Joel Lehtonen. Eräitä hajapiirteitä.
Paholaisen viulu. (1904)
Hääpikarien kilistessä.
Kehtolaulu.
Voisiko illanruso hulmahtaa kerran.
Viuluniekan kuolinvirsi.
Isohärkä.
Tuuli Kolman hongissa käy.
Pilari Kolmassa.
Villi. (1905)
Alkusointu.
Mataleena. (1905)
Mataleenan ihmeellinen tarina.
Myrtti ja alppiruusu. (1911)
Italian portilla.
Flora-tarina.
Sisilia.
Punainen mylly. (1913)
Laulu maantielle.
Apachin lempeä.
"Sulo Suomi, Pohjola."
Kerran kesällä. (1917)
Moottoriretki.
Kuolleet omenapuut. (1918)
Muttisen onni.
Urheilija Tommola.
JOEL LEHTONEN. Eräitä hajapiirteitä.
"Joel Lehtonen on niitä tukevia kykyjä, joihin voi luottaa" --
niin lopettaa eräs tunnettu arvostelija Joel Lehtosen laajan
"Putkinotko"-romaanin esittelyn. Ja siinä hän kieltämättä osuu oikeaan.
Joel Lehtonen on todella "tukeva" tämän sanan kahdessakin erilaisessa
merkityksessä. Ei nimittäin riitä, että se kirjallinen tuote, minkä
hän laskee käsistään julkisuuteen, on tukevaa, lujaa työtä, vaan sen
lisäksi hän todella on kyky, joka tukee kertomakirjallisuuttamme,
merkiten, kuten mainittu arvostelija toteaakin, hyvin paljon sen
tulevaisuudelle. Hänen omalaatuisuutensa -- todellisen kyvyn
tuntomerkki -- ja piittaamattomuutensa muusta kuin siitä, mitä
itse tahtoo taiteessaan toteuttaa, hänen pyrkimyksensä, joita ei
suinkaan aina ole kyetty tajuamaan, ovat saattaneet hyvin eri lailla
arvostelemaan häntä; mutta mitä muuten ajateltaneekin, lienee kuitenkin
kirjallisuutta hiukankin ymmärtävissä piireissä yhteinen se mielipide,
että hän on nykyään kaikkein huomattavimpia ilmiöitä kirjallisessa
maailmassamme. Jo sen perusteella, mitä hän tähän saakka on julkaissut,
hänen nimensä on ainaisiksi ajoiksi piirtynyt kunnioitettavana Suomen
kirjallisuuden historiaan, ja jos se kehitysviiva, joka on hätien
tuotannossaan alati kohoavana kaarena huomattavissa, saa häiriytymättä
jatkua, niin tämä vielä verrattain nuori kirjailija kerran varmaan
mainitaan kaikkein suurimpiemme joukossa.
Joel Lehtonen syntyi marrask. 27 p:nä 1881.
Äidistään ja syntymästään hän kirjoittaa _Rakkaissa muistoissaan_:
"Mun äitini -- kuin synkkä kirja, jota
hän tutki, vanhaa Testamenttiaan:
Ismailin orvon äidin turmiota
ja Saulin tietä synkän-ylpeää,
näkyjä kuumeisia Ilmestyksen.
Niist' älyn ymmärtääkö elämää
hän löysikö, vai ... älyn hämmennyksen?
Hän tuumiin tuskastui, hän alla taivaan
mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi.
Ja niinpä taivaan koston lyödä soi.
Ah, leikkien hän elon riemuun, vaivaan
loi poikasensa, syntyi lapsi lehdon, --
maantiestä, siinä enne, mulle kehdon
hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä,
unohti, huonon, tylyn-sydämellä,"
[Säkeistö esiintyy tässä kirjailijan korjailemana.]
