AGNES: Häpesin päivää ja pimeässä istuin — — olin rumempi suota ja
rämettä.
EELIS vetäen mukaansa uskollaan ja riemullaan: Se oli hulluuden häpeä,
se oli epätoivon rumuus — — ne sammakot rämpikööt suossa ja mudassa.
Sinä tulit kuin lintu yrttitarhasta kaukaa — — (Suudellen kaulaa ja
olkaa.) Vain siivet ovat pitkästä lennosta väsyneet.
AGNES: Sinä ihmeen poika! En uskaltanut toivoa siitä synnistä
sovitusta. Ja kuitenkin: tätä ihmettä odotin.
EELIS: Syntisten ja viheliäisten juhla! Se on sittenkin taivaista
parhain. Pyhimmät vainajat ovat syntiä tehneet ja sen nöyryyden
ihmeellä tuhonneet.
AGNES asettuen Eeliksen eteen; vakuuttavasti: Katso, minulla on nöyryys
— — joka päivä sen silmistäni näet.
EELIS painaen Agneksen rintaansa vasten: Tunne, miten sydämeni palaa.
Siellä on unohtamisen voima — — (Havahtuvat kuuntelemaan; siellä kuuluu
selvästi käymään pannun myllyn hyrinä ja tärinä.)
AGNES kuiskaavasti, iloisesti: Menipäs kauaksi pakoon se jyrinä.
EELIS aavistaen pahaa: Ei, ukkosta tämä ei ole. — Missä on isä? (Menee
pari askelmaa ullakkoportaita.) Isä, isä! (Kiirehtii alas ja avaa
keittiönoven.) Rauha, niissä on isä?