten laulu.
Ensimäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: kaikki on pois, pois!
Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: kaikki
unten ilo on pois!
Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: nykyhetken ikävä on
suloinen seura! Ja Mataleena hiljaa hyräilee: nykyhetken ikävä on
suloinen seura!
Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä ja sen laulu
huutaa: kaikki tuleva on turhaa!
Silloin Mataleena säikähtää, silmissään on ikuinen tuska, suka
kädestään putoo ja hän parahtaa: pois, pois, lennä kauas toivottomuuden
musta lintu! Kaikki tuleva on turhaa?
* * * * *
Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun
tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, oli sortua maahan.
Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.
Vain Mikaelin kellervän tukan Mataleena jo etempää näki, silmänräpäys
kului kuin ihana uni.
Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä
tukehtua. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi
aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.
Ja nyt -- tylynä kulki Mikael Mataleenan ohi.
-- Isännälle minulla on asiaa! sanoi Mikael, heitti Mataleenaan
ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.
Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä
menettäneenä. Sitten alkoi poveaan pusertaa ahdistava tuska.
Jumala, jumala, lohduta nyt Mataleenaa, ettei hän jälleen itketyitä
kyyneleitä itkisi.
Mataleena ei jaksa uskoa ... aavistaa, että Mikael hänet tahtoo
hyljätä ... niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin
hyljänneet!
Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän
kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!
* * * * *
Mikael! Miksi uhmaat ja koetat aidoilla tukkia korven ylpeän
naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli hyppää, ettei häntä
aituuksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!
* * * * *
Niin kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen,
lakea vaari, virsiä veisaava, kalveakasvoinen, nauramaton körttiläinen.
Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta
eikä kirjavia hunnun nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova
kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta
kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan
sanomatta on hän häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli
kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hän raaskinut estää Mataleenaa
etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia
lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.
Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelisi
Mataleenaa itselleen, vaan ettei Mataleena hänestä muka välittäisi,
hänen itkusta punaisille silmilleen nauraisi. Mataleenalla on tarjolla
niin monta nuorta rikasta. Onhan Mataleena riha ja taitava, vankka on
hän tekemään työtä.
Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista
välittäisi, sillä Mikael on köyhä. Sen jutun on Mataleena itse
levittänyt kylille.
Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan
Söyrharjun vanhaa miestä.
* * * * *
Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat,
jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttävät nuolet!
* * * * *
Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, tapasi hän isännän kamarissa
Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä sängyn laidalla.
Hämillään, pelokkaana lähti isäntä kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä
Mataleenaa.
Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin
nälkäiset, punakitaiset korpit.
-- Ah Mataleena, mitä sinä vavahdit! Oi, sinähän näytät haluavan vain
ilkkuen hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä
tahdon olla, minä sinut revin! Oi Mataleena, osaatko sinä alati noin
hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan, ethän... haha! Ilkiön kynsillä
revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot! Mitä on hymyjen alla? Haha,
petosta, petosta!
Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa ja katseessaan,
huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.
-- Oh, hymyile vain! jatkaa Mikael, Katso vain noin vihaten, inhoten!
Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon vain! Tahdonhan vihdoin nähdä
mitä kiehuessa ylös kuohahtaa!
Mataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.
Ah niitä sanoja, mitkä huuliltaan puhkeevat! Hornan ihania sanoja niin
että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan ennen
ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja.
Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta,
älyttömyydestä! Kuin sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan,
kömpelöstä käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen
köyhyydestään, isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri suku,
hourupäiden suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas
ja vanhana joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania
sanoja Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita
kipunoita, naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän ja enemmän
niitä ihania lauseita, jotka alati päättyvät sanoihin: raukka, raukka
olet sinä, Mikael! Raukka!
Niin ovat he toistensa sydämet okailla verille raastaneet!
* * * * *
Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt Mataleenan puolelta on ollut
pelkkä, pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Miten saattaa,
miten saattaa ihminen noin toista pettää? Ei jaksa hän käsittää, se
vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut vain
pelkkä hymy, pelkkä, pettävä hymy vain! Armon jumala!