Hän on syntynyt Säämingin pitäjässä, Haukiniemen kylässä. Siellä on
korkea harju, näköalat yli Saimaan selkien, Haukiveden melkoisen
ulapan. Ja erikoisesti hän onkin mieltynyt sellaiseen maisemaan,
jonka siellä kohtaa: maantie kulkeva läpi kylän, jättäen molemmille
puolilleen sen 10-15 taloa, halki sen pienten, kivisten viljapeltojen;
matalain, harmaiden talojen päädyt pilkistelevät heinäkuussa
lainehtivan rukiin takaa; toisella puolen järvi, toisella valtavia
metsiä -- sellaisen maiseman synnyinseudustaan hän esittää esimerkiksi
"Mataleenassa".
Koulunkäyntinsä hän alotti Savonlinnassa. Sieltä hän siirtyi Kuopion
suomalaiseen yhteiskouluun, jossa kävi viidennen luokan. Tätä
siirtymistä Lehtonen pitää hyvin merkittävänä tapauksena kehitykseensä
nähden. Savonlinnan lyseota hän muistelee tyypillisenä, enemmänkin kuin
tyypillisenä maaloukon kouluna, jossa opetustapa oli päähänpänttäävä,
liiaksi lukemiseen pakottava. Mutta Kuopion yhteiskoulussa hän ilokseen
tapasi toisenlaisen opinahjon: opetustapa oli havainnollisempaa ja
ennen kaikkea opettajien ja oppilaiden välit toverilliset.
Vain yhden vuoden Joel Lehtonen, kuten sanottu, kävi Kuopiossa koulua.
Sitten tuli taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, jonka suomalaisessa
realilyseossa hän kävi kolme ylintä luokkaa, tullen ylioppilaaksi
keväällä 1901.
Siirtyminen näin koulusta toiseen, paikkakunnalta toiselle, johtui
siitä, että Joel Lehtosen kasvatusäiti, papin leski _Augusta Cecilia
Wallenius_, jolla oli ollut Säämingissä maatila, möi sen ja aikoi ensin
asettua Kuopioon, mutta muuttikin sitten lopullisesti Helsinkiin,
missä eli kuolemaansa saakka, v:een 1908. Tuleva kirjailija asui hänen
luonaan koko kouluaikansa.
Joel Lehtonen puhuu aina mitä suurimmalla kiitollisuudella ja
kunnioituksella rakkaasta kasvatusäidistään, jolle hän _Rakkaissa
muistoissaan_ on omistanut kauniit muistorivit. Oli epäilemättä
erittäin suuri onni, että hän joutui hellän ja ymmärtäväisen,
sivistyneen naisen hoiviin, joka älysi, miten sellaista temperamenttia
on ohjattava, jollainen nuorella kirjailijan-alulla oli. Jo lyseon
yläluokilla Joel Lehtosta lähestyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa".
Hän eli silloin erillään tovereistaan, -- hänen luonteensa vaati
sitä, -- käveli enimmäkseen yksinään Sörnääsin perukoilla saakka,
mietiskeli maailmanmenoa ja tahtoi elämään kuusi-, seitsenvuotisen
"lukuhorroksen" jälkeen. Kotona hän kuului jurrottaneen puhumattomana,
eikä lukeminenkaan miellyttänyt. Kasvatusäiti ymmärsi senkin, hänen
psykolooginen vaistonsa oli tarkka. Hurskaan ja hienon, herkän naisen
varma, lempeä luottamus epäilemättä oli omansa herättämään nuoressa
mielessä halua olla tuon luottamuksen arvoinen ja terästi siten hänen
mieltänsä ja luonnettansa.
Mutta milloin sitten Joel Lehtosen kirjalliset taipumukset alkoivat
ilmetä?
Toverikunnan lehdet ovat ne "julkaisut", joissa koulupoika tavallisesti
ensin koettelee "kirjailijakykyänsä". Kuopiossa hän ei kuulu, mikäli
olen saanut häneltä tiedustaneeksi, kirjoittaneen vielä mitään
omintakeista. Yksinpä ainekirjoituskin, joka Savonlinnassa oli
luistanut hyvin, oli Kuopiossa työlästä eikä ottanut onnistuakseen:
Kuopio oli välikausi, väsymyskausi, jonkinlainen murroskausi.
