Ha-ha-haa, ettäkö poika viipyy neekerityttöjen luona, oi-joi! Siis
uljas kuten hänen isänsäkin ennen. — — —
Pojat, ne vallattomat vekkulit, leikkivät naissydämillä, rikkovat
lelunsa —. Oh, se nuoruus, nuoruus, ne kultaiset päivät, sitä heleyttä
ja aurinkoa! — — —
Ja rakkautta? Mitä Anderssonkin rakkaudesta tietäisi? Merillä haaveet
haihtuvat, kun monet tuulet niitä huuhtelevat. — — —
Minuunko? Ei, elkäähän toki, hyvä Andersson! Ja kuitenkin — kuinka
hullua, että siitä nyt leikkiä laskemme. Mitäpä asia enää meille
merkitseisi, mutta leikki tekee aina hyvää. — — —
Onko rakkaus se ainoa asia, joka koskaan mitään merkitsee? Todellako?
Mutta tehän puhutte taas pilaa, ha-ha-haa. — — —
No, olkoon sitten. Antakaapas, kun suotta muistelen minäkin. Olinhan
minäkin teihin rakastunut ennen, kauan, kauan sitten. Kaikkihan ne —
kuinkas muuten! — — —
Silloin, ennenkuin Hildan tapasitte. Ja jälkeenkin päin. Kerron siitä
hauskuuden vuoksi, että voisimme sille yhdessä nauraa. — — —
Eikö olisi pitänyt sanoa? Mutta miksi ei? En sitä muistokukaksikaan
hautaan mukaani ota. Enkähän ole enää nuori tyttö, jonka tarvitseisi
kainostella turhia tunteitansa. Ei ole totuutta siinä enää. Se on kuin
mennyt uni jo. Mutta se uni piinasi minua painajaisena kauan. — — —
Ettekö tiennyt? Tietysti ette tiennyt. Te muistatte, kuulitte ehkä,
että Hilda, teidän vaimonne, oli salakihloissa ensin Hannun, minun
miesvainaani kanssa? — — —
Niin, tietysti hän siitä mainitsi. Heidän välinsä menivät rikki
tyhjästä. Hannu tanssi kerta minun kanssani ensi valssin nuorten
juhlassa. Ja niinpä hän sai tanssia minun kanssani viimeisenkin. Hilda
oli pikainen ja mustasukkainen. Kiusoitellakseen Hannua oli hän
olevinaan ihastunut teihin. Niin ne tytöt menettelevät. — — —
Te viivyitte maissa silloin, ja siitä tuli tosi. Hän suostui teihin.
Hän rakastui kai. Niinhän käy, niinhän käy, kun leikkiin ryhtyy,
leikkiin hukkuu. Sellaista on nuoruus. — — —