Noh, miehet, miehet, veikkoset,
näin näitä häitä juodaan:
lopussa viel' ei entiset
ja toista aina tuodaan.
_Paavo Korhonen, Häälaulu_.
Lennä kauas kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan ja taivaanrannan kajo
pimenee hiljaa.
Liidä kauas kaipaus kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on
rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea
puutun.
Nouse kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden
lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus,
ihmislasten ainoa onni!
* * * * *
Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa
on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä
värehtii.
Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina
kuin kaukainen, vieno sade.
ennä kauas kaipaus! Mian hämärä uupuu yli maan
Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Akkunat kahtena
valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin
pylväissä ja sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel ja raskaiden
kupariruunujen kimalteessa kohoovat kirkkaat lasit ja vanhat
hopeapikarit.
Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä
viettävät.
Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan
varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin
ovesta ja rikkoimista akkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru
ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin
isäntänsä häitä viettää.
Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot
kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut
kohoovat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa,
viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien
ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento
Seelia, jonka silmät kimeltelevät hellän hymyilevinä kuin tähtien
värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.
Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin akkunoista tuikkavat
talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.
Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä ovat häät ylkämiehen
rikkaassa Uorolassa.
* * * * *
Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen
kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan
kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Peljätkää häntä! Hän on kuin kulo,
joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten
soiden tahrautumatta.
Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa,
rauhaa.
Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja
pykälät otsaansa merkityt, kahleita ei kärsi enemmän kuin metsäin
uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois väistää.
Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän
kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.
Mitä tekee hän puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku
Uorolan vanhojen kupariruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua
naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla
katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna
sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?
* * * * *
Oi: Seelia, morsian, oli hänen rakastettunsa. Monasti on hän Seelian
polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea
sivellyt, ja nyt viettää Seelia Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa
on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut ja kuumat katseensa ovat
sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, vaan Viuluniekka sanoo olevansa
vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa naisotsaa ja janoovia
huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.
Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensikerran Seelian.
Se sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talopahaista. Metsän
hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta
taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin
palavia ihmissydämiä ja oluentiputtaja piiputteli auringonpaisteessa.
Silloin lepäili Seelia metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon
kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki
pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän
runsaat ja tummat, silmiensä kimellys tiedottomamman avuton ja
avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä
Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi
uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä
viinin iloja, ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui
kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli
Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras.
Pian istuivat he kummulla syli sylissä, Viuluniekka otti esiin viulunsa
ja soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi
vaarojen varjoja, sumut rusoissa punersivat.
Mutta viikkoa pitkinä aikoina senjälkeen ei Viuluniekka unohtanut
käydä tuomarin talossa, Loppilassa sillä Viuluniekka, ilojen perho,
oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan
hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut
iloissakeijumis-kiihkossaan.
Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli
kova ja ahnas: hiipi aamuisin väen vielä maatessa pirttiin ja siirsi
kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän
ja pelastaaksen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari
joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi
tyttärelleen rikkaita ihailijoita saadakseen kerran yltäkylläisesti
käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan
rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista
sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkuili.
Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsiä ja
huudettiin:
-- Kas tuolla menevät Loppilan rengit!
Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin
sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämässä, ja Viuluniekka
oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit
kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä
Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi soi tuomari
Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielinmäärin.
Oi miten köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten
koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!
Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Oli, Viuluniekka,
kemujen kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörittäjä,
hänpä tahtoi palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian
pois Loppilasta kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsikädessä he kauan
kulkivat kuin kuningas ja kuningatar, ihmetyksen soluna kävi joukoissa:
he olivat molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti
uutta ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin
kimellys oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.
* * * * *
Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi
ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.
Näkipä sitten Seelian Uorolan majuri, Piru-majuri, joksi rahvas häntä
myös tapaili sanoa. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla
rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidille. Ihastui
ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati.
Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.
Silloinpa havaitsi Viuluniekka parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän
koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!
Kuiskasi Seelia hänelle: jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan sua
niin!
Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka voisi hän hoitaa taloa ja vielä
velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous
kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan
määrätöntä synkeyttä kohti!
Hän, joka on sukunsa rikkaan talon viulua soittaen ja juoden
menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä
Loppilassa!
Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskansa
edes Seeliallekaan ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien
ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan,
että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa
päättömien teiden varrella!
Viuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.
* * * * *
Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa,
itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.
Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut!
Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä
Seelia juopporentulla! Parempi hänet reväistä heti sydämestään, itse
kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja
ihanaa hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa
keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi
ja kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin
onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja siksi uskoo ja hän
on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.
Ensi kerran haastoi Viuluniekka Seelialle outoja, sekavia sanoja.
Hän piti Seeliaa käsistä, kyyneleet valuivat silmistään, sanat olivat
tuskaa ja hehkuvaa riemua.
-- Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut
monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa
täytyy minun olla kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten
kuohuun. Minä olen Viuluniekka!
-- Rakastan sua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä
kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen
ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit, mitä itsekään en ymmärrä, kun
käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä
kuohuu ja tiet ovat avarat!
-- Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tiennee, vaan
sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa, ja niitä on tuhat kertaa
kymmenen tuhatta.
-- Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on tuomiona
yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan menetetty,
rikos kostoa huutaa -- sepä on elämä, kun toivotta itsensä toivoon
pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.
-- Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua,
taittua, vaan ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden
verenpisaran vuoksi antaa -- kaikki antaa tahtomatta mitään -- sepä on
elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä.