Helsingissä hän alkoi jo onnistua vapaa-aineissakin, vieläpä niissä
parhaiten, Kirjoittipa hän tällöin muistelma-novellinkin, josta hän
arvelee, että se vielä nytkin saattaisi tiputtaa vettä varsinkin
naisten silmistä.
Ne kirjailijat, joita hän tähän aikaan luki -- vaikka hän ei silloin
paljon enää lukenut kaunokirjallisuutta, vaan kaipasi omaa elämäänsä
-- olivat Tegnér, Runeberg ja jotkut muut samanhenkiset runoniekat.
Heitä hän ei voinut sulattaa. Runebergistä häntä miellyttivät vain
"Hirvenhiihtäjät", Tegnéristä ei mikään. Saatuaan toverikunnalta
Schillerin teokset palkinnoksi joistakin kirjoituksistaan hän pian
rupesi suorastaan inhoamaan tätä suurta "nuorten runoilijaa", hänen
paatostaan ja "kamarityötään".
Paljon voimakkaammat vaikutelmat hän oli saanut teoksista, jotka
lapsuuden aikana olivat joutuneet hänen luettaviksensa.
Pikku poikana oli hän kaivanut ullakolta käsiinsä kansansatuja, joita
hän siellä hämärässä ahkerasti ja innostuneena tutki. Niissä oli
pelottavan tehoavia pirun-kuvia: alastomia, siivet kuin piikkiset
ahvenen-evät. Ja kielenkäyttö voimakasta, yksinkertaista, melkein
töykeätä, mutta sitä rehellisempää ja sitä enemmän nuoren lukijan
mieltä lumoavaa. Se tehosi melkein yhtä voimakkaasti kuin Vanha
Testamentti, josta Joel Lehtonen jo silloin piti -- ja josta hän yhä
vieläkin pitää sen voimallisen sana-asun takia.
Mainittakoon, muuten, tässä, että Joel Lehtosen äiti on, kuten alussa
olevasta runosäkeistöstäkin näkyy, ahkera raamatuntukija, on merkinnyt
raamattuunsa erikoisia lehtiä ja kohtia, joissa on väkeviä metaforeja.
Ihastus voimakkaisiin kuviin ja vertauksiin näyttää siis olevan
suoranaista äidin perintöä.
Silloin ei Joel Lehtonen kuitenkaan ollut nimenomaan "ihastunut"
noihin mahtaviin kuviin, vaikka ne tehosivat mieleen: enimmin
ihastuttivat häntä lapsena jotkut Homeroksen vilahdukset, joita
hän näki... Gruben historiassa. Varsinkin, jos niihin oli pistetty
jokunen runosäe, vaikkapa kömpelössäkin suomenkielisessä asussa.
Homeroksen yksinkertaisuus, selvyys, havainnolliset kuvat ja suuri
jumalainen maailmanriemu oli jo lapsena Joel Lehtosen mielelle ilon ja
virkistyksen lähteenä.
Lyseon yläluokilla ollessaan oli Lehtosenkin runoilijana sama kuin
monen muun nuorukaisen: Heinrich Heine. Hänen henkeensä hän sepitti
suuren määrän sonetteja, jopa tertsiinejä. Ne hän kuitenkin pian
kaikki hävitti, ne eivät olleet hänelle muuta kuin muotoharjoittelua
niitä vapaampia runomittoja varten, joilla hän sitten on parhaita
näkemyksiään joskus tulkinnut. Heinen ohella rohkaisivat häntä
tällaisten vapaampien muotojen tavoitteluun Strindberg ja
vanha kreikkalainen runous, joihin hän tutustui ensimmäisinä
ylioppilasvuosinaan.
Ensimmäiset ylioppilasvuodet!