Miten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!
* * * * *
Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräillä, luminen on maa ja
viluinen ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin
kuin jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoisi eteensä kosken
nainen. Hänelle näkyy läpi kyynelten, mitkä silmäripsiinsä huurteeksi
jäätyvät, aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät hänen edessään
kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä täynnä tummat kiharat, joita
Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö, mikä saa Mataleenaa
syleillä, kun hän levolle asettuu.
Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia. Vaan yhtäkkiä
alkaa nainen ilkkuen nauraa.
-- Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. Minä kipeä mies, joka
kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.
Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa
rinnassa selittämätön, raivo kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen
kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.
* * * * *
Kerran vielä etsi Mataleena Mikaelia kirkkaana talvipäivänä, kun
korkeain kyläin yli siinti sininen taivas ja myllylaakson metsät
säteilivät pakkasen kimeltävässä kuurassa. Askelissa vinkuvalla
tiellä kiiruhti hän myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään
huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.
Mutta sillä hetkellä muisti Mikael, miten hän oli nähnyt Mataleenan ja
Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä. Söyrharjun mies oli kumartunut
Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet
Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen
asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallaankin olisi hän sen tehnyt
perkeleenä rääkäten jotakuta toista, ken nääntyen ja lemmenkateena
olisi hyväilyjä katsonut kuten Mikael silloin katsoi.
Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia rääkännyt. Rauhallisesti hymyillen
oli hän Mikaelin mielestä irroittanut kätensä Mataleenan vyötäreiltä.
Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja
samalla sitä siunaa. Muutoin voisi Mikael Söyrharjun vaarin tappaa.
Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muullainen hänelle,
hyljätylle Mikaelille!
Sen muisti Mikael, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti
kylmeni.
-- Mitäs tulet? hän sanoi. Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi
näin, lohennut hammas. Olet tullut rumaksi!
-- Ah! ajatteli Mataleena; niinkö hän sanoo!
-- Ah! ajatteli Mataleena; mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se
ei käy -- olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei käy ja se
ei hyvin pääty.
Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu povessa näännyttävä, lohduton
kipu ja tuska, tuska. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. -- Sinun
elämäsi ei käy, ei käy! hänelle alati sielustaan huutaa joku rääkkäävä
ääni.
Hän on kuin houreessa, vain kipu povessaan ei huumaudu ijäksi. Turhaan
hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa
kaiken epätoivo korvaansa alati: kuule, kuule, ota lahjamme... mene
Mikaelin luo ja sano: kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi!
Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä
ajatellessaan on sielullaan armas lepo.
Yksi on suloinen, kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää
-- kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo
hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.
Niin on hän monasti varmasti päättänyt lähteä lepoon.
* * * * *
Oi ylpeys, sä korkeuden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu
ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet
jääkyyneleitä kimaltelevat, säteilevät vaikeina kuin lumi. Kuta
ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin
lumivalkeiden, taitettaviksi luotujen kukkain!
* * * * *
-- Sinä näet minun voimani kerran vielä! ajatteli Mataleena Mikaelista.
Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva
isänsä juonitellen karkoitetut keskellä vuokra-aikaa Söyrharjun
myllyltä. Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun
itkusilmäinen mies oli kuin sormiensa ympäri kietoma lauhkea lanka.
Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen kuuli Mataleena Mikaelin
kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisestä
naimisesta oli lasta monta.
-- Ehdin ennemmin! nauroi Mataleena ja viikkokauden päästä olivat hänen
ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.
Mutta vain muudan päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin
Paunolaan Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja edellisiä
komeammat olivat ne häät.
Sitten oli monta herran vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha,
leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.
Kun Paunola kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin avasi
kasken avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin tottatosiaan:
seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman.
Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea
sauhu.
Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten laihojensa laiteille
kiviaidan kyynärää korkean ja kahta paksun vasten Paunolan vihatuita
alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen
aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja
vihatumman röykkiöjononsa. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei
tyytynyt Paunolan isäntä.
Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten
muikkujen satakyynäräistä kokoojaa monien käpyjen vilkkeellä, niin
ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuottaukkoja.
Kolmensadan kyynärän nuottaa siellä kudottiin.
Laitattipa Söyrharju kirkkoveneen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon
väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.
Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa
kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka,
jonka kyljet ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden
valkeankimaltavasta vaahdosta.
Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon
portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta
vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa
korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen
huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi
peittona ruskean tukan ja reunusteena katveiden, vihan punertamain
kasvojen.
* * * * *
Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa oli
lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, jonka jälkeen myös
Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei
Söyrharjun taikoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne
palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla
helistää tahti remuavaan hienohelmaan.
Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä
tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota
pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun
parin viikon kuluttua jokin ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää,
viilteli puukolla Söyrharjun nuotanperän tuiki kelvottomaksi ja
Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen
kanssa, missä rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella
käsivarsi poikki, niin mentiinpä jo käräjiin.
Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä oriin rekeen käräjätalon
portailta. Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille
Söyrharjun emäntä vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies.
Kahahti tuuhea silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin
jälkeen.
Niin he toisiaan panettelivat, kavalasti vahingoittivat, käräjissä
riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat kuin kaksi kuollutta, jotka
haudoistaan nousseina, kylminä, leppymättöminä toisiaan vainoovat. Ei
ole iloa ei tuskaa siinä missä haudoistaan nousseet haamut kostamaan
kohoovat.
* * * * *
Kului muutamia vuosia ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli
ystäväinsä heittämänä, velkaisena, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena,
jolla miesvainajansa siittäminä oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja
viekkaat veli- ja sisarpuoleni.
Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi
Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoomassa, joutui vasaran
alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.
Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä, synnyinvaaraini yllä kaareili
sinisen ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimelsivät kuuraiset
koivut ja pihlaja, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat,
lumiset vedenselät. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasarat
iloisesti paukkuivat.
Huutokauppa-iltana tuli Mikael Söyrharjulle humalaan itsensä juoneena,
iloisena ja haikeana, ylpeänä ja kalvaana, raivona, vihaavana ja
rakastavana.
Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he
siittivät minut onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan,
viekkaan, oikullisen lapsen.
Kiitän sua isäni, ellen sua suinkaan monesta hyvästä kiitä, niin
kuitenkin siitä, että ohimoillasi kimelsivät viinan hehkuvat helmet
silloin kun ihanan elämäni minulle lahjoitit!
Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä on eloni kuin metsän rajun
hirven, ja rypäleet kulmillani kukoistakoot -- lyhyen hetken!
* * * * *
Kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun juorut kylillä
jo kulkivat ja vanhain akkain punaiset pienet silmät alkoivat
kiihkeinä kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä,
perheellisestä miehestä ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi
mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun jo tunsi minun kohdussaan
liikahtelevan:
-- Rakastatko sinä oikein minua vielä?
Mikael kolkosti ja hiljaa:
-- En!
Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä,
kostonriemuisena:
-- Me olemme olleet oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet
liiaksi pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä ijankaikkisesti,
ijankaikkisesti!
* * * * *
Mataleena, silloin hän tuli ensi kertaa heikkomieliseksi -- kun minä
verestään jo elin.
Hän kulki mieron tiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä
huolinut avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa.
Leppymätön, jäinen, mielipuoli on toisilleen kuolleiden viha.
Isäni sanoi Mataleenalle: vaikken sua rakasta, niin lapsen kuitenkin
pidän. Se on kunniani asia.
Äitini kirosi:
-- Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se
on kunniani asia!
* * * * *
Oi voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat kirjavin vaattein silloin
kun jo on vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä
heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!
Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista
perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen
kylmään, jäätävään tuskaan herää.
Voiko eloni antajia unista syyttää!
