Puhalla pohjatuuli, lennä luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.
Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä
alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset
vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten
metsävaarain harjanteilta.
Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi,
hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso
jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan
henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan
kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen
vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla
kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi
verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet
sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä
liikahtelevat.
Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille,
kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.
Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea,
kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei
ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki
valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo
kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana
kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen
puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa
kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee,
mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai
pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista
päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi
metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.
Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on
ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä
kiiluvat.
Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on
korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.
* * * * *
Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen
hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät
kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.
Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean
kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää
utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat
peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu
kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen
kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on
täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen
puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä
tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä
jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko
kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten,
raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä
puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä,
sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset
kuvastaisi.
Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon
alannetta.
* * * * *
Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin
akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt.
Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin
on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa
on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet
suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös
ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin,
näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat
kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.
Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä
lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa
lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta.
Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään
sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat
silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa
otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat
nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen
akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä
aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko
hopeisena kimeltelee.
-- Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo
toinen pojista.
-- Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt
se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti,
mitenkä se oli... kuolleet ajaa keveästi...
Äidin rukki hyrrää ja pata liedessä porisee.
-- Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo
rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea,
niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?...
Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaiksen, väsyneesti huoahtaa.
-- Ohhoh... Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut.
Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja
lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta
satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille
vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat
koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat,
vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain
valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja,
valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä
kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän
niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia ...
hievahtamatta valkeita lintuja...
-- Mutta mistä ne varjot pellolle?
-- Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa
tuullee...
Äiti on tullut akkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:
-- Kuu paistaa heleästi,
kuollut ajaa keveästi...
Etkös, lapseni, pelkää?
Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.
-- Etkös lapseni pelkää...
-- Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen
jääkuvioita.
-- Näre taitaa olla ... oikea oravikuusi... Tuossa on kuivettunut kuusi
kaatunut rytöön toisia vastaan...
-- Ja tässä lampi... Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta
metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni ... ja tuossa on kuin ristejä,
pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie ... siitä
ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat... Jospa siinä näkyisi
ajaja ... hevonen ja reki ja kaikki...
Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää.
Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja
padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä
ja kirkkaita säveliä.
Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.
Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat akkunasta katsomaan.
Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa
väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi
maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat,
kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea,
sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.
Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä
pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät
kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun
mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen
koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille
korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen
ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään
riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla
kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja
kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat,
kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin
kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan
tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.
-- Pam ... pam -- pam ... pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja
tiukujen kirkkaassa helinässä.
-- Onpas se Hollolan polskaa! huudahtaa isä.
-- Montakohan noita on? Kaksi ... neljä ... kuusi ... kaupungin herrat
kai huviajolla ... kymmenen.
Ukkovaarikin sauvainsa nojassa akkunan luo köntystää, sanoo:
-- Voi ... voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten
lentävät! Montako noita oli?
-- Kaksitoista, -- kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.
Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään
inisten jatkaa:
-- Kolmetoista on mukava luku! inisee ukki.
-- Mitä? kysyvät toiset.
-- Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään
tirkistellen.
-- Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.
-- Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se
on se neljästoistakin... Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se
Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa...
-- Mikä Sumu-Kalle?
-- Hah?
-- Mikä Sumu-Kalle?
-- Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen
vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta
ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo ... voi voi.
Sumu-Kalle oli sen ostanut... hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas.
Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain
itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti;
kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle
kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan,
mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi
poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski
musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas
väkijoukkoon... voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren
perinnön. Hah?
-- Ei mitään.
-- Hehe... Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista
samallaiselleen. -- Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle
ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa
astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo
on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.
-- Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en
pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.
-- Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin
taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!
-- Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin... Menen
vaikka keilan lyöntiin ... taikka kortin... Mutta muita pelaajia pitää
olla mukana...
-- Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä
kirkontapuliin keilaa nakkaamaan... Keilat otettiin mukaan ja pieni
lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa...
Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti,
verkkaan tokittanut. Tok ... tok! oli heiluri selvästi, oudosti
toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok ...
tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?
-- Mikä siellä tokutti?
-- Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello... saatte kuulla. Kirkon
kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä
torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa,
tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:
-- Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa
kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon... Hah?
-- Hui!
-- Huiko? Vai hui! Hihi ... poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut
pakoon... Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä
yksi pojista kuolleena... Hihi... Hah?
-- Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin
silmin tirkistellen... Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista...
Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli... Kuulan se paiskasi
kalloon... Hah?
Hymyillen jää ukki tirkistelemään leveisiin lattiapalkkeihin.
* * * * *
Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota
koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain
hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat
kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.
Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin.
Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja
kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen
huomenna palata.
Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä
teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin
piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka
rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät
kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä
on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.
Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven,
kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille
kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu,
paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun
kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo,
pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää
tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan,
korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat
jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet
polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa
ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden
huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä!
Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa
ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.
* * * * *
Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin
piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo,
vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat,
silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen
uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on
rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä,
tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa
pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen -- vähät siitä.
Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin
vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin
tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.
* * * * *
Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa
pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita,
laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä
punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa,
olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.
Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt
nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä
äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia
suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko
laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin
intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän
alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle,
vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan
käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin,
älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä,
muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä
kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa
totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä,
puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen
tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä
kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette
rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin
olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne
että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo
miestä ainakin auttaa.
Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten
häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää,
ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin
pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa
paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan
uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi
koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa
kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken
alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä
suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella
traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että
melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä
kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin
puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.
-- Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee
Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii
kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole
koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat,
sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta!
Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat
vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin
istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen
itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!
-- Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi
laulaa.
-- Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko
myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti
minua koeteltiin...
Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:
-- Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen
päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta
kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä,
hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen
tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain
päähänvilauksista.
Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja
tanssitaan.
-- Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan
kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku,
jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä
pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli
saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina
lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti
julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo,
laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:
-- Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei
soittaja enää osannut mitään soittaa... Älä enää soita sitä tuuria...
Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta:
-- Aih ... aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys,
naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee,
huutavat, voivottavat.
-- Herranen aika, nyt tuli jotain! ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.
Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä
viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä
vavahtelevat.
Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka
selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:
-- Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! -- Koettaa nostaa
vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon.
-- Jumalan tähden, tulkaa auttamaan ... sänkyyn... Eikö teissä ole
ainoatakaan miestä! Voi ... voi...
Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä, mikä
missäkin...
-- Näette, henki on vaarassa! ... mennyttä... Ei ole miestä ...
sellaisia raukkoja... Uh ... ooh! Mariana! Mariana...
Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen
käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja
järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.
Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä
nieleksii.
-- Arvoisat vieraat!... Te näitte ... te näitte että hän löi ohimonsa
naulaan ... te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa ... voih ... naulan
päähän... Voi Mariana ... kuolee, kuolee ... rakas Mariana...
Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi
vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.
-- Näitte sen ... todistakaa ... näitte: rautanaulaan ... ohimo
puhki ... rakas Mariana...
Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa,
joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.
-- Niin, arvoisat vieraat ... te sen todistatte... Arvoisat vieraat,
pidot ovat poikki ... ymmärrättehän ... suokaa anteeksi... Anteeksi,
arvoisat vieraat... Tämä on kovin koomillinen juttu ... anteeksi...
Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät
tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot
rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää
aikaiselle paluulle.
Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on
pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.