Kymmenkunta vuotta ensin toimia siellä täällä, siirtymistä paikasta
toiseen. Luonto veti enimmin kirjalliseen työhön, ja sanomalehtimiehenä
Joel Lehtonen enimmäkseen toimikin, monessa paikassa: Mikkelissä,
Porvoossa, Hämeenlinnassa, Lahdessa. Sitä ennen jo kotiopettajana,
maanmittausoppilaana, vieläpä maanviljelysoppilaanakin. Oma varsinainen
ura ei ollut vielä viitoittunut. Hän etsi yhä, pyrki sisäiseen
selvyyteen. Mielentilakin milloin riehakkaan iloinen, milloin
synkkä, musta. Ihmisiä hän aina tahtoi tavata, sellaisia, joita
hänen mielestään saattoi "oikeiksi" ihmisiksi sanoa. Ja niitä olivat
ne, jotka eivät olleet virkoihinsa ja kaavoihinsa kangistuneita,
vaan joilla oli historiaa: hiukan rappiolla olevia lukumiehiä, tai
yksinkertaista kansaa, tai pikku porvareita, -- kaikki nämä olivat
hänen silmissään jo tavallista virkaihmistä rikkaampia.
Mitään erityistä kirjallista tuotetta ei tästä elämän tarkkailusta,
tästä "kokoilusta", havaintojen ja elämysten hankkimisesta kuitenkaan
ollut moniin vuosiin tuloksena. Jokunen lemmenlaulu kyllä syntyi --
niitä on eräitä runokokoelmassa _Nuoruus_ --, ja myöskin jokunen
kapakkakuvaus-proosa. "Mikkelin Sanomissa" hän kerran sellaisen
julkaisikin. Nimeltään se on _Viheriä helvetti_, ja varmaankin hyvin
tyypillinen kirjailijan sille kehityskaudelle. Tässä kertomuksessa,
jota sittemmin ei ole muualla julkaistu, on jo Joel Lehtosen oman
proosan rytmiä, ja siinä on jo omin silmin nähtyjä vertauskuvia.
Näistä pikku tuotteista alettiin vainuta hänessä kirjailijaa;
pyydettiin häneltä runoja juhliin, ja joskus hän innostui
kirjoittamaankin "sopivia" säkeistöjä -- mutta poltti ne sitten heti.
Ei, se ei käynyt, ei ollut sopusoinnussa hänen kirjailijaluonteensa
kanssa. Sellaisissa teelmissähän oli seurattava, jonkun verran ainakin,
yleisön makua, oli sen mukaan esitettävä "aatteita", ja niitä Joel
Lehtonen piti kirjallisuuden lyhytikäisimpänä tavarana. Ja oli myöskin
käytettävä pateettisia, lausuttavia muotoja. Mutta niitähän hän ei
ollut rakastanut enää poikas-unesta herättyään! Tämän ajan tuotteista
-- ajan, jolloin ei syntynyt mitään laajempaa, kokonaista -- löytää
etsijä m.m. "Hämettäressä" merkillisen katkelmasarjan _Mielipuoli,_
joka näyttää olevan tuskallista omien ajatusten etsimistä.
Nuo omat ajatukset saivat sitten varsinaisen ja siihen saakka
parhaan tulkintansa _Paholaisen viulussa,_ joka on Joel Lehtosen
ensimmäinen teos ja ilmestyi v. 1904, Hiukan sitä aikaisemmin pääsi
jo julkisuuteen runomittainen syysyön tarina _Perm,_ joka kuitenkin
on synnyltään myöhäisempi kuin romaani _Paholaisen viulu._ Näillä
teoksilla Joel Lehtonen -- kuten on sanottu -- rupesi runoille rajuna
uusromantikkona, oikeana myllertävän 'myrskyn ja kiihkon' edustajanaa.