* * * * *
Heräsi äitini neljäkolmatta-vuotias elonsa väkevimmässä loistossa
kylmään, jäätävään tuskaan.
Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, varasti
repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien
ovipielistä ulos ajettiin ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka
tottunut kylmästi kantamaan.
Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä
käyttänyt omain pyyteittensä uhreina, monet häntä kirosivat ja
ilkkuivat. Harva hänelle puhui: muistan vielä että minulle anteliaana
hyvää teit; siksi sanon sinulle: vuota kevättä vielä; keväällä
kuloruohokin kukoistuu ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!
Vastasi äitini:
-- Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni
alkavat valkeat toukat elää!
* * * * *
Koleilla kallioilla synnyinkyläni ihanilla rannoilla seisoi syysyössä
yksin nuori äiti Mataleena. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon
uumissa hänen iki-ihanista tuskistaan elin.
Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla
jumalan viha. Seisoi äitini ja itki, itki.
Niin, hän itki, itki, Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään
ranteeseen painoi hullua otsaa -- lyijyisen raskasta, haljeten
pakottavaa, pyörtymyssekavaa -- hullua, hullua otsaa.
Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä,
hätäisesti sykkivä lämmöin kohdannut nyyhkeistä värisevää povea...
Kylmää huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kenkään
kolkossa yössä kuullut.
-- Jesus Ristus! äitini itki. Oi Ristus sä vaivaisten syntisten sopu ja
lepo ja rauha -- miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä,
hymysyinen, viaton keltakihara, ihana -- miksikä viheliäinen, heikko
sydämen-lämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy!
-- Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten
Herodesten ahnaaseen vainoon, äidin povet särkeväin -- miksi yksin
ollaksensa syntyy!
-- Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta --
enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen vertä tunne vieras veri.
-- Miksi ei kauan sitten elonsa alkuun tyytynyt, kovennut, paatunut
sydämen heikko lämpö? Olisin jo syntymästä saakka ollut nylkyri, rosvo,
konna -- parempi olisi mun olla ihmisten kiroomana, kivisenä, vahvana
kuin horjuen näin janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään, omaa
kurjuuttani lapsessa jatkan.
-- Miksi kärsin kauan, palkintoa vuotin, ainoaa ken ymmärtäisi mua.
-- Tyhjäksi muutuin, narriksi muutuin. Pettynein hetkin laskeutuvaan
päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen
tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan.
-- Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin -- mitä se auttoi! Turhaa on
eloni ollut, sata kertaa olen sanonut: turhaa!
-- Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin mun itkeä täytyy. Itkeä,
vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät
eivät itkeä jaksaisi enää.
-- Itken, itken mä kyyneleittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni
kalman kauheiksi itken; silmäni sokeiksi, vereni kyyneleinä -- päästäni
kurjan järjen.
-- Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus,
tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva.
-- Maailma silmissäni mustenee, kieppuu -- kuulooni myrskyssä, yössä
pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret, avokitakellot. Allani
horjuu, maan kita aukee -- nielee mun -- ja lapseni, lapseni -- alas
vaivun, mustaan, syvään yöhön.
-- Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin,
pimeyteen syvälle vaivun.
-- Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti --
viimeinen järjen valo.
* * * * *
-- Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. --
Vaan kas nyt: yhtäkkiä kirkkaasti, metallirinnoin väristen, heleän
suloisena, kyynelten hellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni,
kutsuu, kutsuu, kutsuu.
-- Oi, vuoda silmistä viime kyynelvirta, vavahda sydämeni
kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin. Sielussani aaltoo kyynelten
meri, ihanain sävelten metallin värisevä riemujen meri.
-- Kellot, kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut
kellot, suloiset kellot, vapautuskellot - pääsiäiskellot!
-- Oi te hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä,
laulakaa kuorossa helein äänin te iloiset immet ja nauravat poiat:
-- Pääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää.
* * * * *
Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. Heikkopäiseltä minut
kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.
Niin on Mataleena totisesti ylösnoussut!