-- Sepä on elämä: antaa ja iloita!
-- Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot
ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee ja kehrää! Iloitkoot
ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja
ilosta.
-- Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta
kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Tottamar: vain Mooses oli se,
joka kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, vaan taivas kirjoittaa
eläviin sydämiin tulisia käskyjä kymmenen tuhatta kertaa kymmenen
tuhatta: kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä
seuraa!
-- Riko mitä tahansa, vaan älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi
liekin.
-- Kaikki saatte anteeksi, vaan rikoksia itseänne vastaan: ette koskaan!
-- En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin
etsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja
polkeva.
-- Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, oi Seelia! Luokoon
ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä
uskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla, kuin alkaisi elää.
Antakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.
-- Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta
että olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.
-- Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena?
Et ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin
sitä olet sinäkin, itseäsi pelkäät? Vaan sitä et saa peljätä, sille
tulee sinun olla ystävä uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen,
jos itsesi jätät, niin elämä jättää sinut.
-- Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma
vie aavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni
annan sinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka!
Rakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi,
itsellesi!
-- Etsi määräsi. Mun määräni ei liene sinussa, vaikka sua rakastan,
rakastan!
-- Mun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden,
näyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa
hetkien riemun koski käy ja silmistä säteilee kärsivällä ikuinen
nuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa
satavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä
on kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kaikkensa
kuin syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaita-kuutti täynnä
säkenöiviä jalokiviä!
-- Mun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät
mainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena
palaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!
-- Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet
aallot asettuvat lepoon!
-- Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkosäänin laulamaan,
että taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa,
pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!
Niin puhui oudosti Viuluniekka. Vaan Seelia, joka värisevänä oli
nojautunut hänen rintaansa, jota mies vyötäreistä kietoi, jonka
polttavia käsiä hyväili, Seelia hätkähti sanoja kuullessaan, sydämeensä
tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, kyyneleensä lakkasivat
valahtelemasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui irti syleilystä ja
virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena vihiäsi:
-- Ethän sinä _minua_ ole koskaan rakastanutkaan!
Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen
syliin.
Niin vieroitti Viuluniekka Seelian itsestään. Niin Viuluniekka
sydämensä särki.
* * * * *
Viuluniekka istuu häiden remutessa Uorolan puistossa sammaltuneen
keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan.
Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan.
Ne humisevat, isot salot, kuin kaukainen urkujen soitto, aallot
hämäryydessä laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan
silmistä kyyneleet vuotavat.
Sureeko hän! Oi, ei hän tahdo surra! Kaihonsa täytyy olla korkeampi
surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!
Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?
Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse
Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta kuinka hänen sydäntänsä
rinnasta riistetään!
Miksi ei keinujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?
Viuluniekka on kuitenkin heikko.
Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien
köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Elämänsä on kuin kohoova ja laskeva
aalto, kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.
* * * * *
Taukosivat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin
kuuluvat nauravain äänten humina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain
rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.
Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on pukunsa, mutta tummat
ja kosteat ovat silmäkulmainsa varjot. Seelia, Viuluniekalle ylpeäksi
tullut Seelia: niin ahdistavat ylpeys ja tuska.
Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot
kyyneleistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin
huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.
Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot
kiiltelevät kyyneleissä.
Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi
rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri
Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan
elämänsä menettämistä.
Viuluniekka säpsähtää, rintaansa painaa kuin kivinen käsi. Rinnassaan
pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä, suudella
Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran, vavahuttaa
morsianpovea rintaansa vasten. Ah, ihanaa on syleillä toisen morsianta!
Ken on herra Viuluniekalle, ken voi sanoa hänelle: tee tämä, tätä älä
tee! Onnensa heittäen on hän vapauden itselleen saanut.
Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama ja kaikki taas pimenee.
Yhtäkkiä Seelian olkapäille, kaulaan hurjan miehen käsivarret
kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttiruunu putoaa
päästä, poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimman väkevä on
kylmäin huulten kosketus.
Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, povensa
pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, sormensa, kätensä
vapisevat, ääni on tukahutettu hetken, vaan katse kiehuu puiden
varjosta halveksien, povi käy.
-- Ja sittenkin tänne uskalsitte!
Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa ja tuuli tukassaan
liikkuu.
-- Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla tulisi miehen
peljätä! Elo on kukistaa pelkonsa!
Seelia kivahtaa:
-- Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä! ja
Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.
Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskan ylpeänä
Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli otsansa, hymynsä
keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä
ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen
sinne ilmestyessään.
Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät
kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään
sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi
kellastunein ikenin, mutta riemu pakahutti nuorten sydämiä, kun he
tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja
kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.
Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet
olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei
viulun punaiseen kanteen.
-- Ihan se soi kuin mitkä urut! sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään
pyyhkien rouvassyötinki.
-- Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurinkin häissä! sanoivat
ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria,
joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi
sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia
vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja
konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen
kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan
hietaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein oli hän riidoissa naapuriensa
kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen
vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että
kauhistus tuvassa vaelsi ja saanut räyhäämisestä sakkoja.
Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausajalla ollut
vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.
-- Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi
helistä! haaveilevat neitoset.
Seeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.
* * * * *
Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi,
rallatteli.
Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaan sinertävänä, tulet
kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa,
istui Viuluniekka vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä.
Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse;
viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.
Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi ylös, otti viulunsa,
pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä
vilisi. Kun hän kulki koivukujalle lähteäkseen pois kesken häitä
ja katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille
laskeutunut valkeaa kuuraa ja tehnyt ne arkisiksi, harmaiksi.