_Paholaisen viulu_ on romanttisen Uorolan hovin ja viuluniekan,
oikeastaan kahdenkin, tarina, jossa ajatukset ja kuvat seuraavat
kuohuvana ryöppynä toisiaan, esitettyinä voimakkaalla, omituisella,
hiukan katkonaisella, hypähtelevällä tyylillä, missä jo kuitenkin
pistää esiin se tyylitaituri, joka kirjailijasta sittemmin on
kehittynyt. Arvostelu väitti teoksen ilmestyessä, että Nietzsche
oli siihen ajatuksellisesti hyvinkin paljon vaikuttanut. Ehkä niin
on. Kuitenkaan ei Lehtonen, muistaakseni, tämän arvostelun tullessa
julkisuuteen myöntänyt _Paholaisen viulua_ kirjoittaessaan vielä
tunteneensa Nietzschestä muuta kuin jonkun sanomalehdissä olleen tai
jonkun henkilön suusta kuullun lauseen. Kirjan ajatukset ovatkin
epäilemättä -- sanokaamme -- melkoisen omia, ehdottomasti omempia
kuin muoto, jossa huomaa selvää vaikutusta Selma Lagerlöfistä. Omaa
muotokieltään tekijä ei silloin vielä ollut löytänyt, -- sen hän on
saavuttanut varsinaisesti vasta suuressa _Putkinotko_-romaanissaan ja
ehkä sitä ennen jo joissakin pikku kuvauksissa.
_Paholaisen viulun_ ajatuksellisena tarkoituksena voinemme katsoa
olevan: antaa lukijoille persoonallista voimaa hänen taisteluissaan,
saada hänet iloitsemaan elämästä ja kärsimään tuskat tietäen, ettei
toinen voi lopultakaan, kovimman tullen, auttaa. Sama ajatus esiintyy
_Permissä,_ mutta supistuneempana, tiivistetympänä. Kirjan runoasu
sitäpaitsi on oivallinen kuva niistä "vapauspyrkimyksistä", joita
kirjailija muotoon nähden harrasti; se on jo "oikeata Lehtosta"
alusta loppuun. Siitä on sanottu, Joel Lehtosen käyttämästä
runoasusta ylimalkaan, että se verhoaa kuin repaleet prinsessaa hänen
voimakkaita näkemyksiään, kauniita kuviaan, runollisia ajatuksiaan.
Sitä on saatettu pitää hutiloituna ja huolimattomana, mutta se onkin
sisäisen vaatimuksen ja harkitsevan työn tulos, -- eikä sitä vastaan
sellaisena kuin se esiintyy esim. kokoelmassa _Puolikuun alla_ voine
ankarimmallakaan "muodonpalvelijalla" olla paljon muistutettavaa. Mutta
tottahan on, että mainitun kokoelman kypsyyteen onkin tarvittu vuosien
uurastus.
Joel Lehtosen ensimmäisen tuotantokauden hedelmiä, _Paholaisen viulun_
ja _Permin_ ryhmään kuuluvia, ovat hänen kaksi seuraavaa teostansa:
_Villi_ ja _Mataleena._ Ne ovat varsin tyypillisiä kirjailijan --
sanoisimmeko -- kiihkoisimmalle ajalle. _Villi_ on, kuten kirjailija
itse on kertonut, "kahden viikon työ", -- "semmoistakin hätiköimistä
saattaa nuorena huimapäänä sattua!" -- mutta sellaisekseen se on
varsin kunnioitettava saavutus. Nuorin intomielin siinä käydään sotaa
ennakkoluuloja vastaan. Ja _Mataleena_ on metsäläispersoonallisuuden
riemua, hullun-hurjaa. Se on suorasanainen runoelma, väkevä sanoiltaan
ja näkemyksiltään.
Molemmat viimemainitut teokset ilmestyivät v. 1905. Kirjailija oli
tullut tunnetuksi, hänestä väiteltiin, ja mielenkiinnoin odotettiin
hänen uusia teoksiansa.
Mutta niitä saatiin kauan odottaa. Vasta kuusi vuotta myöhemmin, v.
1911, ilmestyivät hänen seuraavat tuotteensa; matkakuvauskokoelma
_Myrtti ja alppiruusu_ sekä runokokoelmat _Nuoruus_ ja _Rakkaita
muistoja,_ viimemainittu sisältäen neljä kuvausta, joista ensimmäinen,
kirjalle nimen antanut, on hauskoin värein maalattu taulu kirjailijan
muistoista hänen lapsuuskaupungistaan ja sen ympäristöstä.
* * * * *
Pitkän vaitiolonsa aikana Joel Lehtonen oli ollut ulkomaanmatkalla --
niitä hän sittemmin on tehnyt useita! -- oli nähnyt "Juutin, Saalen,
Provencet, kulta-templit Morrealen". Kokemukset olivat lisääntyneet,
silmä nähnyt uutta, mieli ottanut vastaan uusia vaikutuksia.
Niitä oli tuonut jälleen myöskin kirjallisuuden viljeleminen.
Aleksis Kivi oli yhä enemmän selvinnyt hänelle suureksi
esikuvaksi, ja ulkomaalaisista kirjailijoista olivat voimakkaasti
vaikuttaneet häneen esiin. Cervantes ja Boccaccio; viimemainitun
_Decameronea_ hän suomensikin valikoiman. Boccaccion roomalainen,
rauhallinen, yksinkertainen tyyli, hänen majesteettinen puhtautensa
"vaarallisistakin" asioista puheen ollen, hänen elämäniloinen,
hetkelliset aatteet unohtava renessanssihenkensä -- kaikki tuo tuntui
kirjailijasta sellaiselta, mitä lähenemään oli omia teitä kulkien
yritettävä päästä, sillä omaan ja omintakeiseen päätyminen on Joel
Lehtosella, kuten sanottu, aina ollut määränä.
Ja aivanpa ihmeteltävässä määrin hänen proosatyylinsä onkin
esikoisteoksiin verraten tasoittunut, silti kuitenkaan menettämättä
mitään voimastaan ja värikkyydestään; tekisipä päinvastoin mieli sanoa,
että se hillitympänä on tullut entistään vaikuttavammaksi. Samalla ei
kuitenkaan voi olla panematta merkille, että _Myrtti ja alppiruusu,_
verrattuna sekä aikaisempaan että myöhempään tuotantoon, tuntuu --
uskaltaisimmeko sanoa -- hieman väsyneeltä, tai: pieneltä väsyneen
levähdykseltä. Teoksen perus-ajatuksena näyttää, muuten, olevan
tunnustus, ensimmäinen tekijältään, ettei persoonaan, yksilölliseen
persoonallisuuteen, kuulu painiskelu maailmaakaan vastaan: ihminen voi
olla rauhassa omineen, vaikka ympäristö onkin erilaista, toisenhenkistä
kuin hän itse.
Ja tämän huomion merkeissä alkaakin taas uusi kausi kirjailijan
kehityksessä, hänen -- niin sanoaksemme -- objektiivinen kautensa.
Siilien kuuluu jo edellä mainittu _Rakkaita muistoja,_ joka onkin
syntymäaikaansa nähden paljon myöhäisempi kuin _Myrtti ja alppiruusu,_
siihen myöskin _Nuoruus,_ vaikka julkaisemisvuosi sattuu molemmilla
olemaan sama kuin _Myrtillä ja alppiruusulla_ Ja siihen kuuluviksi on
luettava kaikki hänen sen jälkeiset teoksensa, joita ovat runokokoelmat
_Markkinoilta (Rakkaiden muistojen_ sarjaa), _Munkkikammio_ ja
_Puolikuun alla,_ kertomuskokoelmat _Punainen mylly_ ja _Kuolleet
omenapuut_ sekä laajat romaanit _Kerran kesällä_ ja _Putkinotko_ (ensin
ilmestynyt kahtena osana, _Putkinotkon metsäläiset_ ja _Putkinotkon
herrastelijat_) Hän on voittanut ahdistavan ja ahtaan ympäristönsä,
sulkeutunut -- anteeksi vertaus! -- kilpikonnan lailla omaan kuoreensa,
jonka alta katselee vastakkaisia mielteitä ja ajatuksia täydessä
turvassa, tyytyen vain toteamaan olevan ja tapahtuvan. Hän laulaa
lapsuutensa ja nuoruutensa moninaisia muistoja ja havaintoja, esittää
ulkomaamatkan synnyttämiä kuvia ja herättämiä mietteitä tai kuvailee
savolaisen kotiseutunsa kansanelämää. Hän ei karta jyrkintäkään
realismia, ja hän on saavuttanut todella boccacciolaisen puhtauden
esittäessään "vaarallisiakin" asioita, -- joten ne hänen esittäminään
eivät olekaan enää "vaarallisia", vaan puhdasta luonnollisen elämän
kuvailua. Jos hän onkin joskus naturalistisen kova paljastamaan juuri
moraalittomuutta ja epämoraalia, niin voi nähdä sen johtuvan siitä,
että hän isoo ja janoo moraalia.
Saattaa olla miltei varma siitä, ettei Joel Lehtosen kaltaisen
etsijän kirjallinen työ -- jos hän, kuten toivomme, saa elää ja
olla terveenä -- pääty nykyiseen objektiivisuuskauteen. Hänen viime
teoksissaan tuntuu kenties jo hiukan tuulahdusta uudesta ajasta.
Kaikkinainen ennustelu tulevaisuuteen nähden on kuitenkin vaarallista,
-- hyvin usein joutuu vääräksi profeetaksi, -- mutta sen ainakin voi
sanoa, että Joel Lehtonen on mennyt yhäti eteenpäin, saavuttanut
yhä suurempia tuloksia, ja että hän, jos ikä ja ruumiilliset voimat
sallivat, on pääsevä yhä huomattavampiin taiteellisiin saavutuksiin,
kirjallisuudellemme kunniaksi. --
* * * * *
Se valikoima, joka tässä esitetään Joel Lehtosen proosateoksista,
antanee jo jonkinlaisen kuvan hänen kirjailijapersoonallisuudestaan.
Paitsi yleisenä silmäyksenä kirjailijan tuotantoon sitä lienee
sopiva käyttää kirjallisuuden opetuksen havainnollistuttamiseksi
esim. kansanopistoissa j.n.e. Kustantaja on sen yhteydessä tahtonut
esitettäväksi hiukan viitteitä kirjailijan kehityskulkuun, jotta
oikean ymmärtämyksen syntyminen luetun ja lukijan välille siten
helpottuisi. Yllä onkin senvuoksi pyritty vain yleisten suuntaviivojen
vetoon, eikä ole kosketeltu edes kaikkia puolia Joel Lehtosen
kirjailijatoiminnassa. Mainitsematta on siten jäänyt hänen erittäin
laaja toimintansa suomentajana (kääntänyt suomalaiseen asuun paitsi
Decameronea m.m. Ibsenin, Strindbergin, Romain Rollandin ja monien
muiden ulkomaalaisten teoksia, sisällöltään sangen kirjavaa laatua,
kaunokirjallista ja filosoofista). Niin paljon kuin työtä ja taitoa
niihin -- valitettavasti, sanoisin -- on pantukin, ovat ne tietysti
kuitenkin pääasiallisesti vain hengenpitimiksi tarkoitettua askartelua,
jonka tällaisessa katsauksessa saakin sivuuttaa.
* * * * *
Joel Lehtonen hautoo alati uusia kirjallisia suunnitelmia, mietiskelee
alati elämän ongelmoita, on alati työssä, pyrkimässä. Toivokaamme, että
hän pääsee pyrkimystensä päämäärään. Hän on persoonallinen, rehellinen,
sympaattinen taiteilija. Ja hän on harvinainen kyky, josta, kuten
sanottu, täydellä syyllä saamme toivoa vielä paljon kirjallisuudellemme.
Hämeenlinnassa, kesäkuulla 1920.
Aukusti Simelius.